Aattelimpa tänne kirjotella vaikka itseäni pidän vahvana persoonana mikä selviää mistä vaan mutta nyt tuntuu ett oon aikalailla yksin ongelmieni kanssa, enkä oikeen tiedä mitä pitäisi tehdä.
Mulla on sydänsuruja mitä en oikeen osaa käsitellä ja tuntuu ett mut on tarkotettu yksinäolemiseen tähän julmaan mailmaan.
Oon ollu kolmevuotta suhteessa ensimmäinen vakava ja tyttöystävä päätti erota ollaan tunnettu jo vuosia ennenku aloitimme suhteen.
Asuimme erillään ku tyttöystävä opiskeli ja välimatkaa oli 300km silti näimme viikonloppusin ja aina ku oli mahdollista juttelimme tuntikausia puhelimessa ja tuntu ett kaikki meni kutakuinkin hyvin tai ainakin ne kaks ensimmäistä vuotta sit rupes tulemaan riitoja, pieniä riitoja omasta mielestäni mut en tiedä miten xsä on suhtautunut niihin yks isompikin oli ja muija lähti mut sit vaan jatkettiin vielä ku todettiin ett kannattaa yrittää vielä, meillä meni ton jatkon jälkeen ihan hyvin mun mielestä ei riitoja eikä mitään sit yhtenä päivänä soitin sille ja se sano ett ei haluu olla enää mun kaa sano ett oli miettiny asiaa jo pitkään ja kerto myös että ei ollu rakastanu tai tuntenu muo kohtaan mitään puoleen vuoteen silti se muutama viikko ennen eroa pisti ihania viestejä missä kerto rakastavansa mua...Se sano myös mulle ett ei voi kantaa vastuuta toisesta ihmisestä ja ett haetaan ihan eri asioita elämältä, tuntuu aika pahalle ku on eläny kolme vuotta jossain valheessa...
Mun vanhemmat ei pitäny tyttöystävästä ollenkaan missään vaiheessa ja siitä se puhelimessa mulle kertokin tosin ei mun xsä mitään myös sen eteen tehny ett olis saannu välejä paremmaks mun vanhempia kohtaan totes vaan ett ne ei pidä siitä.
Mun omat välit vanhempia kohtaan huononi ton suhteen aikana en ole ollut heihin paljoa yhteyksissä tosin nyt tuntuu ett ne ois paranemassa päin ja faija sano ett on ilouutinen ku erottiin tuntu aika pahalle.
Oltiin suunniteltu tulevaisuutta ja kihloihinkin oltais menty, xsä olis jo parin vuoden seurustelun jälkeen halunnu kihlautua mutta en itse ollu vielä valmis sulattelin ajatusta ja nyt kesällä olisin kihloihin pyytäny ellei eroa olisi tullu.
Rakastin häntä koko sydämmen kyllyydestä enkä ymmärrä mikä meni pieleen se ois halunnu olla mun kanssa vielä ystävä mutta sanoin että siitä ei tuu mitään teinkö väärin ?
Nyt en ole kuullu siitä viikkoihin mitään, on ollu unettomia öitä ja sitähän sanotaan että miehet ei itke mutta on sitäkin tullu harrastettua enemmänki ja tunnen itseni jotenki heikoksi tuon takia.
asun omassa kämpässä ja tuntuu ett ku yksin on niin hulluks tulee ei ole ketään jolle puhua, kavereita on mutta ei niille voi sydäntään purkaa ei ne kuitenkaan ymmärrä tai jaksa kuunnella.
Musta tuntuu ett mun x on löytäny jonku toisen en vaan voi ajatukselle mitään...
Tuntuu ett kärsin jonkin asteista läheisriippuvuutta enkä haluaisi olla yksin.
Oon pyöriny menomestoissa mut en oikeen tiedä miks, oon aina ollu selvinpäin juonnu pelkkää kahvia ja katellu ku muilla on hauskaa ei oo oikeen mun juttu hakea seuraa baareista tai bilemestoista.
Välillä toivoo ett jäis vaan auton alle eikä tarttis ihmetellä enään mitään mut ei se mikä ratkasu ole mulla kuitenkin on elämän muut osa alueet ihan kunnossa nyt vaan lähti se oma kulta mikä oli elämän tärkein asia ja minkä eteen oli valmis uhraamaan vaikka mitä, kai mä sit oon tän ansainnu i live forever alone i hear only the birds and hope they have better love life than i have.
Kai se on vaan hyväksyttävä se tosi asia ett tuolla on pareja käsikädekkäin onnellisina ja tuolla on parittomia ja itse kuuluu siihen parittomaan ryhmään.
Tunnen itseni jotenki epäonnistuneeksi voisin mennä roskiin seisomaan ja odottaa tyhjennystä...
Mut joo ehkä lopetan tän vuodatuksen tähän tartutan vaan muille epäonnista rakkaus elämää...
Mulla on sydänsuruja mitä en oikeen osaa käsitellä ja tuntuu ett mut on tarkotettu yksinäolemiseen tähän julmaan mailmaan.
Oon ollu kolmevuotta suhteessa ensimmäinen vakava ja tyttöystävä päätti erota ollaan tunnettu jo vuosia ennenku aloitimme suhteen.
