Olen jo varttuneempi (viimeinen väri alkaa pukata päähän;)). Olen tämän vuoden aikana lukenut ihmisten kokemuksia ja kirjo on melkoinen kokemuksista tältä saralta.
25 vuotta sitten tapasin elämäni rakkauden ja 2005 erottiin naisen aloitteesta. Itselläni oli tuolloin henkilökohtaisia työ, velka, masennusongelmia ja ne pahentuivat niin, että seksielämä hiipui ja tottakai perheen perustamisesta ei tullut mitään vaikka exä oli sitä halunnut koko sydämmessään. Ymmärsin häntä koska nuo asiat saivat hänet voimaan pahoin suhteessamme ja halusi eron.
Itselläni meni sellaiset 5-6 vuotta kasata elämäni mosaiikkitaulua, siis löytää itsensä uudestaan. Jossain vaiheessa kuulin exän menneen naimisiin ja muutaman vuoden kuluttua kuulin hänen tulleen raskaaksi, olin aidosti onnellinen hänen puolesta, mutta toisaalta romahdin, melkoista vuoristorataa siis.
Sain elämästäni kiinni, tervehdyin masennuksesta, sain hyviä työ mahdollisuuksia ja uusia harrastuksia, elin ihan itselleni enkä eromme jälkeen ole harkinnutkaan uuden suhteen löytämista ja aloittamista. Olen ollut niin tyytyväinen elämääni, eikä exä ole kummitellut mielessä näiden vuosien aikana, en ole nähnyt häntä, ei olla oltu millään muotoa yhteydessä.
On aika vaikea käsitellä tai edes ymmärtää, mitä minulle on tämän vuoden aikana tapahtunut, oon pihalla kuin lintulauta ja tämä alkiu tammikuussa Exä:n tullessa kuin puskista mieleen, se vain tuli (syytä en tiedä).
Nyt olen koko vuoden ajatellut häntä, olen itkennyt kuin pikkulapsi ja ymmärtänyt sen tosiasian, etten pystynyt toteuttamaan hänen haaveitaan yhteisestä elämästä ja perheestä. Sattuu ihmiset, se sattuu. Olen tajunnut myös kuinka paljon hän rakasti minua, kaikki ne sanat ja teot on todistanut sen. En voi saada enään perhettä. Luulin siis käsitelleeni kaiken elämästäni ja ollen siinä uskossa että olen sinuit kaiken asioiden suhteen.
En enään saa korjattua, eikä menneisyyttä saa takaisin, enkä saa häntä takaisin, niin raadollista.
Mutta rakastan häntä, sitä ei kukaan voi ottaa minulta pois. Me vannottiin aikanaan että olemme yhdessä elämämme loppuun asti ja vielä taivaassakin. Aion pitää lupaukseni, vaikka hän puuttuu rinnaltani.
25 vuotta sitten tapasin elämäni rakkauden ja 2005 erottiin naisen aloitteesta. Itselläni oli tuolloin henkilökohtaisia työ, velka, masennusongelmia ja ne pahentuivat niin, että seksielämä hiipui ja tottakai perheen perustamisesta ei tullut mitään vaikka exä oli sitä halunnut koko sydämmessään. Ymmärsin häntä koska nuo asiat saivat hänet voimaan pahoin suhteessamme ja halusi eron.
Itselläni meni sellaiset 5-6 vuotta kasata elämäni mosaiikkitaulua, siis löytää itsensä uudestaan. Jossain vaiheessa kuulin exän menneen naimisiin ja muutaman vuoden kuluttua kuulin hänen tulleen raskaaksi, olin aidosti onnellinen hänen puolesta, mutta toisaalta romahdin, melkoista vuoristorataa siis.
Sain elämästäni kiinni, tervehdyin masennuksesta, sain hyviä työ mahdollisuuksia ja uusia harrastuksia, elin ihan itselleni enkä eromme jälkeen ole harkinnutkaan uuden suhteen löytämista ja aloittamista. Olen ollut niin tyytyväinen elämääni, eikä exä ole kummitellut mielessä näiden vuosien aikana, en ole nähnyt häntä, ei olla oltu millään muotoa yhteydessä.
On aika vaikea käsitellä tai edes ymmärtää, mitä minulle on tämän vuoden aikana tapahtunut, oon pihalla kuin lintulauta ja tämä alkiu tammikuussa Exä:n tullessa kuin puskista mieleen, se vain tuli (syytä en tiedä).
Nyt olen koko vuoden ajatellut häntä, olen itkennyt kuin pikkulapsi ja ymmärtänyt sen tosiasian, etten pystynyt toteuttamaan hänen haaveitaan yhteisestä elämästä ja perheestä. Sattuu ihmiset, se sattuu. Olen tajunnut myös kuinka paljon hän rakasti minua, kaikki ne sanat ja teot on todistanut sen. En voi saada enään perhettä. Luulin siis käsitelleeni kaiken elämästäni ja ollen siinä uskossa että olen sinuit kaiken asioiden suhteen.
En enään saa korjattua, eikä menneisyyttä saa takaisin, enkä saa häntä takaisin, niin raadollista.
Mutta rakastan häntä, sitä ei kukaan voi ottaa minulta pois. Me vannottiin aikanaan että olemme yhdessä elämämme loppuun asti ja vielä taivaassakin. Aion pitää lupaukseni, vaikka hän puuttuu rinnaltani.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hienoa, että voit nyt paremmin. Mitä tulee menneisyyteesi on todettava, että monille naisille on tärkeää päästä naimisiin ja saada perhe. Melkein kaikki naiset sen lapsen kuitenkin haluavat. Viimeistään joskus 35 ikävuoden vaiheilla se lapsentekotarve naisella herää viimeistään, usein jo aiemmin. Ymmärrän, ettei naisesi voinut ns. voinut jäädä odottamaan.Toinen asia on, että naisenkin on pakko saada seksiä. Ei kukaan kestä ilman. Ymmärrän, että suret tilannettasi. Voisitko sitten vielä perustaa perheen jonkun toisen kanssa ? Vai onko ongelmasi vain se, että menetit exän, eikä sinulla ole perhettä nimenomaan hänen kanssaan ? Aika kauanhan siitä teidän erosta on. Jos aikoinaan et sitä käsitellyt, ilmeisesti käsittelet sitä sitten nyt. Kenekään perhe-elämään ei pidä sekaantua. Anna exän elää omaa elämäänsä jos te ette nyt muutoinkaan mitään ns. ystäviä ole ollet eronne jälkeen.
Joo en tiedä mitä nyt käsittelen, mielestäni käsittelin eronikin aikanaan aika perusteellisesti. Me erottiin hyvissä väleissä, ei riitaa jne. Eikä tulisi mieleeni mennä sekaantumaan, olen periaatteen mies . Kiitos muuten vastauksesta ja olet todellakin oikeassa tuosta Naisten lastenteko tarpeesta juuri tuossa iässä viimeistään ne täytyy tehdä, muuten on out niistä puuhista.