Melkein 20 vuotta yhdessäoloa, avioliittoa takana.12 vuotiaat lapset. Upea, suuri omakotitalo, jonka itse rakensimme ja hyvällä maulla sisustimme. Piha viimeisenpäälle hoidettu... Mies on poissa viikot.Olemme erkaantuneet toisistamme pikkuhiljaa, mutta jokin on silti pitänyt yhdessä. Yksinäisyyttä,masennusta,kaipausta ... Hyväksyin tämän kaiken jotenkin avioliittoon kuuluvana kunnes törmäsin ihanaan mieheen. Elin suhdetta,mistä en osannut unelmoidakaan. Olin taas nainen. Nyt suhde on ohi, mutta tunne halusta erota voimistuu. Uskallanko, pärjäänkö lasten kanssa ? Kysymyksiä, joihin en tiedä vastausta.Pelkään yksinäistä elämää vaikka sitähän olen elänyt jo kauan.
Yksin avioliitossa
läheisyyttä
111749
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
että voisit panostaa nykyiseen avioliittoosi?Avioliitto on tahtomista. Ei aina voi olla auvoisaa onnelaa...Mutta jos rakastaa, niin sitten kannattaa satsata. Se on tahtomista!Kyllä sitä vieraantuu, jos ei aikaa yhdessä vietä eikä tee mitään. Mutta onko kysymys vain siitä, että ette saa aikaiseksi?
On yritetty; keskusteltu, haettu apua. Vaan ei ole löytynyt. Jo pelkästään lasten takia, mutta nykyään elämme kuin kaverit samassa taloudessa. Huonot sellaiset.Ei puhuta,ei naureta, ei ole enää edes pientäkään yritystä lähestyä toista.Ilman lapsia kotimme olisi aika hiljainen. Nyt haen kai enää itselleni varmuutta tehdä päätös erosta.
Eihän onnea mitata suurilla omakotitaloilla, sisustuksilla ja pihoilla! Sulla voi olla vaikka kartano tai linna, mutta jos ei ole rakkautta, sulla ei ole mitään!
Nytkin olet yksinäinen, olet masentunut, surullinen, kaipaat jotakin parempaa ym. vaikka sulla on se upea maallinen omaisuus, niin et ole tyytyväinen.
Vastasit jo itse kysymykseesi. Sinun on tehtävä juuri niin kuin sinusta itsestäsi tuntuu. Ihminen pärjää aina. Miksei pärjäisi. Aina on luovutttava jostakin jotta saa jotain uutta tilalle, ja jonkun päättyminen on aina uuden alku. Onko se sitten parempaa, sitä ei tiedä, mutta elämässä on otettava myös riskejä.
On sinusta itsestäsi kiinni, millaisen elämän elät ja miten sen elät.
Hymyile edes kerran, hymyilet sen jälkeen toisenkin!
Elän samanlaisessa tilanteessa kuin sinäkin. Olemme puhuneet, käyneet yhdessä perheasiainkeskuksessa. Olen käynyt yksin keskustelemassa psykologin kanssa. Olen keskustellut ystävieni kanssa eli yritetty on. Tämä yhteiselämä ei vain suju. Emme harrasta mitään yhdessä, emme käy missään kaksin. Yhteistä on vain lapset, talo, menneisyys. "Kilttinä" tyttönä olen hyväkynyt tämän kaiken kun olen luullut, ettei maailma voi tarjota parempaakaan. Ahdistaa. Nyt olen alkanut miettiä eroa vaihtoehtona. Todennäköisesti pysyisimme kavereina, jopa parempina kuin nyt. Voisimme keskustella jälleen asioista. Ymmärrän sinua. Olet kiinni mielikuvassa, josta on vaikea irrottautua. Jaksamista sinulle ja päätöksillesi.
paha olo joka ei loppunut,vaikka oli ns.kaikki hyvin.Elämä oli odottamista,mutta minkä?,kun ei enää tuntenut toista,vaikka luuli tuntevansa!
mitä sinulla on hyvin ja mitä huonosti.
Pärjääkö lapsiesi kannsa? varmasti pärjäisit,mutta oletko varma,että lapset jäisi
edes sinulle.
Luuletko tosiaan,että joku mies tekisi sinut onnelliseksi?
