Miksi osin prikaatijärjestelmään 1942-44?

Jos kerran prikaatin katsottiin sopivan paremmin Laatokan pohjoispuolelle ja divisioonien Kannakselle ihmetellä täytyy miksi kesällä 1944 prikaateista 3 oli Kannaksella ja vain 2 Laatokan pohjoispuolella. Ratsuväkiprikaati joka on erillinen tapaus taisteli pääosin Kannaksella mutta heinä-elokuun vaihteessa menestyksellä myös Ilomantsissa.

Eikö olisi siis ollut sopivampaa siirtää Laatokan pohjoispuolelta yksi divisioona Kannakselle ja vastaavasti Kannakselta kaksi prikaatia Laatokan pohjoispuolelle?

Suunnitelma vuoden 1941 syksyllä oli että armeijaan jäisi enää vain asevelvolliset sekä 5 nuorinta ikäluokkaa reserviläisistä. Siis yhteensä 7 ikäluokkaa ( armeijan palkkalistoilla olevat). Maavoimien osalta määrä olisi jäänyt jonnekin reiluun 150 000:een. Käytännössä maavoimat olisivat tuon operaation onnistuessa supistuneet siis 16 prikaatiin kun jokainen divisioona olisi muunnettu prikaatiksi ja muut osat kotiutettu Rv.Pr ja Jääkäriprikaati. Yht. 18 prikaatia. Kuten tunnettua tuosta suunnitelmasta ei valitettavasti tullut yhtään mitään kun NL laittoi talvella 1942 liikkeelle omat hyökkäyksensä. Lopulta vain viisi prikaatia muodostettiin perustamiskäskyllä 16.lokakuuta 1943 ja niiden oli oltava valmiina tammikuun alkuun 1944. Keskitysvalmiina ne oli oltava kuukautta myöhemmin.

kesken tilanteen muuttuessa.

Divisioonien supistaminen prikaateiksi johtui kuvitelmasta, että sota oli ainakin ratkaisutaistelujen osalta ohi ja voitaisiin pienentää armeija lähinnä suojajoukoiksi odottelemaan sodan päättymistä. Samalla talouselämä saisi kipeästi kaivattua työvoimaa.

Pian todettiin, että prikaatit eivät riittäisi rintamalinjojen miehitykseen vaikka Saksa ottaisi lisääkin rintamavastuuta.

Niinpä melkoisen sekasotkun jälkeen päädyttiin 1944 alkaessa 14:ään supistettuun divisioonaan ja viiteen prikaatiin ynnä ps-divisioonaan.

Oikea ratkaisu olisi ollut jakaa divisioona aina kahdeksi prikaatiksi ja muodostaa nelittäin armeijakunniksi. Prikaatit olisi tullut supistaa samalla jalkaväkiprikaateiksi ja koota tykistö omiksi prikaateikseen.
Näin olisi saatu joustava organisaatio ilman turhia väliportaita. 14. D ja PsD olisivat jääneet entiselleen.

Eli olisi ollut noin 30 prikaatia eli 7-8 armeijakuntaa. Niistä Kannakselle 3-4, kaksi Aunukseen ja yksi Maaselälle.

Tuo oli ratkaisu, joka tuntui parhaalta mahdolliselta silloin. Johtajat joutuivat tekemään ratkaisunsa sen hetken tilanteen mukaan ja toimimaan niillä resusseilla mitä heillä. Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Jälkiviisaus sen sijaan on paljon helpompaa.

-19.prikaati oli entisen JR 16:n pataljoonat. Neljänneksi pataljoonaksi tehtiin entinen I/JR 46.

-3.prikaati: entinen JR 3 ja neljäs pataljoona entinen I/JR 47

-15.prikaati: I pataljoona entinen sissipataljoona, toinen pataljoona ent KevOs 3, kolmas entinen I/JR 34, neljäs entinen I/JR 29

-21.prikaati: I/JR 54, III/JR 5, III/JR 57, neljäs pataljoona HTK/JR 101 ("Musta Nuoli"). Tämä prikaati oli kaikkein riskialtein varsinkin viimeisen pataljoonan osalta.

-20.prikaati: I/JR 22, II/JR 22, I/JR 43 ja neljäs pataljoona muodostettiin II/JR 46;stä.


Kiinnostavin tapaus oli 21.prikaati ja varsinkin sen neljäs pataljoona. Se näyt koottiin suurelta osin sotilaskarkureista ja rikollisista. Prikaatiin ja varsinkin sen neljänteen pataljoonaan suhtauduttiin suurin epäilyksin. Myös 20.prikaatin yksikköjä pidettiin varsin heikkona vähäisen kokemuksensa takia. Odotusarvoltaan parhaimpina pidettiin sotakokemusta paljon saanutta 3.prikaatia. Myös 15.prikaatissa oli joitakin vahvoja kokeneita yksikköjä. 19.Prikaati pääsi viimeisenä kesänä todella helpolla. Ja kun siitä oli lähettävä yksi pataljoona Vuosalmelle lähettiin sinne sitten IV/19.Pr joka oli varusmiespataljoona. Prikaatin sotilaita kuoli viimeisenä kesänä vain 124. Niistä 88 on merkitty
IV pataljoonan tappioiksi ja 5 krh-komppanialle.

