Kuinka ihminen selviää erosta, kipeestä tuskallisesta erosta? Jota ei osannut mitenkään odottaa ja vielä vähemmän peljätä? Kuinka voi saada elämänsä takaisin kun menetti kaiken?Miten nousta täältä lattian rajasta takaisin seisomaan kun kaikki tuntuu turhalta ja millään ei tunnu olevan enää merkitystä....
Onko pakko selvitä, vai vain jäädä odotteleen että jos toinen tulisi järkiinsä ja palaisi...
Onko pakko selvitä, vai vain jäädä odotteleen että jos toinen tulisi järkiinsä ja palaisi...
Vastaukset 21
Vanhimmat
Älä yritä tehdä mitään sellaista mitä et jaksa. Tee vain kaikkea sellaista, mistä sulle tulee edes vähän parempi olo. Tietysti on hoidettava normaalit velvollisuudet mutta älä pakota itseäs mihinkään. Puhu ystävilles ja läheisilles, päästä kaikki ulos.
ALoita uus harrstus ja elä päivä ja hetki kerrallaan.
Kyllä se siitä vielä helpottaa.
Voimia!
Kai se on vaan lähdettävä ihmisten ilmoille ja yrittää elää?
En tiedä..........:(
Kertokaa joku jooko,miten??????
Töissä käyn joka päivä, siihen se rajottuukin...sitten kottin istumaan ja itkemään...
Ei ole voimia, ei ole innostusta...
Tuntuu kuin eläisi nouralla, joku sanoo jotain pahaa ja sitten ollaankin jo taas maassa...
Lenkkeilemässä olen yrittänyt käydä, jotta saisi edes raitista ilmaa...
Mutta kun ei tajua vielä mitään, miehen tavarat yhteidessä kodissa entisillä paikoillaan, odottaa kauhusta kankeena koska tavarat lähtee, koska joutuu ymmärtämään että tässä tämä elämän suurin rakkaustarina oli...
Välillä menee päivä ettei itke, yrittää elää normaalisti, sitten tulee taas päivä että haluasi hautautua sänkyyn eikä nousta edes ylös, ettei joutuisi muistamaan ettei sitä toista olekaan siinä vieressä...
Elämä on julma ja epäreilu...
Miksi sen pitää näyttää et hei tällänen elämä ois varmaan ihanaa mutta eppäs saakkaa pitää sitä loppuelämääsi...
Se on varmaan sitä herkkyyttä, jonka pitäis olla rikkautta..näin mä luulisin.
Itse erosin joku aika pitkästä suhteesta ja lauleskelin sitä indigan biisiä pitkään...
*mun vuodet vähenee...ne ilmaan ohenee, kuin savu taivaaseen...mun jälkeeni ei jää kai mitään kestävää, pois kaikki häviää*
Mutta oikeesti, en haluu masentaa sua, mulle tuli tänään ero...seuraavasta suhteesta ja yksin aion yrittää elämää eteenpäin ja pitkään...ja kurjinta tässä on se että mulla eioo kavereita kaikki on muuttanut pois ja toi suhde pilasi kaiken,omistauduin täysillä ja mistään ei tullut mitään...:(
Hitto!
Mutta elämä jatkuu, kyllä mä näen tässsä jonkinlaista toivon kipinää..aikansa kutakin, usko vaan!
ME SELVITÄÄN!!!!!!!
Tuo laulu...se on niin hyvä...
Voi ei, tänään, otan osaa..en tiedä mitä muuta sanoa, kun ei osaa sanoa mitään lohduttavaa, kun ei tällähetkellä sana varasto ole kovin laaja :(
Olen onneksi saanut huomata, että kaksi vanhaa ystävääni joihin olin kadottanut suhteen aikana yhteyden, niin he ovat palanneet nyt elämääni...sen verran sain itsestäni irti että soitin heille...ja nyt olen huomannut että ilman heidän tukea makaisin sängyn pohjalla...
Niin me kyllä varmaan aikanaan selvitään! nyt vaan on niin kamalan pohjaton olo...