Asuimme erillään ku tyttöystävä opiskeli ja välimatkaa oli 300km silti näimme viikonloppusin ja aina ku oli mahdollista juttelimme tuntikausia puhelimessa ja tuntu ett kaikki meni kutakuinkin hyvin tai ainakin ne kaks ensimmäistä vuotta sit rupes tulemaan riitoja, pieniä riitoja omasta mielestäni mut en tiedä miten xsä on suhtautunut niihin yks isompikin oli ja muija lähti mut sit vaan jatkettiin vielä ku todettiin ett kannattaa yrittää vielä, meillä meni ton jatkon jälkeen ihan hyvin mun mielestä ei riitoja eikä mitään sit yhtenä päivänä soitin sille ja se sano ett ei haluu olla enää mun kaa sano ett oli miettiny asiaa jo pitkään ja kerto myös että ei ollu rakastanu tai tuntenu muo kohtaan mitään puoleen vuoteen silti se muutama viikko ennen eroa pisti ihania viestejä missä kerto rakastavansa mua...Se sano myös mulle ett ei voi kantaa vastuuta toisesta ihmisestä ja ett haetaan ihan eri asioita elämältä, tuntuu aika pahalle ku on eläny kolme vuotta jossain valheessa...
Mun vanhemmat ei pitäny tyttöystävästä ollenkaan missään vaiheessa ja siitä se puhelimessa mulle kertokin tosin ei mun xsä mitään myös sen eteen tehny ett olis saannu välejä paremmaks mun vanhempia kohtaan totes vaan ett ne ei pidä siitä.
Mun omat välit vanhempia kohtaan huononi ton suhteen aikana en ole ollut heihin paljoa yhteyksissä tosin nyt tuntuu ett ne ois paranemassa päin ja faija sano ett on ilouutinen ku erottiin tuntu aika pahalle.
Oltiin suunniteltu tulevaisuutta ja kihloihinkin oltais menty, xsä olis jo parin vuoden seurustelun jälkeen halunnu kihlautua mutta en itse ollu vielä valmis sulattelin ajatusta ja nyt kesällä olisin kihloihin pyytäny ellei eroa olisi tullu.
Rakastin häntä koko sydämmen kyllyydestä enkä ymmärrä mikä meni pieleen se ois halunnu olla mun kanssa vielä ystävä mutta sanoin että siitä ei tuu mitään teinkö väärin ?
Nyt en ole kuullu siitä viikkoihin mitään, on ollu unettomia öitä ja sitähän sanotaan että miehet ei itke mutta on sitäkin tullu harrastettua enemmänki ja tunnen itseni jotenki heikoksi tuon takia.
asun omassa kämpässä ja tuntuu ett ku yksin on niin hulluks tulee ei ole ketään jolle puhua, kavereita on mutta ei niille voi sydäntään purkaa ei ne kuitenkaan ymmärrä tai jaksa kuunnella.
Musta tuntuu ett mun x on löytäny jonku toisen en vaan voi ajatukselle mitään...
Tuntuu ett kärsin jonkin asteista läheisriippuvuutta enkä haluaisi olla yksin.
Oon pyöriny menomestoissa mut en oikeen tiedä miks, oon aina ollu selvinpäin juonnu pelkkää kahvia ja katellu ku muilla on hauskaa ei oo oikeen mun juttu hakea seuraa baareista tai bilemestoista.
Välillä toivoo ett jäis vaan auton alle eikä tarttis ihmetellä enään mitään mut ei se mikä ratkasu ole mulla kuitenkin on elämän muut osa alueet ihan kunnossa nyt vaan lähti se oma kulta mikä oli elämän tärkein asia ja minkä eteen oli valmis uhraamaan vaikka mitä, kai mä sit oon tän ansainnu i live forever alone i hear only the birds and hope they have better love life than i have.
Kai se on vaan hyväksyttävä se tosi asia ett tuolla on pareja käsikädekkäin onnellisina ja tuolla on parittomia ja itse kuuluu siihen parittomaan ryhmään.
Tunnen itseni jotenki epäonnistuneeksi voisin mennä roskiin seisomaan ja odottaa tyhjennystä...
Mut joo ehkä lopetan tän vuodatuksen tähän tartutan vaan muille epäonnista rakkaus elämää...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei!
Jos lohduttaa, et ole ainoa kuka tuntee noin. Suhteen päättyminen toiselle on rankkaa, kun rakastaa eikä toisaalta ymmärrä miksi niin käy.
Sinun täytyy surra sydänsurusi rauhassa, ja jos kaverisi eivät enää jaksa kuunnella, niin kirjoittele vaikkapa tänne, täältä löytyy paljonkin ihmisiä, joilla on sama tilanne tai ovat niitä läpikäyneet.
Tuntuu vielä pitkään pahalta, mutta sen voin kokemuksesta sanoa, että tulee päiviä kun huomaat, että et ole ajatellut häntä heti aamulla, ja jonakin päivänä huomaat, että olet siitä päässyt irti, kokemusta rikkaampana ja vahvempana. Elämä on etsimistä, ja varmaankin tyttöystäväsi on sen huomannut ja onneksi myös rehellisesti sinulle kertonut. Ystävyys tuntuu pahalta silloin, kun tunteet ovat pelissä, mutta varmaankin kun olet pahimman yli päässyt, myös se on mahdollista. Suosittelen kuitenkin, että annat ajan kulua.
Ja kukapa tässä maailmassa haluaisi yksin surra, ainut vaan, että toisen ottaminen siihen oman surunsa tueksi ei ole kovin hyvä idea. Siinä tulet tahtomattasi loukkamaan toista, koska tunteesi ovat toisaalla. Mutta kyllähän niitä löytyy naisia, jotka kuuntelevat ja ovat mielellään ystävinä kunhan sen tuot heti esille, ettet halua mitään vakavampaa tällä hetkellä.
Toivotan sinulle kuitenkin ilonpilkahduksia elämääsi, aika kultaa asiat ja lieventää tuskan.