Kun katsot elämän kolhimaa ihmistä keskellä surkeimman tunnemyrskyn, voit huomata olevasi neuvoinesi, kokemuksinesi niin vailla keinoja auttaa toista kärsimyksissään.
Voiko toiselle luvata, että elämä vielä näyttää parhaimmat puolensa? Että vielä maailma näyttää kauniilta ja on hyvä olla?
Voiko sanoa, että on läpikäynyt samantyyppistä viidakkotaistelua itsensä kanssa ja selvinnyt? Onko se edes samanlaista?
Ollaanko täällä aina kuitenkin yksin itsensä kanssa? Pitääkö olla yksin onnellisuutensakin kanssa? Tekeekö se toisen vielä onnettomammaksi?
Voiko toiselle luvata, että elämä vielä näyttää parhaimmat puolensa? Että vielä maailma näyttää kauniilta ja on hyvä olla?
Voiko sanoa, että on läpikäynyt samantyyppistä viidakkotaistelua itsensä kanssa ja selvinnyt? Onko se edes samanlaista?
Ollaanko täällä aina kuitenkin yksin itsensä kanssa? Pitääkö olla yksin onnellisuutensakin kanssa? Tekeekö se toisen vielä onnettomammaksi?
Vastaukset 3
Vanhimmat
"Kun katsot elämän kolhimaa ihmistä keskellä surkeimman tunnemyrskyn, voit huomata olevasi neuvoinesi, kokemuksinesi niin vailla keinoja auttaa toista kärsimyksissään."
Useimmiten ihmiset eivät suurimpaan järkytykseensä edes kaipaa neuvoja tai "lohdutusta". Heille tulee antaa tilaa pureskella itse asiaa ja saada se oikeisiin mittasuhteisiin omassa päässään.
Ystävän läsnäolo auttaa, mutta vain jos ystävä antaa toisen käsitellä asiaa omalla tavallaan ja omaan tahtiinsa.
Näinpä.
En tiedä onko pahempaa nähdä toisen tuska, vai muistaa omaa elettyä synnytystaistelua?
Etappi se tämäkin...
Aralla tunnolla parempi, jos on kauan hiljaista ollut.