Suomi puolustaa Urho Kekkosen elämäntyön arvoa

Tyytyväisiä on moni muukin. Näyttää ilmeiseltä, että seuraavissa vaaleissa Väyryen Pate tippuu Eduskunnasta!

ilman mitään Kekkosia tai YYA-sopimuksia stallarien kiristellessä hampaitaan.

"Kokoomuksen puoluetoimisto ja eurolobbaajat kiristelevät hampaitaan,"

Miksi? Ei kukaanole moista kuullut.

" kun taas Paavo Väyrynen hymyilee tyytyväisenä."

Paavon olisi paras opetella kuolinvirsi.

" Jälleen kerran näyttäytyy, että yhteistyö on parempi keino ongelmien ratkaisemiseksi kuin kallis ja rajalinjojen erottavuutta korostava Nato-jäsenyys."

NATO-maat Norja, Italia ja Ranska auttavat ei-natomaa Ruotsin metsäpalojen sammuttam isessa.

Suomi ei ole liittymässä Natoon, mutta saa varmasti apua, jos tarvitsee. Ja muuhunkin, kuin metsäpaloon.

Johto lähtee iloissaan perinteiselle kalareisulle, jossa hyviä suhteita vaalitaan suolakurkun ja kirkkaan voimalla. Odottakaamme uusia viisivuotissopimuksia venäläisistä hyödykkeistä.

Venäjän puolella antamassa sammutusapua.

Ruotsissa ovat auttamassa entisten lisäksi myös Natomaat Puola ja Tanska.

Kyllä stallareita harmittaa.

Väyrynenhän on ikuinen luuseri.

Olisiko historiamme nyt toisenlainen, jos presidentiksi olisi vuonna 1956 valittu Kekkosen asemesta K-A.Fagerholm? Aarno ”Loka” Laitinen sanoo Lasse Lehtisen väitöskirjaa ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” – aivan mainio luettava väitöskirjaksi – arvostellessaan, että ”Jos Fagerholm olisi vuonna 1956 voittanut presidentinvaalit, Suomi olisi nopeasti kulkenut kohti länsimaista demokratiaa, sitoutunut läntisiin instituutioihin ja välttänyt kaiken sen kamaluuden, jonka aasialaisen stalinistikulttuurin kyllästämä Neuvostoliitto salakuljetti KGP:n ja Kekkosen avulla tänne” (IL 25.10.2002).

Kun Urho Kekkonen oli päässyt maaliskuussa 1956 presidentiksi äärimmäisen niukalla kahden äänen voitolla Fagerholmista, hänen asemansa ei ollut mitenkään vahva, pikemmin päinvastoin. Samoihin aikoihin tapahtui asioita, joista Kekkosen kannattajat yrittivät saada myötätuulta suosikkinsa purjeisiin, mutta tapahtui myös asioita, jotka puhalsivat vastaisesti.

Neuvostoliitto oli palauttanut 50 vuodeksi vuokraamansa Porkkalan alueen meille jo runsaan 10 vuoden jälkeen tammikuussa 1956. Kekkosen kannattajat selittivät sen Kekkosen ansioksi, huomenlahjaksi uudelle presidentille. Uskottavampaa olisi ollut pitää sitä läksiäislahjana Paasikivelle, millaiseksi Neuvostoliittokin antoi sen ymmärtää. ˘Tosiasiassa NL luopui Porkkalasta, kun sotilaallinen painopiste Itämerellä oli siirtynyt meren eteläosiin ja Tanskan salmiin ja aseteknologian kehityksen myötä se kävi tarpeettomaksi myös Suomenlahden sulkemiseksi. Oli aivan liian kallista pitää 40 000 miehen tukikohtaa hankalien huoltoyhteyksien päässä vain ”lipunnäyttönä”.

