Mitä sanotte? Mitä tekisitte?

60 vuotta on helvetin pitkä aika olla hiljaa. Jos minä olisin tuo poika, olisin tosi onnellinen. Vihdoinkin hän on vapaa äitinsä talutusnuorasta. En todellakaan soittaisi hänelle, en ikinä, enkä kävisi äidin luona. Kun kerrankin on asiat saatu selvitettyä.

Yli 60 v poika, ole onnellinen että vihdoinkin olet vapaa.

Saattaa olla vaikeaa opetella elämään ilman rautapalloa jalassa, mutta se kyllä onnistuu.
Anna tuolle haavoittavalle äidille aikaa tottua ideaan että vihdoinkin olet katkaissut rautakahleet ja loppuelämä on sinun omissa käsissäsi.
Olet jo liian kauan saanut lokaa niskaasi, nyt on loistava tilaisuus oikaista selkä, ryhdistäytyä ja olla oma hyvä ja reilu oma itsesi!

Poika on yrittänyt sanoa mielipiteensä ainakin 40 vuotta jonka ajan olen tilanteesta ollut tietonen. Olen jopa ollut vieressä kun hän on puhunut äidilleen. Jos on ollut eri mielta ja yleensä oikeassa "nykyajan asioissa" , niin äiti on sanonut että älä huuda minulle ja siihen on keskustelu jäänyt. Keskustelua ei ole voinut syntyä.Ole hiljaa opettaja puhuu tyyliin:) Ei poika ole muuten ollut äidin johdettavissa-oma tahto on ollut. Onneksi poika on ollut paljon ihanan isoäidin hoidossa lapsena ja siksi omanarvontunto säilynyt. Kyllä kypsymistä tapahtuu kuolemaan asti jos ei ole aivosairautta.

60 vuotiaan elämä on jo takana päin, mitä järkeä oli enää turhaan pää punaisena huutaa kun kerran normaali puhe ei ole aikaisemminkaan tepsinyt. Jos ei 40 vuoteen ole saanut omaa mielipidettään mutsilleen jakeluun saanut, niin luulisi aikuisen miehen edes sen verran oppineen, että turha sitä on enää ruveta 80 - 90 vuotiaan käppänän kanssa riitelemään. Olisi ollut yhä hiljaa.

TOTTA ei olisi kannattanut ruveta riitelemään, mutta niinkuin alussa kerroin astia tuli täyteen ja tuli yli. Taustalla oli sinä päivänä äitiin liittyviä ikäviä asioita . Ymmärrän , että hermo petti. On tietenkinaina vähän vaarallista kysyä mitä tekisitte ,kun ei voi tarkkaan taustoita kertoa. Halusin vain kysyä mitä tekisitte kun en ole ennen tuollaista ÄITIÄ tavannut. Poika on ajatellut juuri noin kuin sanoit, mutta nyt kävi näin...... Säälittää vanhan ihmisen elämä. Ei raski syödä kunnolla-Ei ystäviä. Saa elämäänsä voimaa riitelemällä-aina kuulemma ollut jonkun sukulaisen kanssa välit poikki. Nyt on kypsynyt seuraavanlainen suunnitelma: poika soittaa ja jos puhelu katkaistaan tietää , että on kunnossa, mutta ei halua vastata. Muutkin merkit viittaavat, että on hengissä. Pojalla avain ja jossakin vaiheessa mentävä käymään. Pahoitella voi sitä ,että huusi, mutta ei asioita joista sanoi. Samalla voi kertoa, että näin käy ku aina vaiennat minut. Hermo petti koska olen nähnyt paljon vaivaa puolestasi ja aina vain valitat ja väheksyt. Lopputulokselle ei voi mitään. Sanoohan iso kirja, että pyrkikää elämään sovussa kaikkien kanssa mikäli se teistä riippuu :)

PS. Kuusikymppisen elämä ei ole toivottavasti vielä takana. Se on parhaimmillaan. Sittenpähän näet :)

Mielestäni ilot ja surut jaetaan ystävien kanssa-ikävissä asioissa ystävyys koitellaan. Todellakin iloisempaa elämää kohti mennään vaikeuksien voittamisen kautta ja vaikeuksissakin voi olla turvallisella mielellä ystävän kanssa ja luottaa,että taas tämänkin läpi käytyäni olen viisaampi ja kokeneempi. Jos vaikeuksista keskustele kenenkään kanssa voi jäädä sisimpään haavoja esim .katkeruutta, vihaa ym joka joskus putkahtaa jälleen esille, Tietenkin on kyse vaikeuksien tasosta. Kikkea hyvää teille-autetaan ystävää mäessä :) Nyt poistun takavasemmalle enkä enää kommentoi.