Muiden prikaatien menetykset (sotatoimien takia kuolleet) olivat:

3.Prikaati: 476
15. Prikaati: 418
20.Prikaati: 310
21.Prikaati: 402

Lähtökohdat huomioiden 21.prikaatin suoritus raskaissa vetäytymistaisteluissa jossa se kuitenkin sitkeästi taistellen aiheutti viholliselle noin 5 000 sotilaan tappiot ja sen perään vastaiskussa tärkeä rooli Ilomantsin torjuntavoitossa oli varsin hyvä saavutus. Mutta sillä oli eräs parhaimmista prikaatinkomentajista (Ekman) ja kaikessa kohusta huolimatta myös erittäin hyviä pataljoonan komentajia joista S.A. Lindgrenia (sotamies Hotin tapaus) tunnetuin ja eräs pätevimmistä.

Kempin ja 20.prikaatin kohtaloksi muodostui Viipurin tragedia. Kempistä on sanottu aivan kriittisessä tutkimuksessa hänen taantuneen asemasodan aikana ja muuttuneen hitaaksi toimijaksi. Kun hän joutui tuossa tilanteessa todella vaikeaan tilanteeseen oli hän helppo maalitaulu syntypukiksi. On vaikea kuvitella jotain kovaotteista Einar Vihmaa odottelemassa kun jokin viheliäinen asevaraston komentaja estää ammustäydennysten hakemisen. Vihma olisi ajantu paikalle ja aseella uhaten määrännyt asetäydennyksen alkavaksi.

Kaikenkaikkiaan Viipurin menetyksestä on pidetty turhaa meteliä sillä Suomi olisi joka tapauksessa joutunut kaupungin luovuttamaan, tuhoutuneena tai ehjänä. Sitä oli hankala puolustaa ja siihen tukeutuminen olisi voinut olla pahimmassa tapauksessa joka koko 20.prikaatin tuho, siis pienemmän mittakaavan Stalingrad Suomelle.

Miten prikaatit olisivat voineet taistella armeijakuntia vastaan, kyse on enemmän tehtävänjaosta, se jää prikaateissa laiminlyödyksi. Toimenpiteet ja ryhmitykset täytyy tietenkin mitoittaa vastuksen mukaan. Prikaateissa 1944 tämä olisi jäänyt lapsen asteelle, oltaisiinkin juostu paskat housussa Viipurista Haminaan, eikä Taliin.

Olisi kiinnostavaa kyllä tietää millä logiikalla prikaatit on ylipäätänsä määritelty 4 pataljoonaisiksi. Oliko kenties ajatuksena että rintamavastuussa olisi korkeintaan 2 pataljoonaa? Miten puolustusvaiheessa pataljoonat ylipäätänsä ryhmitettiin ja saatiinko neljästä pataljoonasta enemmän muka syvyyttä? Itse näkisin niin että kyse voi olla siitä että divisioonarakenne koettiin jähmeämmäksi ja sen itsenäisilläa toimijoilla eli rykmenteillä ei ollut edes omaa tykistöä. Jos pataljoona tarvitsi tulitukea oli yksi turha porras ylitettävänä kun taas prikaatisysteemissä pataljoonan komentajalle oli tulitukea ehkä nopeammin saatavilla tiedä häntä. Jos taas rintamavastuussa oli 2 pataljoonaa oli luvassa keskimäärin tulitukea patteristo per pataljoona mikä oli se tavoite johon aina pyrittiin.

Prikaatilla oli myös kevempi viesti ja pioneeriorganisaatio (vain komppaniat kun divisioonissa oli pataljoonat). Tämä voi ylipäätänsä viitata siihen että monilla komentajilla oli vaikeuksia komentaa divisioonia. Neuvostoliiton puna-armeijassa divisioonat pienenivät sodan myötä. Talvisodassa jv-divisioonan koko oli vielä komeasti 18 000. Sitten miehistövahvuus putosi vuoteen 1941 jo 14 000. Sitten mentiin jo alle 10 000. Ja loppuvuonna 1944 divisioonan vahvuudet olivat yleisellä tasolla luokkaa 5 000 - 5 600 sotilasta. Kaikin tavoin niistä kuorittiin tukiporrasta pois ja annettiin niitä ylijohdolle. On esitetty arvioita että tähän siirryttiin paitsi kovien tappioiden myötä myös eteenkin siksi ettei useimmat neuvostokomentajat kyenneet hallitsemaan liian isoja divisioonia. USA:ssa sen sijaan divisioonat kaikkine tuki ja täydennysportaineen olivat jopa 35 000 sotilaan vahvuisia.

Ja jottei totuus unohtuisi ja nojatuolikenraali erehtyisi kuvittelemaan puna-armeijan panssariprikaateja ja rykmenttejä miksikään 5 000 sotilaan ja 1 500 sotilaan yksiköiksi muistutettakoot että tyypillinen vuoden 1944 neuvostoliittolainen panssariprikaati sisälsi yleensä vain n. 60 panssarivaunua ja siinä oli alle 500 sotilasta. Panssarirykmenttiin kuului yleensä 19 hyökkäysvaunua ja vain noin 100 sotilasta.