Kirjoitit aivan kuin minun elämästäni. Tosin minulla on ollut muutama kuukausi aikaa toipua ja todeta, että pidin yhtä ihmistä liian tärkeänä elämässäni. Mutta viime viikolla pystyin jo toteamaan, että mikään muu ei puutu elämästäni kuin hän ja elämä jatkuu, tosin erilaisena.Toivon, että Sinulla on perhe, ystävät tukena ja työpaikka, jossa käydä. Ne auttavat pääsemään rutiiniin. Itselläni meni aikaa totuttautua "yksinäisyyteen", joka ei ole ollenkaan paha, mutta jokaisella menee oma aika sopeutua tilanteeseen. Itkin itkuni ja nyt menee jo jopa viikko ilman itkua. Mutta kyllä ne muistot tulevat mieleen ja rakastan edelleen. Nekin tunteet pitää hyväksyä, muuten et olisi se mikä olet. Minä päätin 2 viikkoa sitten päästää irti. Emme pidä enää mitään yhteyttä. Päätin, että minä en anelemaan ryhdy!Jos rakkaus ei tule luontaisesti, niin olen paremman rakkauden arvoinen. En edes tunne olevani enää vihainen tai katkera. Olen päättänyt ottaa asiat asioina ja levottomuuskin rauhoittui, kun päätin, että minulla on vielä aikaa ja sitten kun siltä tuntuu, niin olen valmis uudelle rakkaudelle. Nyt en ole vielä valmis, satuttaisin vain itseni olemattomilla yrityksillä.Tein listan, mihin pyrin (olen määrätietoinen) ja yritän etsiä iloja jokaisesta päivästä. AINA LÖYTYY JOTAIN!!!! Tosin lohdutukseksi: minäkin aloitin tämän aamun exää miettimällä, mutta ystävän tekstiviesti "et ole yksin" pelasti koko päivän ihanien työkavereiden lisäksi. Kyllä niitä asioita alkaa löytymään, pitää vaan ottaa asiat sellaisina kuin ovat. Sattuu, mutta se tarkoittaa että elät. Ilman vastoinkäymisiä ei ole mahdollista saada vielä jotain parempaa, usko minua!
Kiitos.
Minulla on todellakin onneksi perhe ja ystävät tallella, jotka kaikki yrittävät parhaansa mukaan tukea ja kannustaa eteenpäin. Mutta tuntuu ettei mikään tällähetkellä täytä tuota tyhjiötä mikä sisälläni on...
Ikävä ja suru tuntuu suorastaan kipuna sisälläni..ahdistaa...
Minusta tuntuu etten menettänyt ainoastaan häntä, vaan osan itsestäni, tulevaisuuden, rakkaan hänen perheensä...
Kaikkein vaikenta tässä on hyväksyä se että kummankaan tunteet eivät muuttuneet, ei rakkaus hävinnyt...elämä vain vei meiltä mahdollisuuden...
Julmaa, kylmää ja niin vaikeaa...
Tiedän että puhut täysin asiaa, ja toivon mukaan vielä pystyn samaan kuin sinä...
Minä en ole vihainen enkä katkera miehelle, olen vain elämälle...
Äitini sanoo minulle kokoajan että kaikella on tarkoituksensa, ja että aikojan päästä vasta tajuan miksi näin kävi, oikeassa varmaan hänkin...nyt vain ei todellakaan tunnu siltä että tämä ero auttaisi muka minua jotenkin...
On niin väärin keskenkaiken joutua luopumaan rakkaastaan...
Aikansa se vie ennen kuin tunteet tasoittuvat ja ajatukset siirtyvät pikkuhiljaa muualle.
Suruaikana pitää surra eikä siinä mielentilassa kannata tehdä mitään isoja päätöksiä, olla vaan ja surkutella.
Joskus sekin sitten alkaa tympästä ja herää tarve kokea taas jotakin uutta ja kivaa. Se tarve vie harrastuksiin ja kavereiden luo kyläilemään jne., eli sinne, missä on vaihtelua ja elämää.
Anna itsellesi aikaa toipumiseen, mutta älä jää paikoillesi makaamaan. Puhu läheistesi kanssa, sure suureen ääneen. Kyllä se siitä helpottaa, usko pois.