Kun on saanut koko ikänsä lokaa niskaan äitinsä taholta, niin mikään ei enää yllätä.
Sen kun antaa mennä läpi pään, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Minä olen kuunnellut 40 vuotta miten kiittämätön ja ilkeä lapsi minä olen aina ollut. Niinpä. En suostu ottamaan häntä luokseni asumaan, joten olen maailman pahin ihminen minkä hän tietää.

12 vuotiaasta alkaen lypsin 6 lehmää ennen kouluun menoa, kuivitin ja ruokin ne ja pienkarjan, sama homma iltaisin. Kesät tein 10-12 tuntista päivää kasvimaalla, heinän teossa, karjan kanssa joka ikinen päivä. 15 vuotiaana pääsin keskikoulusta ja muutin lukioon toiselle paikkakunnalle. Äitini vaati jäämään kotiin, ei pärjännyt maatilan töissä yksin. Totesin yksikantaan, että sinun pitää etsiä itsellesi mies tai palkata joku avuksesi, ostaa lypsykone, sinulla on rahaa kaikkiin näihin. Äiti pisti karjan liha-autoon ja lopetti maanviljelyn koska se oli hänelle helpointa.

Se olin minä joka tuhosin häneltä toimeentulon. Minun takiani äitini saa pientä eläkettä.

Käyn parin viikon välein kuuntelemassa hänen purkauksiaan, totean moneen kertaan hänelle että kyllä sinua koetellaan, harmillista, ikävää kun olet näin huonon jälkeläisen saanut. Monesti totean, että olisi ollut parempi jos olisitte isän kanssa tappaneet minut kuin kissanpojan heti synnyttyäni. Siihen loppuvat puheet aina sillä kertaa.

Kun katson äitiäni mietin miten vähän häntä kohtaan enää tunnen yhtään mitään. Hän on minulle vieras ihminen.
Mietin olenko tunnekylmä, mutta kyllä minua koskettaa muiden ihmisten suru ja murheet. En oikein tunne enää sääliäkään äitiäni kohtaan. Hän on minulle pelkkä äiti.
Olen 30 vuotta omilla palkkarahoillani pitänyt talon ja ulkorakennukset kunnossa, koska tilasta puolet on kuitenkin minun ollut isäni kuolemasta saakka. Äitini ei ole korjauksiin senttiäkään laittanut, on maksanut ainoastaan oman elämisensä tilalla. Viimeiset 10 vuotta äitini mielestä en ole ansainnut häneltä minkäänlaista perintöä hänen jälkeensä. Tähän olen sanonut joka kerran, että tässä kohtaa olen ahne, on ihan sama vaikka antaisit osuutesi kenelle tahansa minä tulen siitä huolimatta vaatimaan lakiosani sinun jälkeesi.

Tulin sellaiseen tulokseen jo vuosia sitten, että en pysty tai en osaa rakentaa äitiini minkäänlaista rakastavaa suhdetta. Ei auta vaikka halaan häntä mennessä ja lähtiessä. En pysty muuttamaan äitiäni sellaiseksi kuin toivoisin hänen olevan eikä hän pysty muuttamaan minua mieleisekseen. Jotenkin tavallaan tasoissa ollaan.

Ole onnellinen ja elä elämääsi omana itsenäsi ilman äitiä. Hän kyllä toipuu. Odota vähän aikaa.

haha, vai toipuu, älä nyt viitsi.
Ei 80-90 vuotiaat toivu enää mistään, ne menee joka ikinen päivä aina pikkasen alaspäin kuolemaa kohti.

Mun äiti oli vuosi sitten vielä jollakin lailla järjissään, mitä nyt kymppitonni oli hänelle sama kuin satanen, yö saattoi olla päivä, mutta muutoin oli lähes koko ajan kartalla missä on jne.
Tänä päivänä ei enää tiedä missä asuu, ei tunne vakihoitajiaan, joka yö on kuskattu milloin mihinkin toiseen pitäjään yöksi vaikka koko ajan on samassa palvelutalossa elellyt ja viettänyt yönsä samassa huoneessa jo 5 vuotta. Näin käy joillekin kun he tulevat vanhoiksi.

Pitää vain hyväksyä, että nyt vanhus on vinksahtanut päästään lopullisesti ja koettaa elää niin, että ei turhaan vanhuksen kanssa enää riitelisi. Antaa vanhuksen höperehtiä. Aikuinen mies tajuaa, että kun ne äidin puheet eivät ole totta, vaan sairaan mielen tuottamia höpinöitä. Sen vuoksi ei niitä tarttee noteerata eikä niiden takia vetää hernettä sieraimeen.