Jv-divisioonien jv-pataljoonat puna-armeijassa olivat puolta pienemmät kuin suomalaiset pataljoonat ja jv.rykmentteihin muistaakseni kuului noin 1 800 sotilasta, jos sitäkään. Käytännössä Jv-divisioona jonka vahvuus Kannaksen taisteluissa putosi noin 2 000 sotilaaseen oli ruumis: sen pataljoonissa oli usein vain 10-30 sotilasta jäljellä, jos sitäkään. Kannaksella heinäkuun puolivälissä 1944 tällaisia divisioonia oli 10 kpl. Niistä ei ollut oikeastaan minkääntekijöiksi ainakaan hyökkäysten osalta.

Mikähän on ollut noiden prikaatien määrävahvuus? Eräissä lähteissä puhutaan jopa 7 900 sotilaasta. Toisessa on maininta vahvuuden olleen 7 000. Mutta jos sen pataljoonissa oli 1000 - 1100 sotilasta ja kahdessa patteristossa kummassakin 550-600 miestä viestikomppania pioneerikomppania krh komppania tykkikomppania ei tuo vahvuus ennen huoltoyksikköjä ja esikuntaa nouse millään kuin n. 6 000:een. On vaikea kuvitella että "hännässä" olisi ollut peräti 1 500 - 1 900 sotilasta.

Todennäköisemmin maksimivahvuus on ollut jotain 7 000. Sellainen tieto on olemassa että ratsuväkiprikaatin vahvuus olisi ollut vuonna 1941:

Upseereita: 163
aliupseereita: 486
sotamiehet: 3 589
yhteensä: 4 238

Vuonna 1944 prikaatit (15, 19, 20, 21) koostuivat näistä yksiköistä:

Esikunta
4 jv-pataljoonaa
Pst-komppania (6 pst-tykkiä)
Krh-komppania (4 - 9 kpl 120 mm heitintä)
Kevyt patteristo ( 12 kevyttä kanuunaa tai haupitsia)
Raskas patteristo (12 raskasta haupitsia)
Viestikomppania
Pioneerikomppania
Huoltomuodostelma
2 kenttäsairaalayksikköä

Prikaatit olivat vihollisen osalta aivan uudenlaisessa tilanteessa vuonna 1944. Neuvostoliiton uudelleen järjestetty puna-armeija oli tehokas vastustaja. Sen divisioonien miesmäärää oli pienennetty, mutta sen tulivoimaa oli kasvatettu monella tavalla. Divisioonien pienentäminen ja vapautuneiden osien siirtäminen armeijakunnille ja armeijoille, antoi mahdollisuuden luoda ja vaihtaa helposti painopistettä rintamassa. Lisäksi Neuvostoliiton taktiikka oli selkeästi muuttunut liikkuvampaan ja syviä operaatioita suosivaan suuntaan. Tämä hankaloitti asemasotaan tottuneiden ja kyllästyneiden suomalaisjoukkojen toimintaa. Ilmavoimissa erityisesti maataistelukoneet yleistyivät. Niistä oli suuresti haittaa, sillä prikaateillamme ei ollut omaa ilmatorjuntaa. Myös joukkojen koulutustaso oli parantunut merkittävästi. Neuvostojoukoilta sotasaaliiksi saaduista asiakirjoista voitiin päätellä, että suomalaisten aiemmin ominaan pitämiään taistelutapoja, koukkauksia ja sissitoimintaa, käskettiin nyt käyttämään myös vastapuolella. Prikaatin organisaatio osoittautui varsin toimivaksi. Rykmenttiportaan johdon puuttuminen mahdollisti sen, että komentaja pystyi sujuvasti ottamaan johtoonsa saamansa vahvennukset ja mukautumaan tarvittaessa myös heikennyksiin. Tämä taistelevien pataljoonien välitön johtamismahdollisuus, sekä rykmentistä poiketen oma tykistö ja muut aselajijoukot, mahdollistivat itsenäisen toiminnan. Rykmentin heikkoutenahan oli pidetty nimenomaan sitä, ettei sillä ollut omia riittävän vahvoja aselajijoukkoja. Ylemmän johtoportaan, armeijakunnan tai divisioonan kunniaksi on sanottava, että ne myös tukivat alaistaan prikaatia mahdollisuuksiensa mukaan 20.Pr:n Viipurin puolustusta lukuun ottamatta.


Tiivistettynä: potentiaalisesti parempi ja joustavampi organisaatio komentajan ja pataljoonan johdon välillä. Miinuksena puuttuva oma ilmatorjunta. Sen vastuu oli divisioonilla ja armeijakunnilla.

On myös syytä tuoda muutama muu puute: jääkäri- tai tiedustelukomppanian, sekä kuljetuskomppanian puute. Nämähän sodanjälkeisessä organisaatiossa saatiinkin. Jokainen komentaja haluaa itselleen reservin, tavalla tai toisella. Reservinä pyrittiin pitämään yhtä pataljoonaa, muuta vahvennusta tai sitten prikaatin itsensä tilapäisesti perustamaa jääkärikomppaniaa. On kuitenkin hyvin kyseenalaista, ellei peräti itsekästä, muodostaa se pataljoonien jääkärijoukkueista, kuten se ainakin 19.Pr:ssa tehtiin. Prikaati sai siinä kyllä hyvän komppanian, mutta pataljoonien komentajat menettivät tärkeän ”käsikassaransa”. Sinänsä prikaatin organisaation nelijakoisuus lisäsi taktisia mahdollisuuksia.