Olen itkenyt, surrut ja suurinpiirtein taivaalle huutanut...
Olen ottanut yhteyttä ystäviin, yrittänyt nähdä valoa...
Mutta aina kun luulen että nyt alkaa näyttää valosemmalta, että selviän tästä, niin ups taas olen pohjalle...
aivan kun kiipeisi tikapuita ja aina tippuisi pyllylleen maahan...
Ehkä yritän liian paljon liian aikaisin...ehkä pitäisi hetken vielä antaa itsensä surra eikä väkisin yrittää esittää muuta kuin on...ja vasta kun todella tuntuu siltä niin sitten yrittää nousta...en tiedä...
Tuntuu vain joka kerran kipeemmältä tippua pohjalle...
Ei päivää, ei tuntia, etten miettisi ja kelaisi tapahtumia, etten tuntisi ikävää,surua ja tuskaa..
Kumpa voisi unohtaa muistot siihen asti että on tarpeeksi vanha muistamaan ne ilman tunneryöppyä...
Yritä tässä sitten koota elämän palapeliä kasaan...
Eilen ilta oli kamala, en pystynyt muuta kuin itkemään, no sitten menin nukkumaan..ja ykskaks tuli viesti...mieheltä...kyseli kuulumisia...
Ei ymmärrä miehen ajatusmaailmaa, ensin itse haluaa aikaa ja rauhaa, sitten kun minä olen pikkasen pääsemässä jaloilleen, eli olen ottamatta yhteyttä ja yritän selvitä eteenpäin, nin sitten hän ottaa yhtettä...ei ymmärrä...
Halusiko hän vain tarkastaa että itken vieläki hänen peräänsä, vai onko hiljais elo saanut hänet miettimään...ei tiä...
Kauanko olit "hiljaiselossa" eli pitämättä yhteyttä?Ehdotan, että haet kirjastosta Mars ja Venus uusi suhde kirjan ja muita aiheeseen liittyviä. Usko minua, aika rauhoittaa tilanteen, mutta anna itkun tulla. Pyydä vaikka joku kaveri luoksesi ja mieti muita asioita. Jumppa auttaa myös!Minulla hiljaiseloa takana jo monta viikkoa. Välillä toivon, että toinen ottaisi yhteyttä, mutta toisaalta toivon, ettei vielä....Selviän ilman häntä, mutta tänä aamuna heräsin aatoksiin siitä, että nyt tiedän mitä onnellisuus on....Se lähtee meistä jokaisesta itsestämme, mutta ollakseen täyttä se merkitsee ainakin minulle, että toinen olisi rinnalla...minä toivon, että saisin vielä miehen tuntemaann yhtä täyttä rakkautta minuun ja jakamaan arkiset asiat kanssani.Mutta sen varaan en voi elämääni enää rakentaa. Tuntuu vaan niin turhalta, kun tiedän mitä meillä oli......Ei sellaista löydä joka kadun kulmasta!Mutta eteenpäin mennään, tsemppiä työpäivään!Ai niin, yksi piristyskeino itselläni on ollut leffat. Siellä menee muun muassa yksi geren ihanan romanttinen saanko luvan :).
Toivottavasti sulla pahin vaihe pian helpottaa. Oletko pystynyt nukkumaan? Itse kun olin samassa tilanteessa jouduin ottamaan nukahtamislääkkeitä, niin että sain edes nukuttua. Riittävät yöunet ja tieto siitä, että pystyn elämässäni saamaan otteen edes nukkumisesta helpotti vähän. Nyt vajaan neljän kuukauden kuluttua erosta harvemmin enää itken, joskus kipeät muistot tuo kyyneleet silmiin.
