Äitini kuoli viisi päivää sitten. Surun suuruus on ollut itselleni ihan ennenkokematonta. Olin hyvin läheinen hänen kanssaan ja vaikka korkea ikä jo antoi syyn valmistautua lähtöön, oli sen aiheuttama shokki yllätys.
Päivät ovat menneet sumussa, onneksi on niin paljon tehtävää, mutta niitä hoidettavia asioitakin pitää rytmittää jaksoihin ja sitten menee taas voimat. Ruoka ei ole maistunut kohta viikkoon ja vatsaa korventaa. Mutta kyllä tämä tästä. Olisikohan jo ihan vaikein aika ohi vai mitenhän tämä menee?
Päivät ovat menneet sumussa, onneksi on niin paljon tehtävää, mutta niitä hoidettavia asioitakin pitää rytmittää jaksoihin ja sitten menee taas voimat. Ruoka ei ole maistunut kohta viikkoon ja vatsaa korventaa. Mutta kyllä tämä tästä. Olisikohan jo ihan vaikein aika ohi vai mitenhän tämä menee?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Otan osaa suruusi. Toivottavasti sinulla on rinnalla ihmisiä, joihin voit tukeutua. Älä jää surussasi yksin. Menetykseen ei varmaan koskaan voi täysin varautua, vaikkei se yllätyksenä tulisikaan. Se tekee aina kipeää. Suruprosessi on yksilöllinen ja on vaikea sanoa, milloin helpottaa. Usein suru aaltoilee. Yritä syödä jotain, vaikkei oikein maistuisikaan.
Voimia sinulle ja halaus.
Istuin just eilen meedioillassa missä äitini puhui meedion kautta ja jakoi paljon iloisia sanomia niin mulle kuin muillekin kuulijoille. Kuolemaa ei ole, ja varmaan äitisikin yrittää saada sinuun yhteyttä joka päiväisessä elämässäsi...
Äitini kuoli 15.3 ja olen tässä yrittänyt pikkuhiljaa järjestellä asioita, mutta suru ja ikävä ovat kokoajan päällimmäisinä mielessäni. Tuntuu kuin millään ei olisi enää mitään väliä ja kaikki on menettänyt elämässä arvonsa. Leffassa käynti antaa minulle iltaisin edes hetkeksi jotain tekemistä ja muuta ajateltavaa, että kotona vain ahdistun ja itken. Tiedän kuitenkin, että äidilläni on kaikki hyvin ja tiedän myös miten minä kuolen ja koska. Se tapahtuu jossain hoitolaitoksessa kauniina kesäpäivänä ja silloin olen halunnut kaikki letkut ja laitteet irti, kun haluan kuolla hiljaisuudessa kaunista kesäpäivää katsellen. Sitten vain silmäni sulkeutuvat ja elämäni on ohi. Kaikki rakkaimmat omaisena ovat tietysti paikalla saattamassa minua viimeiselle matkalleni. Äitini jotenkin aavisti tämän viime elokuun lopussa kun hän puhui, että kunpa kesä ei koskaan loppuisi. Nyt on vain muistot ja hiljaisuus sekä kuolleiden omaisten henget täällä kanssani.
Oma äitini, 92 vuotias, kuoli yht'äkkisesti toissayönä, hoitokodissa. jossa hän ehti vain vähän aikaa olla kotihoidon arvioitavana. Sydän oli jo heikko ja tuli flunssakin.
Isämme kuoli viime lokakuussa ja hänen hautajaisjärjestelyistään teinkin tänne oman aloituksensa. Hautajaisten suhteen meillä jälkeläisillä on nyt kokemuksemme. Isä oli omalla tavallaan yhteiskunnallinen aktiivi ja siksi hänelle järjestettiin suuret hautajaiset jossa oli vieraita hänen elämänsä eri aloilta. Äiti oli toisenlainen ja ehkä nyt pidämmekin pienemmät hautajaiset, vain lähisuvun kesken. Sama hautapaikka on valmiina.