Eli tässä kai ne puutteet on sitten koottuna:

1) oman ilmatorjunnan puute
2) oman jääkäri tai tiedustelukomppanian puute
3) oman kuljetuskomppanian puute

Prikaatien käyttöä tutkittaessa ei voitu löytää mitään yhteistä käyttöajatusta niiden toiminnasta? Sellaista ei yleisten taktisten periaatteiden lisäksi ole löydettävissäkään. Prikaati on jv-joukko – yleisjoukko. Ei sillä mitään yhteistä käyttöajatusta ehkä pidäkään olla. Sen on saamansa tehtävän puitteissa suoriuduttava eteensä tulevista tilanteista parhaansa mukaan. Kärjistäen voidaan sanoa, että 20.Pr:n olisi pitänyt pystyä taistelemaan rakennetulla alueella, 15.Pr:n maihinnousuntorjunnassa ja 21.Pr:n korpialueen puolustuksessa. Näihin erilaisiin ja mahdollisiin tilanteisiin yhtenäinen taisteluajatus ei sovi.

Suomi joutui kesällä 1944 torjumaan Neuvostoliiton suurhyökkäyksen kokoonpanoiltaan erilaisten perusyhtymien taistelulla. Jalkaväkiprikaatit suoriutuivat tehtävistään divisioonien tapaan. Puolustus pystyttiin vakauttamaan VKT -linjalle ja U -asemaan. Kun 21. Prikaatin voimat Ilomantsissa vihdoin osoittautuivat riittämättömiksi, niin ylijohto vakautti joukkojen siirroilla tilanteen sielläkin. Viipurin puolustuksen romahtaminen oli erityistapaus, eikä sinällään osoita prikaatiorganisaation heikkoutta.

Jatkosodan kokemusten perusteella prikaati osoitti paremmuutensa divisioonaorganisaatioon verrattuna. Tutkimuksessa todettujen tosiseikkojen lisäksi se, että sodan jälkeen prikaati syrjäytti divisioonaorganisaation kertoo oleellisen. Tähän vaikutti huomattavasti juuri kesän 1944 taisteluista saadut kokemukset prikaatista ja sen taktisen käytön mahdollisuuksista. Kun nuo mainitut puutteet (ilmatorjunta, oma kuljetuskomppania, oma tiedustelukomppania) tajuttiin ne myös otettiin sodan jälkeen käyttöön prikaatikokoonpanossa.

Eräs pirullisimmista asioista sotavoimille sodassa on kuitenkin tilanteiden muuttuminen, maasto- ym olosuhteiden erillaisuus ja eteenkin se että vihollinen ei ole aina sitä miksi se aiemmin kuviteltiin. Eräs pointti vuodelta 1944 nousee esiin: reservien riitävyys kun se lopullinen ratkaiseva taistelu on edessä. Kaikesta kauheudesta huolimatta jokin juttu täsmäsi ollaan tuosta kesäkuun kaoottisesta tilanteesta sitten mitä mieltä tahansa. Talvisotaan verrattuna heinäkuussa 1944 suomalaisilla oli sentään heittää tuoreita voimia ratkaisupaikkoihin. Useimmiten juuri joukkojen siirtojen kautta. Olisi ollut älytöntä ja varmuudella tuhoisaa laittaa kaikki peliin heti kesäkuun 10 -20. päivänä. Laatokan Karjalassa tämä puskuri oli laaja alue ja pitkä matka joka hidasti hyökkääjää sen joutuessa kasvavien huoltoongelmien eteen heinäkuussa 1944. 250 km U-linjalle Syväriltä ei ollut mikään pikkujuttu NL:n huollolle. Suomalaisille sen sijaan huoltomatka jostain Kotka- Lappeenranta -Joensuu linjalta sen sijaan lyheni huomattavasti. Huollolla oli Itä-Karjalassa myös extra 11 päivää alkaa valmistella keskusvarastojensa siirtoa ennenkuin vetäytyminen Syväriltä ja Karhumäestä edes alkoi.

21.prikaatin kertomus kesältä 1944:

Korpitaipaleella viivyttäneen prikaatin toiminnalle oli olennaista toimiminen täytenä prikaatina osin melkoisesti vahvennettunakin. Tätä heikensi kuitenkin taisteluarvoltaan heikon IV P:n osuus (rangaistusvangeista ja karkureista koottu pataljoona). Viivytysalueella sitouduttiin harvoihin tieyhteyksiin, mutta toisaalta useat vesistölinjat auttoivat puolustuksen suunnittelua, sillä ne kanavoivat vihollisen hyökkäyksiä. Laajat sivustat ja sieltä ajoittain prikaatin selustaan johtavat tiet, tuli ottaa huomioon ryhmityksessä. Ne myös sitoivat joukkoja aiheuttamansa saarrostusvaaran vuoksi. Alussa prikaati toimi naapurina olleelle 1.D:lle alistettuna.