Panosta nyt tähän systeemiin,mikä sulla on.
Eron myötä tulleita kokemuksia:
kiistelyä lasten tapaamisista
lasten huonoa oloa ja ikävää
ikävä lapsia,kun lapset äidillä
taloudellisen tilan heikkeneminen
ystäväppirin hajoaminen
masennusta,itsemurha-ajatuksia,
eronneita ihmisiä tyrkyttämässä seuraa
yksinäisyyden tunnoissa.
Taidat haaveilla jostain unelmien prinssistä,joka
ratsastaa valkealla ratsulla ja hoitaa kaikki asiat kuntoon.
Mielummin yhdessä vaikka huonossa suhteessa,kun
yksin ja perheen menettäneenä.
Ei aki se rakkaus niin helkatin tärkeää ole,rakasta lapsiasi niin kaun kun ne siinä
pyörii,tee sitten mitä tykkäät
Lueskelen näitä juttuja mutta yleensä en koskaan vastaa. Nyt tuli kuitenkin tilanne että on pakko vastata.
Minä elin muutaman vuoden paha olo jatkuvana seuranani. Se oli niin voimakasta että ystävät jäivät, samoin lapset tulivat niin huonosti hoidetuiksi että sillä menolla olisin ollut hourulassa. Puhuin miehelleni pahasta olosta, en saanut mitään tukea, joten oli pakko tehdä itse asialle jotain.
Mistä sain sen voiman, yksin.
Etsin asunnon, kerroin lapsilleni muuttavani. Kestin heidänkin ensireaktiot yksin. Mieheni tukea en saanut missään.
Vaihdoin myös työpaikkaa.
Kuten Idols-kilpailussa: Minä puhkesin kukkaan.
En ajatellut uutta suhdetta löytäväni, en asiaa edes ajatellut. Kuvittelin asuvani lasteni kanssa yksin koko ikäni. He olivat eron tullessa myös isällään, kun ikinä ennen en ollut saanut heistä edes yhtä päivää lomaa. Mummolle eivät menneet eikä isä heitä katsonut. Avioliitossani tunsin itseni todella yksinäiseksi. Yksin ollessani ei ollut yksinäisyyttä.
Sitten tapasin MIEHEN.
On vasta niin uutta mutta ensihetkestä asti tuntui että olimme molemmat löytäneet toisistamme loppuelämän kumppanin.
Jokainen tehköön omat ratkaisunsa, mutta minä tiedän että itse tein oikein. Nyt minä elän taas monen vuoden paussin jälkeen. Ja elämä maistuu jälleen.
no niin,mistä se paha olo johtui?sinusta vai miehestäsi.
En tiedä miksi lapsista pitää saada lomaa,mikään ei ole sen hienompaa kuin olla lasten kanssa.
Muistatko minkälaisia tunteita sinulla oli exäsi
tavatessa,oliko ne samanlaisia kuin nyt?
No se oma hyvä olo tuntuu olevan aika monelle
tärkein,viis siitä,mitä esim. lapset kärsii.
Onnea sinulle,muista,että se oikea isä on lapsillesi kaiken tärkein.Sinun mieskaveriasi
he eivät tult arvostamaan muutaman vuoden jälkeen
pennin vertaa.
nimim.kokemusta on
Tuo on hyvä kysymys, ja tärkeä pohtia ennen kuin eron ottaa. Saman kysymyksen kannattaa esittää puolisolle … puhua asia, hakea apua, yrittää korjata tilanne, oppia elämään paremmin (oppia pois suhdetta kalvaneista tavoista toimia) … mutta JOSKUS ero on paras kaikille, tai ainakin suurimmalle osalle … toimimattomassa parisuhteessa kaikki kärsivät.
Puhut lapsista kuin videoista jotka jaetaan osituksessa, ei vanhemmuus mihinkään lakkaa vaikka avioliitto loppuisikin. Yhteishuollossa lasten ensisijainen huoltaja on toinen vanhemmista, mutta se ei estä hyvinkin laajoja tapaamisia … ja jos vanhemmat ymmärtävät lastensa edun, voi vanhemmuus olla paljon antoisampaa ja parempaa kuin oirehtivassa perhehelvetissä missä pelkkää kyräilyä, kylmyyttä, rakkaudettomuutta, riitoja, ahdistusta, pettämistä … tuskaa.
