Hei, olen 15 v. tyttö. Mä vähän epäilen mielenterveyttäni (tai no aika paljon) ja ajattelin, että ennen kun teen mitään vääriä päätelmiä, katselisin mitä mieltä muut on.
Eli siis mä oon jo ala-asteesta asti ollu vähän sellanen epäsosiaalinen, ja ali-arvion itteeni. Ei täs silleen mitään pahaa oo tapahtunu kunnes sitten tässä vuoden 2018 alussa. Mulla meni vähän päälle puolet kasi luokasta siinä kun oli vatsatautia enkä kyennyt kouluun oikein menemään, muutakun kuraattorin kanssa jutustelemaan.
Joskus joulun aikoihin aloin syömään 22 tunnin välein, vaikka tiiän että pitäis syyä kunnolla, kunnes sitten tammi-helmikuussa melkein pyörryin ja menin sairaalaan. Ei mulla oikein mitään syytä siihen oo, että miks en syöny. Ei mua laihduttaminenkaa kiinnostanu ku olin iham normi painonen. En viäkää oikein syö aina kun pitäs ja luulen et se on vaa laiskuuttani tai mulla on vaa päässä jotain vialla.
No mut siinä sairauteni aikana olin aika paljon netissä ja tapasin tän yhen tosi chillejä tyypejä. Yks niistä tuli mun luo sanoen et oon tosi taitava piirtäjä (postailin piirrustuksiani) ja siitä sitte pikku hiljaa alettiin tutustuun. Oltiin tosi läheisii ja se kun ny oli semmonen että se leikillä flirttaili kavereittensa kaa nii sitte aikalailla kuukauden sisällä ihastuin siihen (vaikka sillä oli kyllä tyttis). Hän oli mun eka ihastus ikinä.
Vähän sen jälkeen kaikki alko sit yhtäkkii menee downhill. Yhtäkkii se vaan alko puhuun mulle vähemmän ja vähemmän, ja olin nyt tietysti tosi masentunut ja vihanen siitä. Sain tietää et sillä tapahtu jotain sen toisten kavereitten kaa eikä se halunnu puhua siitä. No joo, mä kyllä ymmärsin tän, mut jostain syystä mun tunteet ei kestäny sitä. Mä annoin sille kuitenkin siinä sit muutaman KUUKAUDEN aikaa selvittää sotkunsa, mut ei se vaan selvinny ja räjähdin.
Aloin kertoon sille mistä multa tuntuu, siitä kuinka mä ton aikana olin alkanu kuunteleen musiikkia joka kuvais meijän suhdetta, ja sitä kuinka olin pariin vetoon tehny pari viiltoo itteeni. Hän sitten lupas alkaa puhua mulle enemmän ja olin ilonen
Kunnes se sitten petti lupauksensa 3 kertaa. No loppujen lopuks menetin kaikki tunteeni sitä kohtaan ja häippäsin. Siinä samalla tapahtu kans asioita mun toisten kavereitten kaa enkä niillekkäön enään puhunu vaikka kaikki oli tullu tosi hyvin toimeen. Syytän siitä itteeni koska oon vaan niin surkee ihminen.
Tällä hetkellä mua ei kyllä enään yhtään kiinnlsta puhua kenellekkään, ei ees mun irl kavereille. Haluun vaan että ne vihais mua vaikka mä nautin niitten seurasta.
No täs viime aikoina se tyyppi johon olin ihastunu tuli taas puhuun mulle. Annoin sille vähän ohjeita miten selvitä sen tilanteesta (joka oli pahentunu viime kerrasta). Toivoisin ehkä vähän et voitais mennä siihen miten oltiin nyt kun se on käyny terapiassa ja on vähän parempi, mut tiiän ettei se tuu ikinä tapahtuun. Yritän vähän väliä puhuan sille (sillä oli hetki sit synttärit nii siinö oli tilaisuus) mut musta tuntuu ettö oon ainoo joka yrittää, vaikka se koko ajan sanoo et se kaipas mua ja tälläst.
