Toinen vanhemmista lähti viimeiselle matkalleen tänään. Olen 12-vuotias ja haluan apua. En halua keskustella kenenkään kanssa se tekee mun olon viel kamalemmaks. Miten saan unohdettua surulliset faktat ja kääntää ne jollain tavalla positiivisiksi? En halua että tulevaisuuteni romahtaa käsiini sekunneissa, tiiän et mul on toivoa vielä 😣
Miten suhtautua läheisen kuolemaan?
surullinentyttö
4165
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ei se ole maailmanloppu....
Ei maailmanloppu? Sulla ei oo mitään sanottavaa tähän palstaan. Ootko itse luopunut perheenjäsenestä noin nuorena? Jos oot, älä silti kerro ettei se ole niin vakavaa sillonpi sut on kasvatettu jotenki hyvin erikoisella tavalla. Hanki apua hyvä ihminen
Hei!
Suru kuuluu jokaisen ihmisen osaan elämässä. Se on luonnollista. Jokainen meistä kokee elämäsä aikana vastaavia surullisia tapauksia joissa joku läheinen kuolee.
Se on ELÄMÄÄ. Kuolema on osa elämää.
Ajattele, että vanhempasi joka kuoli, elää tuonpuoleisessa ja on saanut rauhan ja on onnellinen kun näkee siellä sukulaisia ja tuttuja.
Ei ole oikeaa tai väärää tapaa surra. Sinun on oikea tapa juuri sinulle.
Kun olet jonkin aikaa surrut omalla tavallasi, kerro läheisillesi miltä sinusta tuntuu ja puhu sitten asioista.
Varmaankaan vielä ei näin tuoreen tapauksen takia haluakaan puhua koska suru on järkytystä ja pelkoa tässä vaiheessa. Parin kuukauden kuluttua on aikaa kulunut ja voi jo helpommin puhua asioista. Myös koulussa on helppo puhua vaikka terkkarille.
Mnulta kuoli isä kun olin 7-vuotias. Nyt olen jo vanhahko ihminen. Tiedän mistä puhun koska olen elämäni aikana menettänyt isän, äidin, siskon, veljen, mummojani ja oman poikani.
Anna surulle aikaa ja mene vaikka metsään huutmamaan surua ulos!
Kun aika on oikea, puhu läheisillesi.
Olen pahoillani menetyksestäsi. Toivut kyllä, usko minua.
Hei! Itse menetin toisen vanhempani mutta vain siis hänen sairautensa takia, olin 9vuotias. Selvisin siitä että surin sitä ensin rauhassa, mutta sitten puhuin mutsini kanssa ja mutsi auttoi ja lohdutti. Tiedän ettet varmasti halua puhua siitä, minulla meni siihen 2 vuotta ennenkuin pystyin puhumaan diitä. Ihmiset toki puhuvat jos pystyvät, mutta kaikki eivät pysty. Tiedän miltä sinusta tuntuu. Olen nyt 13v tyttö, ja hän edelleen köy mun mielessä usein, mutta ei sillä tavalla enää kosla oon käsitelly asiaa aika paljon. Puhut, tai ditten kirjoitat vaikka lapulle asiasta niin voit käsittellä niin kauan kuin haluat niin asiaa yksin. Mä kehotan ja ehdotan, että voisit jutella jonkun läheisesi tai tuttavasi kanssa hänestä jos lopulta vielä siltä tuntuu. Toivottavasti sä piristyt ja saat viel apua tohon! Onnea siis!
Ps. En tarkota tota onnea että onneks se meni, vaan että hankit apua tai jotain. Ole kiltti ja puhu kun pystyt nii jollekki tuttavallesi tai läheisellesi.