Mulle on käynyt vähän samalla tavalla kuin sulle eli mies on selvästi lähentymässä, on kovasti avulias, kohtelias, kiinnostunut mun asioista jne. Ehkä tollainen katumusvaihe on tyypillistä, varsinkin jos ei ole miehen perään "ruikuttanut". Toiset ehkä kokeilevat pelaako vielä viehätysvoima, se ainakin on julmaa antaa toivoa jos sitä ei ole. Joskus katumus onkin aitoa ja silloin palataan yhteen, toivottavasti oikeista syistä, eikä sen takia, että ei osaa olla yksin. Itse olen eron jälkeen jotenkin herännyt elämään (sen jälkeen kuin selvisin pahimmasta) ja voikin olla että olen taas potentiaali kumppani. Toivon, että sinun tapauksessasi kyseessä ovat oikeat syyt. Aika näyttää miten asiat järjestyvät, vaikka onkin kauheaa kun välillä iskee toiveikkuuden tunne (ja pettymys). Yritän päästä eroon toiveikkuudessa elämisestä. Olen päättänyt jatkaa elämääni kävi miten kävi, niin ettei sitten jälkikäteen harmita että hukkasin aikaani turhien toiveiden perässä.
Minä en ole pariin viikkoon laittanut viestiä, mies kävi viime viikolla luonani, hakemassa leffoja...Mutta muuten tosiaan on mennyt pari viikkoa...
Eron alussa pommitin jatkuvalla syötöllä, sit tajusin lopettaa ja alkaa parantaan itseäni...toki itseni parannus on vielä pahasti vaiheessa..välillä on "hyvä" päivä, jolloin jaksan lähteä lenkille ja nähdä vaikka ystäviä, mutta eilen illalla taas oli sellainen "paha" päivä ettei kyenny mihinkään muuhun kuin itkemiseen...
Jotenkin tuntuu ettei minulle ole onni olla yksin, tarvitsen tavallaan sen toisen rinnalle ollakseni täysi ihminen...
Minusta juuri tämä ero on niin turha ja täysin väärin, meillä oli niin hyvin kaikki ja olimme niin täydellinen pari...olen niin kiukus maailmalle että miksi se vietiin pois noin vaan kysymättä kestänkö tätä...
Sepä että kun oli jotain mitä ei löydy joka nurkalta....se oli niin paljon enemmän...
Kiitos, onneksi töissä saa edes vähän muuta ajateltavaa...
Kyllä sinänsä pahin vaihe on ohi, että nyt pystyn jo nukkumaan, vaikkakin välillä nukun sohvalla, koska välillä ahdistaa meidän yhteinen iso tyhjä sänky...
Mutta itken vielä paljon, ja olen niin vihainen ja surullinen...en miehelle vihainen, koska erossa hän tavallaan yrittää antaa minulle mahdollisuuden "täyteen elämään", jota hän ei juuri nyt pysty minulle antamaan, mutta olen vihainen maailmalle ja elämälle.
Ja tuntuu että joka hetki on kamppailua surua vastaan...
Jotenkin vaikka ihanaa kuulla toisesta, ja ihana tunne tuli kun aatteli että hän edes sadasosasekunnin päivästä on "uhrannut" minun ajatteluun, niin silti kun mietin syitä ja motiiveja...
Jotenkin jos ei ole toivoakaan, on parempi antaa toisen surra rauhassa, koska jotenkin jos tämä jatkuu, että välillä maassa, välillä taivaissa, se on raskasta...
Vaikka tekisin itse kyllä mitä vain jos saisin miehen takaisin elämääni täysin, mutta nyt olen jo suhtautunut asiaan niin että ei niin tule koskaan tapahtumaan, minun pitää alkaa yrittään elää yksin...
Kun vain tietäis miten...
Niin. Vuoristorataahan se tämä elämä eron jälkeen on ollut...Päivät kuluvat jo omalla painollaan, mutta kyllä tämäkin aamu alkoi sillä, että mietin, että olen nyt saanut itseni "kasaan" ja oppinut asioita, mutta jokin puuttuu täydentämästä onneani. Ja kyllä se on mieheni. Rakastan edelleen, mutta en jaksa sitä muille enää "tunnustaa". En edes hänelle, koska häntä se ei kiinnosta. Tavallaan olen jo vastaanottanut ajatuksen siitä, että en hänestä enää kuulekaan mitään. En oikeasti tiedä mitä hänelle sanoisin tällä hetkellä. Anelemaan en enää ryhdy, epätoivo saisi hänet vielä kauemmaksi.Mutta jos pikkasen ikävää sielläkin ja pystyisi näkemään, että asiat voivat tulla kuntoon. Rakkautta?En tiedä....Toisaalta olen päästänyt irti, mutta sitten nämä heikot hetket saavat värähtämään kuin lehden...Tyhjä olo, mutta vai minä tiedän mitä haluan :)
Minusta tuntuu että niin kauan kun olen yhteydessä mieheen tai mies minuun niin en voi elää täysillä omaa elämää...siis tottakai haluan pitää yhteyttä, mutta kun nämä hänen yhteydenotot luovat tavallaan toivoa ja uskoa minulle...ja kaikki ihan turhaa varmaankin...