Jostain syystä mulla on lähi aikoina taas tulli hirvee into viiltää itteeni (en kuitenkaan ole tehnyt sitä) ja kuristaa itteni (oon 99% varma etten kuitenkaan pystyis ees hirttään itteeni. Mun viillotkaan ei ollu ees niin syviä että ois vuotanu verta, en oikein tykkää kivusta) Ajattelen koko ajan vaan sitä kuinka surkee kaveri ja lapsi oon, ja haluisin vaan olla kaiket päivät kotona, vaikka tiiän ettei koulussa oo niin paha olla. Musta tuntuu pahalta jäädä kotiin ja jättäö mun kaveri yksin mut mä en vaan voi sille mitää ja siks vihaan itteeni. Välillä toivon että voisin vaa tappaa jonkun tai et joku tappais mut.
Puolet päivistä mä oon hyvällä päällä mut sitten illan tultua tuntuu taas siltä että elämä vihaa mua ja välillä itken itteni uneen. Ei mulla ees oo mitää unelmia tulevaisuudesta. Haluun et ihmiset joita rakastan vihais mua, ehkö koska pelkään satuttaa niitä, tai sit oon vaan semmone erakkorapu, niinku mun ala-asteen kaverit mua kutsu. Mä vihaan ihmisiä joita rakastan, välillä vaan ajattelen sitä kuinka paljon vihaan mun perheenjäseniä ja välillä toivon et ne huomais et mussa on jotai vialla. Vaikka tiiän et mun pitäis ite kertoo asioistani. Haluisin vaan ettei mun tarvis koskaan lähtee huoneestani, koska pelkään miten ihmiset reagoi muhun.
Mut joo, siinä on mun tarinani. Kertokaa mielipiteitä mun mielentilastani. Pari kuukautta sitten uskottelin itteeni ja vanhempia että mulla ei oo depressiioo mut enään en oo oikein varma.
Eli siis mä oon jo ala-asteesta asti ollu vähän sellanen epäsosiaalinen, ja ali-arvion itteeni. Ei täs silleen mitään pahaa oo tapahtunu kunnes sitten tässä vuoden 2018 alussa. Mulla meni vähän päälle puolet kasi luokasta siinä kun oli vatsatautia enkä kyennyt kouluun oikein menemään, muutakun kuraattorin kanssa jutustelemaan.
Joskus joulun aikoihin aloin syömään 22 tunnin välein, vaikka tiiän että pitäis syyä kunnolla, kunnes sitten tammi-helmikuussa melkein pyörryin ja menin sairaalaan. Ei mulla oikein mitään syytä siihen oo, että miks en syöny. Ei mua laihduttaminenkaa kiinnostanu ku olin iham normi painonen. En viäkää oikein syö aina kun pitäs ja luulen et se on vaa laiskuuttani tai mulla on vaa päässä jotain vialla.
No mut siinä sairauteni aikana olin aika paljon netissä ja tapasin tän yhen tosi chillejä tyypejä. Yks niistä tuli mun luo sanoen et oon tosi taitava piirtäjä (postailin piirrustuksiani) ja siitä sitte pikku hiljaa alettiin tutustuun. Oltiin tosi läheisii ja se kun ny oli semmonen että se leikillä flirttaili kavereittensa kaa nii sitte aikalailla kuukauden sisällä ihastuin siihen (vaikka sillä oli kyllä tyttis). Hän oli mun eka ihastus ikinä.
Vähän sen jälkeen kaikki alko sit yhtäkkii menee downhill. Yhtäkkii se vaan alko puhuun mulle vähemmän ja vähemmän, ja olin nyt tietysti tosi masentunut ja vihanen siitä. Sain tietää et sillä tapahtu jotain sen toisten kavereitten kaa eikä se halunnu puhua siitä. No joo, mä kyllä ymmärsin tän, mut jostain syystä mun tunteet ei kestäny sitä. Mä annoin sille kuitenkin siinä sit muutaman KUUKAUDEN aikaa selvittää sotkunsa, mut ei se vaan selvinny ja räjähdin.
Aloin kertoon sille mistä multa tuntuu, siitä kuinka mä ton aikana olin alkanu kuunteleen musiikkia joka kuvais meijän suhdetta, ja sitä kuinka olin pariin vetoon tehny pari viiltoo itteeni. Hän sitten lupas alkaa puhua mulle enemmän ja olin ilonen
Kunnes se sitten petti lupauksensa 3 kertaa. No loppujen lopuks menetin kaikki tunteeni sitä kohtaan ja häippäsin. Siinä samalla tapahtu kans asioita mun toisten kavereitten kaa enkä niillekkäön enään puhunu vaikka kaikki oli tullu tosi hyvin toimeen. Syytän siitä itteeni koska oon vaan niin surkee ihminen.