Alkuvaiheen ryhmitys oli aika erikoinen, sillä yksi prikaatin pataljoonista oli luovutettu reserviksi II AK:lle. Oikeanpuoleisena naapurina toiminut JR 33 oli kyllä alistettu prikaatin komentajalle, mutta siitä oli vain yksi pataljoona rintamavastuussa Karhumäessä. Pari muuta olivat lohkon reservissä ja varustelutöissä. Myös seuraavassa ”suoristetussa” linjassa Malun – Karhumäen alueella johtosuhteet olivat tavallisuudesta poikkeavat. Alistetun JR 33:n komentaja johti yhtä omaansa ja yhtä prikaatin pataljoonaa muiden ollessa prikaatin komentajan johdossa tai AK:n reservinä. Tällaisia vakiokokoonpanoista poikkeavia ratkaisuja voidaan tilanteen pakottamana tehdä, mutta poikkeuksia niiden tulisi olla. Irtautuminen torjuttujen hyökkäyksien jälkeen kuitenkin onnistui ja prikaatin vetäytyminen 1.D:n käskemälle Savastilan vesistölinjalle suoritettiin pataljoonittain osittain taistellenkin. Vakavin yhteenotto tapahtui Kumsjärven kannaksella I P:n lohkolla, joka kuitenkin selvitettiin. Savastilan vesistölinjalla johtosuhteet muuttuivat merkittävästi. Alistus 1.D:lle päättyi ja myös JR 33 siirrettiin muualle. Tilalle prikaati sai RajaJP 5 sekä III/KTR 5:n ja Rask.Psto 15:n, joka tosin jo
5.7. jouduttiin luovuttamaan pois.

Tämän jälkeen 21. Prikaati toimi pääosin yksinään Porajärven – Ilomantsin suunnassa, sillä tehokas RajaJP 5:kin jouduttiin Porajärven länsipuolella luovuttamaan pois. Savastilan vesistölinjan puolustus hoidettiin taitavasti. Vesistöjen estearvon vuoksi voitiin muodostaa riittävä reservi ja käytettävissä oleva neljän patteriston tuli mahdollisti laaja-alaisen tulenkäytön yllättävien tilanteiden varalta. Saarrostusvaara tuli täällä selvästi esille. Vihollinen yritti koukata sekä etelän, että pohjoisen kautta prikaatin selustaan. Ne estettiin reservien käytöllä ja ryhmitysmuutoksilla. Nelipäiväinen puolustusvaihe onnistui, ja prikaati siirtyi 9.7. mennessä suunnitellusti aiemmin tiedustelemiinsa asemiin Porajärvelle. Porajärven taisteluvaiheet 6.-16.7. olivat taktisessa mielessä oikeastaan Savastilan vaiheen toisinto. Vihollinen hyökkäsi edelleen paitsi suoraan, niin myös koukkaamalla prikaatin sivustaan ja selustaan molemmin puolin. Prikaatia johdettiin joustavasti näiden tilanteiden mukaan käyttäen saarrostusyritysten estämiseen reservejä sekä ryhmitysmuutoksia. Vihollinen käytti vesistöesteiden ylittämiseen myös lauttoja ja polkusiltoja.

Prikaatin jatkettua viivytystä 16.7. alkaen Kuolismaan suuntaan, alkoi sen kaikkein vaarallisin taisteluvaihe. Prikaati toimi tässä taisteluvaiheessa ilman vahvennuksia. Viimeisestä viivytysvaiheesta Porajärveltä Kuolismaan ja Ilomantsin suuntaan muodostui lähes painajaismainen koettelemus. Kuten kolmannen luvun tapahtumahistoriassa selvitetään, joutui prikaati kahteenkin kertaan saarroksiin. Se selviytyi niistä kuitenkin taitavan komentajansa johdolla. Pataljoonan komentajista koviksi johtajiksi osoittautuivat jo aiemmin tunnettu I P:n komentaja majuri S O Lindgren sekä II P:n komentaja everstiluutnantti T Luukko. Sen sijaan III P komentajineen osoitti heikkoutta ja IV P oli heikko edelleenkin. Prikaatin orgaanisen kokoonpanon mukaisesta käyttöajatuksesta ei koko vaiheessa voida puhuakaan. Komentaja Ekman käytti joukkojaan joustavasti jatkuvasti ja yllättävästi etenevien tilanteiden mukaan. Saarrostusuhka hoidettiin käskemällä sivustoille irrotettavissa ollut joukko. Tie avattiin sen läpi, tai sivuitse suoritetuilla hyökkäyksillä. Tykistökomentaja ryhmitti tuliasemia myös tilanteen mukaan hyvin epäortodoksimaisesti porrastaen tien pituussuunnassa. Kun raskas patteristo menetti kalustonsa, tehtiin siitä jalkaväkijoukko.

Prikaati oli taistellut viivytysvaiheessa todella taitavasti kahta neuvostodivisioonaa vastaan aiheuttaen niille noin 50 %. Prikaatin tilanne oli väsyneillä joukoilla useasti ”veitsen terällä”, mutta kuin ihmeen kaupalla taitava komentaja pystyi ne selvittämään. Oikeus ja kohtuus olisi kai ollut, että prikaati olisi Ilomantsissa vihdoinkin päässyt lepoon viivytettyään noin 250 km, mutta sen oli osallistuttava vielä ryhmä Raappanan sotatoimiin.