Minulla on niin paljon rakkautta jäljellä, että tavallaan kaikki mitä hän tekee vielä vaikuttaa minun elämään suuresti, en ole vielä päässyt siihen pisteeseen että ajattelisin vain minua kaikessa.
Toisaalta haluasin uskoa että ikävä laittoi hänet laittamaan viestiä ja kyseleen kuulumisia mutta jotenkin hullulla lailla taon itselleni koko ajan päähän, että hän nyt vain kohteliaisuuttaan laittoi viestiä ja haluaa olla kaveri..
Etten uskoisi muuta ja taas tippuisi sinne kuoppaan yksin istumaan...
Ikävä on raastavaa ja hajottavaa ja sen kanssa on todella vaikea elää...ehkä olisi helpompaa jos voisi olla vihainen ja katkera hänelle, mutta kun ei...sydämmessään tietää että hän tarkoitti tällä kaikella minulle hyvää...vaikka nyt sattuukin ja lujaa...
Näin kolmikymppisenä, kuukausi sitten eronneena naisena voisin sanoa omalta kohdaltani että tämä oli itselleni se pahin koskaan kokemani ero. Prosessi jatkuu joka päivä, edelleen toivon ja mietin yhteisiä hetkiä, sitä suurta palavaa rakkaudentunnetta ja näen vain ne hyvät hetket joita meillä oli- paljonkin. Valitettavasti mies ei sitten tuntenutkaan yhtä voimakkaasti, vaan "päästi" minut irti, ansaitsen kuulemma paremman. Minkä helvetin paremman?!? Luulin ja uskoin että tässä se vihdoinkin oli, elämäni suurin rakkaus mutta paskan marjat. Kaikki vietiin pois ja nyt ei voi muuta kuin miettiä milloin tämä tuska loppuu..
Olen käynyt lääkäriltä hakemassa rauhoittavia, jotta jaksaisin elää päivän kerrrallaan ja hoitaa työni ja muuta asiat. Mies ei tiedä tästä olostani mitään, koska en halua hänen sääliään. Hän haluaa edelleen pitää yhteyttä mutta miten ihmeessä voisin olla hänelle vain ystävä, en ikinä enkä koskaan! Vastaan kyllä viesteihin, yrittäen etsiä jotain "piiloviestiä" sieltä rivien välistä mutta turhaa kaikki..haluaisin että hän lopettaa yhteydenpidon, mutta toisaalta en uskalla sitä hänelle sanoa (toivo elää..?). Voidakseni jatkaa eteenpäin olisi minun oman psyykeni ja terveyteni kannalta paras vaihtoehto lopettaa yhteydenpito täysin, muuten hän kummittelee joka hetki tuolla takaraivossa. Miksi hän ei ymmärrä tai halua tajuta tätä? Itse olen liian heikko tekemään päätöksiä.
Yritän olla ulospäin vahva, olen jopa tapaillut yhtä miestä seksin merkeissä päästäkseni tästä tuskasta jotenkin ohi (typerää, tiedän..) Mutta kaipuu toisen ihmisen syliin on niin vahva, että tällä hetkellä korvikekin kelpaa. Ex-mieheni sanoin "aika parantaa", kumpa se aika vain kuluisi nopeammin..:(
Oikeasti sano sille miehelle että lopettaa yhteyden pidon, se helpottaa sua kummasti loppupelissä!
Nyt ole vahva, kaikista paras on kun irrottaudut koko ihmisestä että tulee tilaa uusille asioille elämääsi!
Voimia!
