Minusta Franz Schubertin kahdesta Stabat materista se sakalainen klopstockin tekstiin sävelitetty 13?-osainen, eräs germaanisen kirkkomusiikin kivijaloista D 383, vaikkei hänen merkittävimpiin teoksiin kuulukaan, on ansainnut paikkansa lajin huipulta. Rossinin teos on ylimaneerattu ja Dvorakin hieman pompöösi vulgääriromanttinenkin tekele, johon on suhteutettu kovin vähän sanottavaa teoksen valtaviin mittoihin nähden. Tuntuu siltä, ettei hän ole kyennyt tässä ratkaisemaan laajamuotoisren rakenteen ongelmia yhtä hyvin kuin Schubert, vaikka 2 ensimmäistä osaa Schubertilla ovat melko vaisuja, toisessa hän lanailee haydnin keisasrihymniäkin. D 175, g-molli on myös hieno. Pergolesin on tunnetuin, mutta kovin heppoinen ja hyttyssarjalainen isojen poikien leikkeihin.
Paras Stabat mater?
höpönassu
8433
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
...Stabat mater toimii. Koskettava teos! Kuulaa saisi soittaa enemmän.
Ei voi kun ne levyttää vaan sitä sibeliusta ja salosta.
Mä kyllä tykkään ihan älyttömästi Pergolesin Stabat materista. Niin kaunista,että! Olen sitä itsekin laulanut kuorossa sekä solistina, ja aina on tippa linssissä.
Tuo Schubert toimii, jos siinä on tarpeeksi hyvät esittäjät, erityisesti kuoro. Mutta korkeahan se on suomalaisille harrastajakuoroille, ja siksi siitä usein tulee kamala esitys.
Mutta siis Bachin Stabat Materista tykkään eniten, ehdottomasti.
Pergolesi on kaunis ja tunteisiin vetoava, mutta tosiaan jotekin pinnallinen. Bach herättää minulla muitakin, syvempiä tuntemuksia kun vain tipan linssiin.
En ole tienytkään, että Bachilla on sellainen? Verdillä, Vivaldilla, Haydnilla jne. mutta ei kai Bachila? Schubert onnistuu lumoamaan minut ja koskettamaan herkimpiä tuntojani paremmin kuin muut seisoi äiti murheissaan poikansa ristin juurella-töhertäjät.
Vaikka Sawallischin levytyksessä loppufuugaa edeltävä joukkokohtaus, ensemble-numero kuoroineen soi tavattoman vetoavasti huippumiehityksellä, lässähtävät sitä vastoin soolonumerot paiti heikon ja suttuisen äänityksen, myös joskus jopa äänenpuhtauden horjuvuuden vuoksi, sekä ehkä äänellisten temppuilujen ja tulkinnallisten jippoilujen takia. Myös artikulaatio ja fraseraus lepäävät epävarmalla pohjalla, vaikkei uskoisi. Tämä ei ole oopperaa, vaan korutonta ja suoran äänen- muodostuksen vaatimaa puhdasta ja lyyristä, vakavaa kaunolaulua, ilman buffo-oopperan kuviolaululle ominaista yleisöä kosiskelevaa flirtailua koloratuureissa.
Corboz:n tulkinta on mielestäni huomattavasti tasapainoisempi, jonka solistikaarti on tehtävänsä tasalla ja osiinsa sopivaa ainesta ilman itsetietoista ja tehoista diivailua ja siinä myös orkesteri antaa kaiken tukensa solisteille soolonumroissa, etenkin ylevissä tenori-ja bassoaarioissa. Eikä bassoääni, jolle aaria on kirjoitettu, mendelssohnia ennakoiden, ei baritonille soveliaampi oopperamaneerien korostaminen tältä äänifakkilta luontuisikaan yhtä hyvin.
Michel Corboz:n levyyksessä, jossa kuorofuugat soivat täysimittaisina ilman lyhentelyjä, tenori-ja bassoaaria ovat saaneet arvoisensa tulkinnan kun Sawallischin levyllä huipputason kansainväliset solistit tekevät laulutyylillään suorastaan koomisen vaikutelman: ylevän ja naurettavan välinen raja on jo siinä miltei kadonnut. Aluksi sen kuullessani koin suuria varauksia teoksen kvaliteettien suhteen, mutta Michel Corboz, pelasti bojot Schubertin hyväksi, jättäemn kaikki muut suksimaan jäljessään.
Äänitys on ehkä hiukan etäisempi kuoro-osissa.
D. Scarlattin Stabat Mater.
Onko se motetti vai kantaattimuotoinen. Motetiksi tämän 1200-luvulta peräisin olevan katolisen sekvenssin ovat säveltäneet mm. Palestrina.
...motettipa hyvinnii!