21. Prikaatin osuus Ilomantsin taistelussa:

Prikaati muodosti saartavien ”pihtien” eteläpuoleisen, lännestä itään hyökkäävän osan. Tällöin oli huomioitava ensinnäkin se, että rintamasuunnassa taisteltiin aktiivisesti. Toisaalta samaan aikaan oli osillaan pyrittävä etelän kautta suoritettavilla koukkauksilla katkaisemaan neuvostodivisioonien selustayhteydet. Tämä toiminta tuli lisäksi niveltää yhteen pohjoispuolella etenevien yläpuolisten ”pihtien” kanssa. Prikaati aloitti hyökkäyksensä 31.7. kello 21.30. Rintamavastuussa ollut III P hyökkäsi tien suunnassa tykistön tukemana. Tällä välin I ja IV P soluttautuivat ilman tulivalmistelua Konnukan eteläpuolelle jääneestä aukosta ja pääsivät aamun kuluessa tielle Leppävaara – Leppäkoski. Tiellä ollut tavoite varmistettiin pataljoonilla itään ja länteen.

Hyökkäyksen jatkamista varten prikaatin komentaja käski reservinään toimineen II P:n hyökätä ja katkaista tie Teppanan maastossa. Tämä hyökkäys epäonnistui ja pataljoona joutui vetäytymään. Painopisteessä I ja IV P:n alueella jatkui 1.8. kovat taistellut. Ne olivat kiivaita suomalaisten joutuessa välillä vetäytymään Tolvilan tasalle. Pohjoisesta hyökänneen JP 6:n avulla prikaatin etulinja saatiin työnnettyä 4.8. alkaen Koitajoelta Leppävaaran etelä- ja länsipuolitse Kuolismaantielle ja edelleen Luovajärven pohjoispäähän.

Samaan aikaan pohjoispuolella Ryhmä Raappanan muut osat saartoivat 176.D:n. Havaittuaan divisiooniensa joutuneen vaikeuksiin aloitti Karjalan rintaman johto niiden avustamisen. Saarretuille joukoille pudotettiin tarvikkeita ja alueelle suunnattiin lisävoimia. Seuraavien päivien aikana prikaati pyrki jatkuvilla ryhmitysmuutoksilla ja hyökkäyksillä pitämään vihollisen selustayhteydet katkaistuina, estämään vihollista saamasta täydennystä ja torjumaan idästä suunnatut lisävoimien hyökkäykset.

Prikaati taisteli jälleen kestokykynsä äärirajoilla ja kenraalimajuri Raappana vahvensikin sitä 4.8. kuluessa JP 6:lla ja II/JR 33:lla. Vaihtelevien ja aktiivisten taisteluvaiheiden jälkeen ryhmän komentaja keskeytti hyökkäykset itään 5.8. ja joukot ryhmittyivät puolustukseen. Jo seuraavana päivänä 6.8. saivat joukot kokea neuvostojoukkojen vahvennukseksi saapuneiden merijalkaväkiprikaatien voiman. Hyökkäykset ja vastahyökkäykset aaltoilivat, mutta lopputuloksena prikaatin rintama muodostui linjalle Ala-Vieksijärvi – Konnukka – Koitajoki – Leppäkoski – Tolvila – Luovejärvi.

Tälle tasalle asemat jäivät välirauhan voimaantuloon saakka. Prikaateilla ei ollut omaa ilmatorjuntavoimaa. Ryhmä Raappanan kuljetusyhteydet Ilomantsissa olivat kuitenkin niin selvästi Kallioniemen lossin ja Oinaansalmen sillan varassa, että niiden suojaamiseksi sitä saatiin. Tilapäisesti muodostettu kolmen kevyen ilmatorjuntapatterin vahvuinen ilmatorjuntapatteristo alistettiin Raappanalle elokuun alkupäivinä.

Ryhmän taistelusuunnitelma onnistui pääosiltaan ja oli suomalaisille selkeä voitto. Ryhmän tavoitetta Salmijärven – Saarijärven – Ylä-Vuottojärven alueella ei täysin saavutettu, mutta tällaisenaankin voitto oli selkeä, ja Ilomantsia uhannut vihollinen tuli torjutuksi. Neuvostodivisioonat menettivät raskaan kalustonsa sekä kärsivät raskaita tappioita. Pääosa elävästä voimasta kuitenkin pelastui. Tappiotilastot ovat jälleen ristiriitaisia. Suomalaisten arvion mukaan neuvostojoukkojen henkilöstön tappiot olivat kaikkiaan noin 5 500-7 500 miestä. Tuorein venäläislähde myöntää kuitenkin vain noin 5 000 miehen tappiot.

Tuskinpa prikaatijärjestelmään täysin siirtyminen olisi poistanut sitä että tilannekohtaisesti olisi joskus kuitenkin jouduttu luomaan ns. väliaisia taisteluosastoja (saks. kampfgruppen). Nehän syntyivät tilanteessa jolloin rykmenttien omat resurssit eivät riittäneet toteuttamaan operaatioita. Tällaisia tehtiin Ilomantsin taistelussakin vaikka mukana olivat niin Ratsuväkiprikaati kuin 21.prikaatikin.