Minä olen aina "selvinnyt" hienosti eroista ja elämän mutkista, käden käänteessä, siksi välillä jopa itseäni ärsyttää kun en pääse tästä millään yli...ehkä juuri siksi että kaikki oli niin mahtavasti, elämä meni hienosti, oli loistava tulevaisuus yhdessä mietittynä, jotenkin kun sen kaiken menetti, sen rakkaimman ja tärkeimmän ihmisenm siitä rinnalta, niin tuntuu ettei ole enää mitään elämää jäljellä, tippui tyhjän päälle.
Miehen tunteet minua kohtaan olivat todella voimakkaan ja ainakin jaksan uskoa että aidot, mutta elämä ei aina kysy miten kaikki menee...elämä on epäreilu...
Laitoin juuri ystävälleni eilen vietin että koska tämä tuska loppuu, koska...
Minä haluasin olla miehelle ystävä, koska hän on todella vaikeassa elämän tilanteessa, enkä halua hänelle kääntää selkää...vaikka hän tavallaan käänsi minulle jättäen minut...mutta juuri tuo että miksei se toinen tajua "jättää rauhaan" ja suremaan..ehkä miehillä ei olekaan aina niin helppoa jatkaa elämää kuin luullaan, en minä tiedä...tuntuu etten tiedä enää mistään mitään...
En tällähetkellä vain pysty oleen ystävä, kun omat tunteet hajottaa joka päivä elämää...
Tiedän hyvin omakohtaisesti miten pahalta tuntuu kun vähän päälle kolmikymppisenä eroaa elämänsä rakkaudesta. Tai siis se toinen osapuoli jättää. Kun on itse jo unelmoinut perheestä, lapsista jne, nyt sitten kaikki pitää aloittaa alusta. Pelottaa, että perhe ja lapset jää vaan unelmiksi.
Koeta sopia miehen kanssa, että pidätte sitten myöhemmin yhteyttä, jos vaikka voisitte sitten joskus tavata ystävinä. Älä riko itseäsi enempää nyt turhilla toiveilla ja viestien odottelulla. Tiedän että on vaikea luopua toivosta, mutta muuten ei pääse elämässä eteenpäin. Keskity ensin suremiseen ja sitten uuden elämisen rakentamiseen. Tuska vähenee vähitellen kun löydät elämänhalusi, itse haluaisin uskoa että se tuska loppuu pian kokonaan. Näin ovat ainakin kokeneemmat kertoneet.
tämä todella tuskainen kolme kuukautta on ollut!Kai se sitten on parempi, että emme ole mieheni kanssa pitäneet yhteyttä!(Oli hänen päätöksensä, mutta toisaalta nyt ymmärrän, että se oli parasta näin)Molemmillla on niin paljon tunteita. Pohdinnan alla on, että mistä voisi tietää mitä toinen ajattelee, kertoisiko hän jos tulisikin toisiin mietteisiin, olisiko sellainen mahdollista?Voi apua. Elämä soljuu eteenpäin ilman häntäkin, mutta itselläni kauhein asia on, että vaikka tiedän maailmassa olevan muita ihmisiä, en pysty ajattelemaankaan heitä ja pelottaa valtavasti löydänkö koskaan ketään, kun luulin eläväni sen oikean kanssa...Mutta yritän ajatella, että jos hän ei halua olla kanssani, niin hän ei ollut minulle kuitenkaan se oikea. Tyydytään ihmiset siihen mitä elämä meille kullakin hetkellä "tarjoaa". pitää avata silmät kaikille pienille iloille, siitä se lähtee. Vaikka tämä oli tuskaisin ero koskaan, niin olen tainnut päästä vihdoin pahimman yli, toivon sydämestäni että myös te pääsette.EI oikeaa rakkautta tarvitse pakottaa, anella tai muuttaa!! Minut piti kasassa ystävät, liikunta, perhe, työ ja jaksoin ilman lääkkeitä yms. Mutta kaikki vie aikansa ja kaikelle on paikkansa. Tsemppiä kaikille!Antakaa mahdollisuus ympärillenne, niin näette mitä elämä tarjoaa.Jotain tulee aina tilalle, kun yksi lähtee..