Miltä minusta nyt tuntuu? Koska olen työni puolesta nähnyt paljon kuolemaa, tuo hoitajan ammatti kasvatti tukahduttamaan tunteet ja suhtautumaan kuolemaan vain "käytännöllisesti". Sama tukahdus tuntuu nyt. Pohjalla on paha olo ja pieni syyllisyys. Tällainen syyllisyyden tunne on kai normaali tunne useimmilla omaisilla. Miettii: "Miksi en sittenkin soittanut hänelle silloin illalla....?"
On aikamoinen tilanne, kun sairaalasta soitetaan ja kerotaan tapahtunut. Kuten isämmekin kohdalla, menin aivan mykäksi. Sama mykkyys tuntuu edelleen, vaikkakin toisaalta, ilmoitimme asiasta heti eilen aamulla kaikelle lähisuvulle.
Eilen sängyllä maaten juttelin äidille ja selvitin hänelle tunteitani. Uskon, että hän ymmärtää.
Osanotto kaikille tämänkin ketjun juuri omaisensa menettäneille.
Viktor Klimenko - Sua kohti Herrani:
https://www.youtube.com/watch?v=FDzkCFHPrO0
*
Olen aloittaja. Nyt on helpottanut olo ja olen jo pystynyt syömäänkin.
Alussa toimin pakonomaisesti soitellen virastoihin ym ja hoitaen virallisia asioita, se auttoi. Kohta on edessä hautajaiset ja pikkuhiljaa on käytävä läpi äidin jäämistö; asunto, irtaimisto ja henkilökohtaiset tavarat. Paljon on heitettävä roskiin tavaroita, joiden kierrättäminen ei enää ole järkevää tai sitten vain tilanpuutteen vuoksi. Esimerkiksi lukuisat kirjat, valokuva-albumit, vaatteet jne. tuottavat varmaan paljon tunteita, mutta niidenkin kohtalosta on päätettävä. Onneksi on sisaruksia jakamaan taakkaa. Ja hiljalleen vaan eteenpäin.
Tuntemuksesi kuulostavat tutulta, en ollut aiemmin kuvitellut miltä tuntuu läheisen tärkeän ihmisen menetys ja suru, ja että voi tuntu näin voimakkaasti. Ahdistus tuntui kipuna ja tuntuu vielä välillä edelleen mutta harvemmin. Mieheni kuoli kuukausi sitten ja ihan samanlaisia oireita oli minulla ja on edelleen mutta parempia päiviä tulee vähitellen väliin enemmän. Samalla tavalla ruokahalu meni mutta sekin helpotti sitten vähitellen ensimmäisen viikon jälkeen. Minulla on myös iäkäs äiti vielä hengissä ja nyt on tullut mieleen jos hänkin menehtyisi. Olemme myös läheisiä olleet aina äitini kanssa ja jatkuvasti yhteydessä päivittäin. Mietin kuinka tästä eteenpäin ja tyhjä aukko jäi elämään. Minulle kerrottiin sairaalassa, että tuntemukset, voimakkaatkin, ovat normaaleja tälläisessa tilanteessa eikä niitä tarvitse pelätä ja kuuluvat asiaan ja vähitellen heikkenevät. Oletko ihan yksin vai onko sinulla ketään kenen kanssa keskustella surustasi?
Hei
Otan osaa aloittajan suruun ja muidenkin, jotka ovat menettäneet läheisensä. Täällä on hyviä kommentteja. Rohkaisisin keskustelemaan jonkun kanssa, esim. seurakunnissa on pappeja juuri sitä varten, On myös sururyhmiä, joissa saa vertaistukea. Niistä samoin kuin pappien yhteystiedoista saa tietoa seurakuntien nettisivuilta. Monia meistä puhuminen helpottaa.
Surun ei tavallaan voi valmistautua, vaikka läheinen olisi iäkäskin. Aina se yllättää ja pysäyttää kaiken ns. normaalin. Mutta vähitellen pahimmasta shokista toipuu ja alkaa huomata ettei sureminen ja tuska ole koko ajan mielessä. Kristittynä tahdon uskoa ja toivoa jälleennäkemiseen sitten joskus, rajan tuolla puolen. Se tuo lohtua menetyksessä. Vaikkei voisi uskoa niinkään, jäävät muistot olemaan. Niiden kautta rakastettu ihminen on tavallaan aina läsnä ajatuksissa, sydämessä.