Todellisemman ja varsinkin työväen tunteita ilmaisevan ”huomenlahjan” Kekkonen kuitenkin sai. Välittömästi presidentinvaalin jälkeen alkoi nimittäin hänen alkutaivaltaan kuten myös kansalaisten elämää koetellut yleislakko.



http://ukk.evvk.com/

Talvisotaakaan Kekkonen ei olisi halunnut lopettaa, vaan jatkaa taistelua Suomen lopulliseen tuhoon saakka.
Jatkosodan aikana Kekkonen oli poliitikoistamme sodan varauksettomimpia ja innokkaimpia kannattajia ja Suur-Suomen rakentajia aina kevääseen 1943 saakka. Tämä ilmeni mm. niistä poliittisista tilannekatsauksista, joita hän ”Pekka Peitsenä” kirjoitteli Suomen Kuvalehteen. Niitä luettiin tarkkaan ja niitä arvostettiin. Mutta sitten tapahtui käänne. Kekkonen oli käynyt Tukholmassa ja sieltä palattuaan hän pyysi Maalaisliiton ryhmäkokouksessa esittää tilannekatsauksen. Hän luki hieman hermostuneena paperista katsauksensa, jonka mukaan sodasta olisi pyrittävä irti mahdollisimman nopeasti. Alustuksesta ei käyty keskustelua, mutta äkilliseltä näyttänyt mielenmuutos hämmensi muun ryhmän. Tästä kerrotaan mm. Kalliokosken elämäkerrassa. Myös ”Pekka Peitsen” kirjoitusten sävy muuttui.

”Kekkosen käännös” ei itse asiassa ollut niin äkkinäinen miltä se näytti. Kyllä hän oli ollut yhteyksissä ns. rauhanoppositioon jo jonkin aikaa, mutta oli salannut nuo yhteytensä mm. siksi, että ei olisi joutunut ulkopuolelle siitä joukosta, joka sai koko ajan luotettavia tietoja mm. sodan kulusta. Kekkosella oli yhteyksiä myös amerikkalaisiin mm. amerikansuomalaisten vaikuttajien mm. Wilho Tikanderin kautta. Tämä kyllä tiedettiin Maalaisliitossa, minkä vuoksi puolueen ryhmäkokouksessa varottiin puhumasta arkaluotoisia asioita Kekkosen läsnä ollessa, kun tietojen niistä pelättiin menevän hänen kauttaan viholliselle.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 sodanjohto ilmoitti pian suorasukaisesti, että armeijamme ei tule kauan kestämään, ellei se saa merkittävää apua. Mistäpä muualta kuin Saksasta se olisi voinut apua saada. Myös maan elintarviketilanne oli erittäin huolestuttava viljavarastojen ollessa loppumaisillaan. Akuutista hädästä maan pelastaakseen presidentti Ryti oli Mannerheimin ja eräiden muiden huomattavimpien johtajiemme kanssa neuvoteltuaan tehnyt ns. Ribbentrop-sopimuksen, jossa hän oli luvattua apua vastaan ilmoittanut, että hän tai hänen nimittämänsä hallitus ei tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Sopimuksesta ennalta tietoisiin kuului Maalaisliitosta mm. Viljami Kalliokoski, mutta ei Urho Kekkonen.

Kekkonen oli sopimuksesta tyrmistynyt. Hän oli suunniltaan Maalaisliiton ryhmäkokouksessa, jossa hän huusi, että ”sopimus on vallankaappaus” ja hän vaati julkilausumaa pikaisesta sodasta irrottautumisen puolesta. Kekkonen jäi lähes yksin, tukea hän sai vain Schildtiltä. Seuraavassa ryhmäkokouksessa kahden päivän kuluttua ministeri Reinikka kieltäytyi antamasta selostusta ryhmälle, koska ”ryhmässä on sellaisia jäseniä kuin Kekkonen, jonka kautta tiedot saattavat mennä Ruotsiin ja sieltä Venäjälle”. Tästäkin kerrotaan mm. Kalliokosken elämäkerrassa.


