MIten riitelette?

Itse olen kuulunut niihin ihmisiin, jotka eivät osaa riidellä. Heti karvat pystyyn, puolustuskannalle ja ilkeilemään. Olisipa joskus ollut kursseja!
Olen kuitenkin joutunut "oppimaan" ja sen teki lapsi, kun huomasin, että en ollutkaan aikuinen vaan provosoiduin lapsen kiukuttelusta ym.
Me emme enää käytä sanaa riita, vaan sellaisia kuin olemme eri mieltä ja keskustelu.
En tiedä onko tästä apua, mutta kun muistelen, niin meillä käytettiin sellaisia keinoja, että toinen sanoi: älä huuda, minä kuuntelen muutenkin.
Rakastan sinua, vaikka olemmekin eri mieltä.
Riidan päämäärä ei ole voittaa vaan ymmärtää toista ja saada toinen ymmärtämään itseään.

Yksi keino, mitä kannattaa kokeilla, on kerran viikossa yhteinen hetki vaikka iltapalan merkeissä, silloin molemmat saavat sanoa viikon hyvät puolet ja myöskin huonot. Lähentää ja muutenkaan tilanne ei ole niin räjähdysherkkä.

Yleensä jos meillä riidellään jostain pikkuasiasta, syy on minun. Osaan aivan äärettömän hyvin ärsyttää miestäni riidan partaalle. Onneksi en tee sitä työkseni. Isoissa riidoissa syy on yleensä molempien. Meillä varsinkin minä huudan ja sanon tosi pahastikkin. Mieheni huutaa vain äärimmäisissä tilanteissa, yleensä hän yrittää pitää malttinsa. Hän aloittaa piikittelyn vasta, kun on tarpeeksi loukkaantunut minun sanoistani.

Tuo on hyvä, jota joku olikin ehdottanut, että sanoo: minä rakastan sinua, vaikka olemmekin eri mieltä asiasta. Pitääkin ottaa tuo omaan käyttöön.

Minä lepyn tosi nopeasti, en pysty möksöttämään edes 5 minuuttia. Paras taitoni onkin muiden lepyttely :) Niinpä meillä ei olla koskaan pitkään vihaisia.

Sääntönä on, että ennen ei mennä nukkumaan, ennen kuin riita on sovittu ja "se kuka vanhoja muistaa niin sitä tikulla silmään!"

Meillä on niin, että minä osaan ärsyttää jos niikseen tulee. Tosin usein kaduttaa jo silloin kun on saanut mölyt pihalle mahastaan ja syyttä suotta haastelee olemattomia.

Minut on vaikea saada suuttumaan todella tai siis niin, että en edes suostuisi kuuntelemaan. Tosin jos onnistuu suututtamaan niin silloin osaan olla todella hankala. Onneksi tuota tapahtuu harvoin. Ehkä liiankin usein esim. normaalissa keskustelussa alan liiaksi puolustamaan itseäni ja omaa näkemystäni ja tuosta sitten tulee ikävä fiilis.

Mieheke meillä puolestaan osaa mököttämisen. Uskomaton taito. Oma äitinikin osaa tuon taidon ja olenkin todella tyytyväinen, etten ole perinyt häneltä sitä piirrettä. Mitä siitäkin tulisi jos olisi kaksi mököttäjää parisuhteessa. Tosin on tuo miehekekin oppinut ajoissa tunnistamaan omaa mököttämistään, joten sekään ei ole enää niin yleistä kuin ennen vanhaan.

Meillä yleensä riidoissa korostuu se, että kun riidellään "oikeasti" niin minä tarvitsen aikaa miettiä asioita, ennen kuin voin alkaa niistä rakentamaan mitään puhetulvaa. Usein siihen mennessä, että minä olen saamassa suuni auki on jo mieheni kerinnyt useaan otteeseen kommentoida sitä, että miksi sinä et voi koskaan osallistua näihin keskusteluihin vaan aina oot ihan tuppisuuna. Pitäisi varmaan oppia kommunikoimaan hieman vauhdikkaammin..

Jos en mieti sen kummemmin syitä ja seurauksia, riitelymme menis siihen malliin että mua alkaa todennäkösesti ekana jurppimaan jokin. Mieheni huomaa sen ja ärsyyntyy ja kommentoi ihan v***tuneena jotain ja saa mut ehkä vielä enemmän ärsyyntymään. Sitten mä annan ehkä tulla kaiken ulos kerralla ja mies saattaa kypsyä niin paljon, että on puhumatta ja kommunikoimatta muutaman päivän.
Koska on tullut riideltyä niin paljon olen yrittänyt tutkiskella omaa käyttäytymismalliani ja opetella kehittävämpää tapaa käydä läpi asioita.
Eli yritän enemmänkin aina miettiä hetken mitä ja miten sanon, ennenkuin sen sanon. Yritän enemmän tuoda ilmi sitä mitä ja miten toiselta toivoisin tai mikä voisi olla ratkaisu tähänkin juttuun mikä nyt v**tuttaa. Ja että mikä mua todella tympii. Sen sijaan että syyttelisin esim toista..Ja varsinkin jos syy ei olekaan oikeasti toisessa, olen opetellut myös sen sanomaan että "anteeksi..mutta ei tämä nyt oikeasti johdu sinusta VAAN.."

Tämä nyt ei ehkä sovi riitelyyn, mutta ehkä siihen asioiden selvittelyyn. Eli eräänlaista peilausta: kumpikin on vuorollaan 20-30min (tai miten sovitte) äänessä ja saa kertoa mieltään painavista asioista. Se, joka kuuntelee, ainoastaan toistaa omin sanoin sen mitä toinen juuri sanoin, tai mitä on ymmärtänyt toisen sanovan. Kuuntelijan lauseet siis alkavat "Sanoit siis, että ..." "Ymmärsin niin, että tarkoitit että ..." jne. Kuuntelija ei saa ryhtyä puolustautumaan, selittelemään tai ylipäätään esittämään mitään omia ajatuksiaan, vaan ainoastaan kuuntelee ja toistaa sitä mitä toinen sanoi. Monesti nimittäin keskustelutilanteessa toisen sanomisista tulee mieleen vain omia ajatuksia ja kun niitä alkaa kiireesti toiselle kertoa niin unohtuu se kuunteleminen eikä enää edes tajua mitä toinen sanoo.

Olen kokeillut tätä kumppanini kanssa parisuhdeterapeutilla. Aloitimme jostain aivan arkipäiväisestä asiasta, terapeutin mukaan on sama miten kevyesti aloittaa sillä yleensä "peilaus" etenee hyvin nopeasti vaikeisiin asioihin - homma toimi meillekin yllättävän hyvin! Ikävä vain ettemme koskaan kotona jatkaneet tätä, kumppanini ei halunnut tai nähnyt sitä tarpeelliseksi. Parisuhdeterapeutti suositteli, että tällaisen session voisi pitää vaikkapa kerran viikossa ihan vaikka puhuakseen viikon tapahtumista tms.