Lämmöllä,
pappi Elisabet
Aloittaja täällä. Hautajaiset ovat ensi lauantaina ja koko tämä viikko on ollut raskas. Olemme myös tehneet jonkin verran asunnon tyhjennystä, joka omalla tavallaan on ollut terapeuttista vaikkakin vaikeitakin hetkiä on tullut. Ruokahalu on "hautajaisstressin" vuoksi taas kadonnut ja aamulla vaaka näytti jo kolmen kilon tippumista kuukauden sisällä.
Hautajaisten järjestämisessä olen päävastuussa sisareni kanssa ja siinäkin on paljon muistamista ja järjestämistä, vaikka siunaus tapahtuukin vain perhepiirissä läheisten läsnäollessa. Uurnanlasku on sitten vielä reilun viikon kuluttua siitä. Kunhan tämä viikko on ohi hautajaisineen, uskon että oma olo jotenkin helpottuu ja pääsee aidosti miettimään, mitä äidin poismeno oikein merkitsee.
Kun sanoin että asunnon tyhjennys on ollut "terapeuttista", tarkoitin sitä, kun voi esine esineeltä käydä läpi sekä kaikkea äitiin liittyvää, ettyä omia muistojaan ihan lapsuudesta asti ja muistella niitä sisarusten kanssa.
Hei
Sinulla on nyt paljon käytännön asioita, jotka tulee saada tehtyä. On minustakin ihan ymmärrettävää, että sen kokee tavallaan terapeuttisena. Esineisiin liittyy muistoja, jotka aktivoituvat kun niitä käy läpi.
Hautajaiset ovat siis huomenna. Varaudu siihen ,että päivä on tukala. Raskain on itse siunaamistilaisuus. Muistotilaisuudessa voi jo pahin helpottaa, vaikka surun matka itsessään on pitkä. Onneksi teillä sisaruksilla on toinen toisenne tukena. On helpottavaa jos voi puhua ja muistella, katsella yhdessä valokuvia jne.
Toivon voimia ja siunausta huomiseen päivään ja muihinkin päiviin.
Lämpimin terveisin,
pappi Elisabet
Kiitos Pappi Elisabet lohduttavista viesteistäsi.
Saimme seurakunnalta osanottokortin, jossa myös kerrottiin sunnuntaina pidettävästä jumaklanpalveluksesta, jossa myös äidille sytytetään kynttilä ja kuolinuutinen kerrotaan. Vaikka en ole mnikään kirkossakävijä muuten, kuin juhlatilaisuuksissa, ajattelin, että saatan mennäkin sinne hiljentymään sopivasti siunaustilaisuuden jälkeisenä päivänä. . Saa nähdä, mutta nyt ainakin tuntuisi juuri sellaiselta tilaisuudelta, jota kaipaan.
Hei
Hyvä asia, kannattaa ehdottomasti mennä . On lohdullista, että kirkossa muistetaan myös teitä, surevia omaisia. Hautajaisten jälkeen monille tulee hiukan ontto ja tyhjä olo. Kaikki tekeminen on tehty, tunteet ja muistot saattavat vyöryä pintaan, surun tunteet ovat voimakkaat. Varaudu tällaisiin oloihin, vaikka ei niitä kaikille tulekaan. Ota rohkeasti yhteyttä kotiseurakuntasi pappiin jos kaipaat keskustelua. He ovat sitä varten ja tarjoavat omalta osaltaan sitä lohtua ja toivon sanomaa jota varten kristillinen kirkko on olemassa.
Pappi Elisabet
Ota kantaa vainajahenkien kanssa kommunikointiin, se on velvollisuutesi kristittynä.
Voimia sinulle,
kyllä sinä jaksat ja selviät surusta, se ei vain saa jäädä asumaan pysyvästi. Silloin haet ulkopuolista apua. Elämä jatkuu ja hyviä , iloisia asioita tulee elämääsi ihan varmasti.
Puhun hyvästä kokemuksesta.