Vielä pieni Kekkosen käyttäytymistä kuvaava episodi: Suomen tavoin Saksan rinnalla taistellut Romania oli irtaantunut sodasta loppukesällä 1944. Kuningas Mikael antoi vangita maata johtaneen marsalkka Ion Antonescun, joka keväällä 1945 teloitettiin. Maalaisliitto piti puoluekokoustaan Helsingin kauppakorkeakoululla 17. ja 18. kesäkuuta ja E.M.Tarkkanen johti puhetta. Myös Kalliokoski oli puheenjohtajistossa. Tuolloin tilaisuuteen juuri tullut Kekkonen sanoi tuohtuneena: ”Kuinkas täällä tuollaiset miehet ovat puoluekokousta johtamassa, kun Balkanilla sellaiset on jo ammuttu?” Useat kokouksessa läsnä olleet vakuuttavat Kekkosen käyttäytymisen todeksi.

Kokousväki oli tyrmistynyt. Kalliokoski pyysi puheenvuoron ja sanoi Kekkosen viestin olevan niin selvä, ettei mitään väärinkäsityksen varaa ollut. Kalliokoski ymmärsi oikeusministerin puheet niin, että Ribbentrop-sopimuksen teossa mukana olleet – siis myös Kalliokoski itse – saisivat nähdä ”lain huljan heiluvan” (Kekkosen sanonta tuokin). Kalliokoski sanoi, että hän ei halua olla uuden suuntauksen tiellä, mutta varoitti taipumasta uhkauksiin, ”joiden takana voi olla muutakin kuin isänmaan etu”. Tämän jälkeen Kalliokoski kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa hän ennustelee omana kohtalonaan olevan joko tuhotuksi (tapetuksi) tuleminen tai maanpakolaisuuteen joutuminen.

Kenraali Jelisei T.Sinitsyn oli korkean tason neuvostoagentti, Stalinin, Berijan ja Zdanovin luotettu. Suomessa hän toimi Jelisejev-nimisenä talvisodan alla ja välirauhan aikana sekä jatkosodan jälkeen tärkeissä salaisissa tehtävissään. Hän on kirjoittanut noista ajoista muistelmansa ”Vaiettu totuus”. Hän oli elämänsä loppuun saakka (kuoli 1998) vakaumuksellinen kommunisti ja hänen kirjassaan ”demokraatteja ja vapauden puolustajia” ovat tietenkin kommunistit ja muut Neuvostoliiton ystävät, joihin hän Kekkosenkin lukee.

Kirjassaan Sinitsyn kertoo, miten vasta viikon Suomessa oltuaan syksyllä 1944 hänen luokseen pyrki ja pääsi mies, jota hän kutsuu Ahdiksi. Kysymyksessä oli Kekkosen harmaa eminenssi Kustaa Vilkuna, se käy helposti selväksi. Hän esitteli Sinitsynille venäjäksi käännetyn Kekkosen 25.9.44 pitämän radiopuheen tekstin, joka sisälsi ohjelman maan olojen järjestämiseksi rauhansopimusehtojen pohjalta. Tuo puhehan oli äärimmäisen myötämielinen neuvostoliittolaisille, niin mielistelevä, että jo sitä kirjoitettaessa lienee ajateltu puheen myöhempää käyttötarkoitusta, sitä, millä asialla Vilkuna nyt oli. Eli hän suoraan pyysi Neuvostoliiton tukea Kekkoselle tämän pyrkimyksessä päästä valta-asemiin Suomessa.

Sinitsyn kiikutti tekstin heti Zdanoville, joka aikansa Sinitsyniä tentattuaan otti puhelinyhteyden Staliniin kertoakseen tälle asian. Hän esitteli Stalinille Kekkosen miehenä, johon he voisivat panna toivonsa. Stalin hyväksyi Zdanovin esityksen ja pyysi tätä työskentelemään Kekkosen saamiseksi pääministeriksi. Sinitsyn pantiin asialle kertomaan ilouutinen Vilkunalle.