Erkki Raappana, 14.divisioonan komentaja puolsi prikaatijärjestelmään siirtymistä. Todella yllättävä oli kuitenkin 5.divisioonan komentajan, U-linjan taistelussa kunnostautuneen Kustaa Tapolan vastustava kanta. Tapolan perustelu kuului tiivistettynä näin:

”Sotatoimiyhtymänä taas ei prikaati, nykyiset laajat ja moninaiset tehtävät huomioiden, pystyisi ilman div.organistiota toimimaan ilman ”pään ja hännän” suhteetonta ja epätaloudellista kasvua taisteluosaan verrattuna. Tykistön ja muun tulituen edelläesitetynlaatuinen käyttö ei myöskään prikaatikokoonpanossa näytä mahdolliselta.”

Perusteluna pidettiin sitä että prikaatissa taisteluosan osuus koko organisaatiosta oli pienempi kuin "huolto- tuki ja hallintopuoli". Yleismaailmallinen kehitys jo sodan aikana ja sen jälkeen on kyllä kulkenut siihen suuntaan että yhä pienempi osa maavoimien joukko-osastojen sotilasmääristä on enää taistelivia joukkoja. Esim. Vietnamin sodassa nämä joukot olivat maksimissaan 78 000 sotilasta kun koko asevoimien määrä (ml ilmavoimat ja laivastoyksiköt) oli peräti 540 000. Itse taisteluun USA ei koskaan kyennyt lähettämään yhtäaikaisesti kuin 40 000 maavoimien taistelijaa.

Ehkäpä tämä suhdelukema vertailu osoittaa miksi divisioonajärjestelmä oli jähmeä:

Prikaati vs Divisioona
jalkaväki 4:9
tykistö 1:2
pioneerit 1:3
viestijoukot 1:3
huoltojoukot 1:4

Kun jalkaväen taistelijoiden suhteen ja tykistössä prikaati pääsi lähes 1:2 tilanteeseen oli suhteessa divisioonassa kaksi kertaa raskaampi huolto eli häntä. Tukiporras oli myös 50% suhteessa taistelijoihin raskaampi.

Kannattaa myös muistaa että todellisuudessa kolmen patteriston tykistörykmentissä oli enemmän kuin 3 kertaa runsaammin henkilöstöä kuin patteristossa. Vuonna 1944 divisioonan jalkaväkisuhdekkin oli pikemminkin 4:7.

Kaksi divisioonaa käsittävässä armeijakunnassa oli kesällä -44 neljä rykmenttiä. Niitä käyttämässä oli kolme esikuntaa. Ake ja dive tekivät täysin päällettäistä työtä, samoin huoltolaitokset.
Ak-prikaatiorganisaatiossa olisi ollut yksi esikunta johtamassa neljää prikaatia.

Divisioonajärjestelmä osoitti jähmeytensä jo talvisodassa. Koska armeija oli niin luutunut asenteessaan ei siirtymää aloitettu jo aiemmin. Hyökkäysvaiheessa maavoimilla oli 3 prikaatia (ratsuväki sekä 2 jääkäriprikaatia). Aivan hyvin noita prikaateja olisi voitu juuri Välirauhan aikana suunnitella lisää. Käsittämätöntä oli se että vaikka Talvela itsekin tunnusti tuon divisioonajärjestelmän kankeuden ei hän lämmennyt prikaatille koska ymmärsi sen väärin. Sen sijaan Raappana tajusi Suomen pirstaleisen vesistöjen jakaman maaston ja divisioonan ongelmat parhaiten. Samoin Järvinen. Tapolan vastustus oli käsittämätöntä sillä mies oli muuten erittäin kyvykäs päällikkö.

Taisi olla viime kädessä vielä niin ettei Mannerheim tajunnut näistä asioista juuri mitään. Historia on osoittanut että prikaatijärjestelmä oli parempi juuri maille kuten Suomi ja Ruotsi. Kannaksen suunnalle olisi voinut jättää 5-6 divisioonaa mutta loput olisi pitänyt ehdottomasti muuntaa prikaateiksi. Silloin näitä prikaateja olisi saatu 21-23.

Sotatoimiyhtymän kokoonpanosta kerättiin lausuntoja etenkin Asemasotavaiheen aikana kesällä 1943, jolloin Kannaksen, Maaselän ja Aunuksen ryhmien esikunnat pyysivät omilta alajohtoportailtaan lausunnot tulevasta sotatoimiyhtymän organisaatiosta. Lausuntojen perusteella prikaatiorganisaatiota kannatti enemmistö vastanneista. Selkeäksi eduksi katsottiin etenkin prikaatiorganisaation keveys ja liikkuvuus.

Ari Raunion mukaan suomalaiset ohjesäännöt itsenäisyyden alkuaikoina olivat periaatteiltaan ja rakenteiltaan alkuvaiheessa saksalaisten ja ranskalaisten esikuviensa kaltaisia. Ruotsalaiset vaikutteet alkoivat näkyä ohjesääntötyössä vuosikymmenen vaihteessa. Ohjesäännöt eivät ratkaisevasti poikenneet ulkomaisista esikuvistaan. Perusteet suomalaiselle taistelutaidolle luotiin kokeilutoiminnalla. 1920-luvulla paneuduttiin talvitoimintaan ja seuraavalla vuosikymmenellä kehitettiin metsätaistelua.

