Pitäisikö suuttua nopeammin?

Oli puhetta retkestä Linnanmäelle ja hän sanoi, että voitaisiin mennä huomenna. Tietysti sitten odotin sitä. Perjantaina neljältä hän sanoi, ettei jaksakaan töiden jälkeen. Menimme toiselle puolelle kaupunkia kahvilaan jota hän ehdotti. Illalla katsottiin televisiosta katsottiin elokuva jonka hän halusi nähdä (ala-arvoista moskaa, vihasin sitä). Lauantaina hän ehdotti, että menisimme erääseen luontokohteeseen lähettyvillä. Katselin aikataulut valmiiksi, vaikka arvelin että hän muuttaa mielensä sillä aikaa kun olen treeneissä. Väkisinkin aloin silti odottaa retkeä sillä en ollut käynyt paikassa aiemmin.

Kun olin valmis lähtemään sinne, hän halusikin toiseen paikaan. Suostuin. Mennessämme sanoin, että treeneissä oli vähän porukkaa ja sain hyvää harjoitusta opettajan kanssa kahdestaan, hän totesi että *mieti sitä*, näin kauniilla säällä. Hän ei pidä treeneistäni, olen aina poissa lauantaipäivänä, neljän tunnin ajan. Olin suuttunut.

Koetin olla olematta, pikku juttu, mitä tuosta. Kävelin koko retken hänen perässään, pysähtelin murjottamaan sinne missä hän halusi katsella maisemia. Olisin kai halunnut pysähtyä parissa paikassa mutta hän olisi mennyt menojaan. (Hän jälkeenpäin sanoi, että olisit sanonut. Varmaan olisin halunnut istuskella yksin, mutta miten sen voisi sanoa. Kun pitää olla tiiviisti yhdessä koko ajan.) Ajattelin että se nyt on ihan sama.

Illalla haimme intialaista ruokaa lähiravintolasta (koska en halunnut alkaa pilkkomaan ruokatarpeita). Illalla vihdoin katsoimme minun ehdottamaani elokuvaa. Ei seksiä, mutta toisaalta vastahan sitä oli pari viikkoa sitten. Sitä ennen kai kuukausi sitten.

Sunnuntaiaamuna hän halusi siivota, siivosimme siis. Sitten hän halusi pyörillä rantakahvilaan, sovimme että menemme sinne. Hän tuli alas huoneistosta roskapussi kädessään ja pyysi minua viemään sen roskikselle. Ajoimme. Matkalla hän kertoi, että hänellä on torstai ja perjantai vapaina, voisi tehdä jotakin "kivaa". Minulla on työtä, mistä hän ei pitänyt. Hän, että äitienpäivänä mennään hänen äitinsä luokse grillaamaan. En ollut innostunut, mistä hän suuttui. Sen hän ilmaisi kun katsahdin liikennevaloissa toiselle puolelleni hänen puhuessaan: taas sä käännät päätä, hän sanoi etkä kuuntele. Vihdoin suutuin.

Söimme eväät kahvion rannassa, hänellä oli aurinkolasit mutta minulla ei, joten halusin sille puolelle penkkiä jossa aurinko häikäisisi vähemmän. Hän olisi halunnut minut näköesteeksi itsensä ja kahvion terassin välille. Kiistelimme siitäkin. Me emme naura kuulemma koskaan yhdessä kun minä olen niin vakava. Minusta taas hän ei edes näe minun huumoriani tai näe siinä mitään hauskaa. Mutta totta. Sanoin, että me emme pidä mistään samoista asioista.

Lähdimme kahviolta eri suuntiin, laitoin perään erotekstiviestin. Hän on kyllä sitkeä ylläpitämään parisuhdetta (tai sen kulisseja) joten hän varmaan pyrkii neuvottelemaan vielä.