Kekkonen ei ollut halukas ryhtymään pääministeriksi, vaan suositti tehtävään Paasikiveä. Sinitsynin kerrottua asian Zdanoville, tämä suhtautui ajatukseen pitkin hampain ja kysyi: ”Entä jos Paasikivi pääministeriksi tultuaan esittää ohjelman, joka on kannaltamme Kekkosen ohjelmaa heikompi; mitä sitten tehdään?” Sinitsyn kertoo vakuuttaneensa, että Paasikivi on paras ehdokas siksi, että hänellä on kansan kannatus toisin kuin Kekkosella. Niinpä Zdanov hyväksyi ajatuksen ja totesi: ”No niin, Paasikiven hallitus on selvä tapaus. Täytyy informoida Stalinia. Haluan kuitenkin lisätä, että Paasikivi ei johda kansaansa sosialismiin”. Näin siis ”muodostettiin” Paasikiven hallitus, takapiruinaan Neuvostoliitto ja sen luottopojaksi päässyt Urho Kekkonen.

Näin Kekkonen oli jo tuolloin pelastanut oman nahkansa ja päässyt neuvostoliittolaisten luottomiehenä merkittäväksi taustavaikuttajaksi. Paasikiven ensimmäiseen hallitukseen Kekkonen pääsi oikeusministeriksi, johon tehtävään valvontakomission johto hänet halusi, kun ei saanut häntä pääministeriksi. Hallitus vuoti kuin seula neuvostoliittolaisille. Zdanov erehtyi kerran puhumaan Paasikivelle sivu suunsa asioista, joita oli juuri käsitelty hallituksessa ja niiden piti olla vain hallituksen tiedossa. Paasikivi kutsui hallituksen koolle ja sen istuntoon tullessaan jyrähti heti: ”Keskuudessamme on venäläisten vakoilija”. Kaikki olivat tyrmistyneitä. Paasikivi toisti jyrähdyksensä entistä julmemmin, ja kertoi asiansa. Silloin oikeusministeri Kekkonen käytti puheenvuoron ja sanoi, että ”jos pääministerillä ei ole todisteita syyttää asiasta ketään, hänen tulee pyytää loukkaavia sanojaan anteeksi, muuten esille nousee kysymys hallituksen erosta”. Paasikiven oli taivuttava mutisten esittämäänsä anteeksipyyntöön.

Oikeusministerin salkku ei olisi Kekkosta varmaankaan tyydyttänyt, ellei hän olisi jo tuolloin tiennyt sen antamasta vallasta vastustajiensa eliminoimiseksi. Pian nimittäin alkoivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit ja niissä Kekkosella oli avainrooli, kuten jo edellisessä osassa jotakin mainitsin. Myös tästä kertoo Sinitsyn kirjassaan ja se on ”korutonta kertomaa”.

Viimeistään sotasyyllisyysoikeudenkäynnit nostivat Kekkosen suuren yleisön tietoisuuteen, mutta ei suosioon muualla kuin äärivasemmalla. Omassa puolueessaankin, Maalaisliitossa, hänellä oli paljon kiivasta vastustusta. Mutta Paasikiven luottamuksen hän onnistui saamaan, mitä täytyy hieman ihmetellä, sillä niin erilaisia miehet olivat. Toki Paasikivikin näki Neuvostoliiton luottamuksen saavuttamisen välttämättömäksi ja yhteistyön neukkujen kanssa tarpeelliseksi, mutta periaatteensa hän ilmaisi näin: ”meidän on annettava venäläisille periksi, mutta vain niin vähän kuin mahdollista, eikä koskaan omasta aloitteestamme”. Kekkonen oli näkemyksissään ”joustavampi”.