Surua, meillä on hautajaiset viikon päästä , vaimoni äiti kuoli kauan (11 vuotta) Alzheimeriä sairastettuaan.
Vaimoni on ihailtavasti jaksanut hoitaa kaikki mahdolliset asiat.
Olen luvannut olla ykköskantaja, vasemmalla ensimmäinen, jos kelpuutetaan.
Hautasin ensin isäni, 2 v sitten äitini, ja kk sitten veljeni, 59v. Aluksi on kaaosmainen olotila, paljon järjesteltävää hautajaisineen ja perunkirjoineen, adressien ja kukkien vast ottoa, myötätuntoa , irtaimiston läpikäymistä jne... mutta, on väärin sanoa/uskoa että sitten tilanne helpottuu. Itselläni ainakin, kun kaikki tuo 1-3 kk,en urakka on ollut takana, on tullut se oman surun aika. On tullut se ikävä, kyyneleet, kaipaus....... itse en kaipaa tässä hetkessä kuuntelijaa, vaan sitä aikaa omaan suruun ja hiljaisuuteen,.....
Aloittaja tässä. Hautajaiset oli sitten viime lauantaina ja sunnuntaina kävin kirkossa, kun siellä sytytettiin jumalanpalveluksen yhteydessä äidillekin kynttilä.
Nyt on sitten toden teolla asunnon tyhjentämisen vuoro. Kuukausi meillä on siihen aikaa, mutta eiköhän se hyvin mene. Hautajaisten jälkeen iski hirveä fyysinen ja henkinen väsymys. Tekisi mieli vain jäädä sänkyyn makaamaan, mutta elämä jatkuu ja ei se pitemmän päälle kuin pahenna asioita, jos jää vain makoilemaan. En ole oikein kunnolla vielä ehtinyt suremaan, kun tuntuu, että koko ajan on jotain käytännön asioita, mutta eiköhän senkin aika tule.
Eilen oli äidin tuhkan sirottelu/kaato hautaan. Nyt on äiti maan povessa ja vain muistot ja hänen geeninsä elävät meissä.
On ollut raskas puolitoista kuukautta. Vielä toukokuun loppuun on asunnon selvittämistä ja irtaimiston hävittämistä, sitten on kaikki käytännön puuhat ohi. Ai niin, perunkirjoitus pitää vielä pitää.
Asunto on nyt tyhjä, irtaimisto viety. Tänään teemme vielä muuttosiivouksen ja sitten avainten luovutus. Perunkirjoitus on ensi kuussa.
Otan osaa ja toivotan voimia. Anna itsellesi lupa surra. Ikävä ei katoa koskaan, mutta eivät muistotkaan. Aikaa se vie. Mutta suru muuttaa kuitenkin muotoaan ja muuttuu kevyemmäksi kantaa. Joskus tulee hetkiä kun ikävöin isääni. En enää itke, mutta huomaan ottavani puhelimen, että soitan. Vieläkin, vuosien päästä. Sitten vain soitan... Mielessäni ja kerron kuulumiset. Näin hän on aina siellä missä häntä tarvitsen. Toivottavasti löydät oman tapasi. Tätä keinoa saa ihmeessä käyttää.
Oma äitini varmasti iloitsisi siitä, että olen laihtunut.
Vaikka omaistemme hautajaisista on jo useampi kuukausi, vielä ovat viimeiset kuolemanjärjestelyt meneillään: hautakiven hankinta.
Hautaustoimistosta saadun esitteen mukaisesti olemme suunnitelleet kiven, kirjoitustyylin, pari lintua kaiverrettavaksi.
Irrallisia koristeita emme kiveen tai haudalle laita, sillä on niin, etenkin hengeltään, köyhää väkeä Suomessa, että moiset muistot lähtisivät hetkessä varkaiden mukaan. Helppoahan se on kuolleelta varastaa. Tällaisia, halpamaisia "sankareita", sivistymättömiä typeryksiä. Murtautuvat toisten yksityiselämään, kunnioittamatta omaisten surutyötä.
Otan osaa, oma äiti menehtyi 4v sitten kun olin 12.