Rakkaus hukassa

Hmh netti se ainut tapa purkaa pahaa oloa anonyymisti. Tämä ei tätä tuskaa poista, mutta ehkä se helpottaa...
Kun lapsena haaveilin unelma häistä, perheestä ja prinsessa olosta todellisuus se iski sitten toisin.
27 vuotiaana naisen alkuna haaveilen edelleen omista häistä, jopa siitä puvusta minkä haluan. Isäni saattelemana kenties alttarille kun hän vielä elää.
Kuitenkin saan haaveilla vielä... Kuinka kauan... Saankohan koskaan olla vaimo?
Olen vielä pelkkä ilojen tyydytys tai oikeastaan halujen. En vieläkään näe miehen kantamaa sormusta ja miehen kantamaa todellista lämpöä ja rakkautta ajatella minua vaimoksi. Olen kokelas ja ehkä iäti.
Olen yksin ja vaikka koitan kuinka itseäni ilmaista sitä ei kukaan näe. En näe enää oikeastaan itseänikään. Kuvitelma siitä että joku todella tosissaan haluaa sitoutua on satua. Satua on myös rakkaus nykyään mikä tässä maailmassa on katoavaa ja kaukaista.
Onko sitä todellista ja aitoa rakkautta enää missään?

Ehkä on tai sitten ei.

En halua sääliä, enkä siksi tästä kellekään koskaan halua puhua. Haluan kuitenkin ilmaista tunteeni jollain tapaa ja vaikka tämä ei ole se kaikista järkevin niin päätin sen tänne kuitenkin kirjoittaa...