Tällä hetkellä mua ei kyllä enään yhtään kiinnlsta puhua kenellekkään, ei ees mun irl kavereille. Haluun vaan että ne vihais mua vaikka mä nautin niitten seurasta.
No täs viime aikoina se tyyppi johon olin ihastunu tuli taas puhuun mulle. Annoin sille vähän ohjeita miten selvitä sen tilanteesta (joka oli pahentunu viime kerrasta). Toivoisin ehkä vähän et voitais mennä siihen miten oltiin nyt kun se on käyny terapiassa ja on vähän parempi, mut tiiän ettei se tuu ikinä tapahtuun. Yritän vähän väliä puhuan sille (sillä oli hetki sit synttärit nii siinö oli tilaisuus) mut musta tuntuu ettö oon ainoo joka yrittää, vaikka se koko ajan sanoo et se kaipas mua ja tälläst.
Jostain syystä mulla on lähi aikoina taas tulli hirvee into viiltää itteeni (en kuitenkaan ole tehnyt sitä) ja kuristaa itteni (oon 99% varma etten kuitenkaan pystyis ees hirttään itteeni. Mun viillotkaan ei ollu ees niin syviä että ois vuotanu verta, en oikein tykkää kivusta) Ajattelen koko ajan vaan sitä kuinka surkee kaveri ja lapsi oon, ja haluisin vaan olla kaiket päivät kotona, vaikka tiiän ettei koulussa oo niin paha olla. Musta tuntuu pahalta jäädä kotiin ja jättäö mun kaveri yksin mut mä en vaan voi sille mitää ja siks vihaan itteeni. Välillä toivon että voisin vaa tappaa jonkun tai et joku tappais mut.
Puolet päivistä mä oon hyvällä päällä mut sitten illan tultua tuntuu taas siltä että elämä vihaa mua ja välillä itken itteni uneen. Ei mulla ees oo mitää unelmia tulevaisuudesta. Haluun et ihmiset joita rakastan vihais mua, ehkö koska pelkään satuttaa niitä, tai sit oon vaan semmone erakkorapu, niinku mun ala-asteen kaverit mua kutsu. Mä vihaan ihmisiä joita rakastan, välillä vaan ajattelen sitä kuinka paljon vihaan mun perheenjäseniä ja välillä toivon et ne huomais et mussa on jotai vialla. Vaikka tiiän et mun pitäis ite kertoo asioistani. Haluisin vaan ettei mun tarvis koskaan lähtee huoneestani, koska pelkään miten ihmiset reagoi muhun.
Mut joo, siinä on mun tarinani. Kertokaa mielipiteitä mun mielentilastani. Pari kuukautta sitten uskottelin itteeni ja vanhempia että mulla ei oo depressiioo mut enään en oo oikein varma.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ihan normaalilta ihmiseltä sä kuulostat.Varsinkin ton ikäsenä saattaa mielialat olla hyvinkin vaihtelevia.Jokaisella meistä on joskus outoja ajatuksia päässään saa jokainen ajatella mitä haluaa.
Millekkään viralliselle taholle en itse lähtisi noista juttelemaan.
Netistä löytyy paikoja joissa voi keskustella anonyymisti.
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-netistä
Sekasin-chat on valtakunnallinen, laajasti avoinna oleva keskustelupalvelu, joka tukee mielen hyvinvointia ja mielenterveyden ongelmista selviämistä. Chat luo toivoa jokaiselle nuorelle ja auttaa ratkomaan mieltä painavia ongelmia.
https://www.tukinet.net/
Aivan normaali olet! Kasvukipujen kanssa painiva ihminen. Ei sitä nuorena aina oikein tiedä miten toimisi ja sanoisi. Mitkään viiltelyt eivät ainakaan auta, muista se! Lupaan että olet jonkun ajan päästä päässyt tämän elämänvaiheen yli ja ajattelet sitten hymyssäsuin mitä minä silloin kerran ajattelin ja epäilin. Samanlainen sisäinen nuoruudesta aikuiseksi kamppailu on jokaisella. Toisilla voimakkaampana toisilla laimeampana. Nyt kirjoittamasi perusteella olet terve kuin "pukki" Sanoo ukki 79v.