Järjestelmä jossa maalla olisi ollut 30 prikaatia niissä 60 tykistöpatteristoa sekä ylijohdon ja armeijakunnan reservissä vielä 25-30 patteristoa sekä raskaita heitinkomppanioita olisi ollut paras ratkaisu. Se että tuohon systeemiin ei älytty lähteä kuin vasta sodan lopulla ja silloinkin vain osittain osoitti miten ennakkoluuloista ja byrokraattista väkeä eteenkin jalkaväessä oltiin. Tykistössä tajuttiin paremmin että prikaatijärjestelmässä yhteys jv-pataljoonien ja tykistön välillä oli kätevämmin saavutettavissa. 21. prikaatin komentaja Ekman oli vahva juuri tykistöosaamisessa. Sen sijaan hän ei ollut erityinen ekspertti korpisodassa kuten Raappana. Ilomantsissa nämä komentajat täydensivät toisiansa.

Divisioonan organisaatio perustui kolmijakoon, missä iskevän voiman muodostivat kolme jalkaväkirykmenttiä. Jalkaväkirykmentit olivat kokoonpanoltaan huomattavan vahvoja ja tulivoimaisia joukkoja, mutta heikon esikuntarakenteen takia ne eivät kyenneet pitkäkestoisiin itsenäisiin operaatioihin, tai operaatioiden vaatimaan laajamittaiseen suunnittelutyöhön. Tämä heikkous olisi pitänyt laajemmin tunnistaa jo talvisodan kokemustenkin perusteella.

Kenraali P. Talvela :

“Sotatoimiyhtymänä on luonnollisesti divisioona ainoa mahdollinen. Se on ollut sotatoimiyhtymänä meillä ja kaikkialla maailmassa niin kauan käytössä, etten edes voi kuvitella sen vaihtamista prikaatiin”.

Talvela osoitti olevansa jäykkäniska vaikka itse näki talvisodassa divisioonan kankeana eteenkin Laatokan pohjoispuolella. Vetäytymisvaihe osoitti vuonna 1944, että prikaatit kykenivät itsenäisiin tehtäviin. Lapin sodassaprikaateja käytettiinkin laajoihin tehtäviin.

Taktiikan kannalta on oleellista tarkastella, oliko siirtyminen prikaatijärjestelmään pitkän aikavälin kehityksen luonnollinen tulos, vai uuden poliittisen asetelman pakottama ratkaisu. Näyttäisi siltä,
että YYA-sopimuksen tuomat velvoitteet vuonna 1948 sekä heti sodan jälkeen alkanut idän ja lännen välisten suhteiden kiristyminen kallisti mielipiteet lopullisesti kevyemmän ja valtakunnallisesti joustavammin käytettävän kokoonpanon puoleen. Ilman uusia poliittisia vaikutteita olisi pelkkien sotakokemusten valossa päädytty ilmeisesti järjestelmään, jossa perinteisiä divisioonia olisi käytetty puolustustaisteluun ja vastahyökkäykset olisi tehty itsenäisillä prikaateilla. Sen sijaan niin divisioonan kuin prikaatinkin sisäinen kehitys pohjautui pääosin sotilaallisiin näkökohtiin ja aiempaan kehitykseen.

Tämä viittaa siihen että kompromissiratkaisuna Karjalan Kannakselle olisi keskitetty etupäässä divisioona-yksiköt kun taas Laatokan Karjalaan ja pohjoisemmaksi organisaation ja toimivuuden kannalta paremmin hallittavat prikaatit. Periaatteessa myös Kannaksella itäinen ei niin voimakas painopiste (Taipaleesta lähelle Vuosalmea) olisi miehitetty ehkä prikaateilla.

Esimerkiksi 8.Divisioonan alaisuudessa olleen 3.Prikaatin Krivin järvellä syykuussa 1942 käymä taistelu Neuvostoliiton kahta divisioonaa ja yhtä jalkaväkirykmenttiä vastaan sai kehuja myös prikaatiorganisaatiota vastustaneelta 8.Divisioonan komentajalta kenraalimajuri Palojärveltä, joka totesi 3.Prikaatin selvinneen tehtävästään erittäin hyvin. Asemasotavaiheen aikana vuonna 1943 kesällä joukoille lähetetyn jalkaväen koulutuksen kehitystä käsitelleen kyselyn perusteella prikaatijärjestelmällä oli vahvempi kannatus joukkojen komentajien keskuudessa, kuin rykmenttijärjestelmällä. Organisaatiomuutosta ei kuitenkaan haluttu tehdä sodan vielä jatkuessa.

Wikipediasta paljastuu tuon tuostakin kiistanalaisuuksia. Vuonna 1941 hyökkäysvaiheessa eräs organisaatio nimeltään Ryhmä Oinonen käsitti Wikipedian mukaan 2.Jääkäriprikaatin, ratsuväenprikaatin, Sissipataljoona 1:n sekä tykistöpatteristot 11-13 sekä ratsastavan patterin. 2. Jääkäriprikaatiin mainitaan kuuluneen JP 5,6 ja 7. Mutta toisaalta Jääkäripataljoona 5:n on mainittu kuuluneen 1. Jääkäriprikaatiin.

Kun sitten Wikipediassa on oma artikkelinsa 1.Jääkäriprikaatista siellä mainitaan että kesällä 1941 siihen kuuluikin vain JP2 ,JP3 ja JP4. JP5:stä oleva artikkeli mainitsee myös että se kuului Ryhmä Oinoseen joten sen todellinen prikaati oli 2.Jpr.