Mitä on ystävyys

Haluaisin kuulla mitä teidän mielestänne on ystävyys? Luulin, että tiedän, mutta yhtäkkiä en tiedäkään.
Havahduin tilanteeseen, että elämässäni on paljon ihmisiä, mutta ei oikeastaan yhtään luotettavaa ystävää. Luotettava tarkoittaa minulle sitä, että saan olla ihminen. Mikä taas tarkoittaa sitä, että vaikka elämääni kohtaisi millainen suuri suru (tai ilo), ystäväni kestää sen murtumatta itse, että ystäväni ei ala pelastamaan minua, että hän ei ole samaa mieltä aina kaikesta. Että hän vain on läsnä joinakin hetkinä ja muuna aikana osaa elää omaa elämäänsä.

Tätä olen vuosien ajan vaalinut ystävyytenä. Kun sitten elämässäni sattui eräs suurempi menetys, ja suru vei minut hiljaiseksi ja kaikki voimani, huomasin, että kaikki ystävyyteni olivatkin olleet sitä, että muut ottavat minuun yhteyttä, kun heillä on vaikeaa. Nyt kun en kyennyt ottamaan vastaan toisten murheita, ei yhtäkkiä ollutkaan elämässäni ketään.
Tiedän, että omien valintojeni kautta nuo ihmiset ovat elämässäni. En ole koskaan kokenut taakkana heidän kanssa keskustelemista, mutta tajusin tuona oman surun hetkenä, että suhteet toimivat hyvin yksipuolisesti. Yhtäkkiä ei ollutkaan ketään jolle olisin voinut näyttää suruni, ja että joku olisi ollut vierelläni. Tajusin, että kaikkia olemassaolevia ihmissuhteitani leimasi se, että minä jotenkin kannattelen.

Tämä on aika hämmentävä tilanne. Olen aktiivinen enkä mikään eristäytyvä nyhjääjä, joten tapaan paljon ihmisiä joka päivä, mutta tosi asiassa missä ovat sellaiset ihmiset, jotka ovat vaan ihmisiä. Jotka sallivat itselleen ja toisille ihmisyytensä, jotka eivät kaada kaikkea toisten niskaan odottaen pelastajaa ja jotka eivät ala itse pelastamaan toisia. Jotka eivät jatkuvasti sisimmässään kilpaile, vertaile ja anna tällaisten asioiden viedä mennessään. Ihmisiä, jotka ovat aidosti aikuisia. Jotka sallivat elämän tapahtua sellaisenaan. En jaksa puhua pelkän puhumisen vuoksi, keskustelu on toisinaan mukavaa, mutta yhdessä tekeminen tai hiljaa oleminen on ehkä jopa arvokkaampaa, jne...
Ehkä vaatimukseni ystävyydelle ovat liian tiukat vai sittenkin liian väljät? Ulkoisesti on ihan sama millainen toinen ihminen on, mutta henkisesti luotettava täytyy olla, ja tosiaan se tarkoittaa sitä omamielisyyttä ja rohkeutta sallia ihmisenä olemisen kaikenlaiset sävyt... onko sellaisia ihmisiä olemassakaan?
En halua alkaa kenellekään pelastajaksi, en tarvitse itse pelastajaa enkä halua että kukaan tyrkyttää itseään minulle pelastusprojektina. Kaipaan ystävyyssuhdetta, jossa ollaan tasavertaisia, aikuisia, mutta sopivan hölmösti hukassa... Aito kohtaaminen. Sitä kaipaan.