Tietenkin voi tehdä !! Ethän sinä tunne AP:tä, tai voi tietää kenet hän vielä tapaa!! Ajatteletko yhtään mitä kirjoitat, vai taisteletko vain omia tunteitasi ja pahaa oloa.
Toivotaan että on panostanut, ja ehkä panostaa vieläkin ennen lopullista päätöstä. Vaan entäpä jos toinen puolisoista ei panosta, vaan on tyytyväinen asioihin kuten ovat (”akalla vaan joku vaihe”-tyyliin)… sitä pian löytää itsensä hyvin yksin jos niin menettelee … kävikö sulle ehkä niin?
>
Pitää olla kiistelemättä, ja ajatella lapsen parasta … totta, on ihmisiä jotka eivät edes siihen kykene.
Ja luuletko että he onnellisia perhehelvetissä … ks. yllä oleva kommentti.
>
Ja sitäkin parempia hetkiä kun ovat sinulla, kun aikaisempi ahdistunut ilmapiiri ei taakkana.
>
No ei kai raha kaikki kaikessa ole?
>
En ymmärrä … mikä sen hajoittaa, ellei itse sitä tee?
>
Ikävää, mutta molempia yhtä lailla perhehelvetissä ja kulisseissa kärsivillä … yksi hyvä syy erota.
>
No jos niitä jaloissa harmiksi asti pyörii teillä päin, niin voi sanoa kohteliaasti ”ei kiitos”.
>
Vaikea vastata toisen puolesta, mutta arvaan ettei AP tuota odota … mutta ehkä sopivampaa elämänkumppania rinnalleen, joskus. Toivotaan että oppii virheistään, mitä ehkä aikaisemmin puolisonvalinnassaan teki.
>
Käsittämätön tapa ajatella elämää, tuolla tyylillä ja tavalla kun toimii ja elää parisuhteessa … niin suurella todennäköisyydellä jonain päivänä ihmettelee kuinka se ukko/akka jätti ”meidän täydellisen suhteemme”. Jos elämänarvot tuollaiset, niin mikä motiivi olisi ollutkaan panostaa suhteeseen ??
Väärin ja taas! Lapset jotka ”pyörivät” rakkaudettomassa ja ”sairaassa” kulississa kasvavat loppupelissä hyvin onnettomiksi aikuisiksi, jotka saaneet perintönään arvomaailman joka rasitteena kun he omaa perhettään perustavat … kuten luulen sinulle käyneen.
Kyllä äitikin tarvitsee sitä omaa aikaa. Tiedän mistä puhun, kokeileppa itse tehdä kaikki asiat aina lasten kanssa kokeileppa ja tule sitten kertomaan. Meillä on 3v4kk poika ja 3kk tyttö, en ole käynyt yksin suihkussa esikoisen syntymän jälkeen. Kun menet vessaan ja lukitset oven niin lapsi huutaa toisella puolella jos ovi on auki lapsi on katselemassa kun istut pytyllä. Laitat ruokaa ja 3kk lapsi on vieressä kaukalossa, tai huudon johdosta kainalossa. Siihen vielä esikoinen jolla olisi hirveä hinku autaa, ja auttamisesta en yleensä enemmän haittaa kun hyötyä. Esikoinen herää aamulla ajoissa, kuopus tykkää valvoa yöaikaan ja käy nukkumaan 5 eli äidille jää nukkuma aikaa 3h jos hyvin käy. Mies tekee ympäri vuorokautista päivää, on kotona joskus 15min päivästä ja kun on kauemmin niin nukkuu että jaksaa taas seuraavan yön valvoa. Siihen sitten vielä itsestä huolehtiminen, että jaksaa ja terveelliset elimäntavat jotta maidon tulo ei lopu. Ulos lähtiessä, puet kuopuksen imetät, taistelet uhmaikäisen lapsen kanssa itse pukemisesta ja avustat kenkien ja hanskojen kanssa. Laitat itsesi viimeisenä ja kuuntelet lapsten kärsimätöntä kitinää. Koko päivän kuuntelet 3 vuotiaan loputonta kimeää höpötystä, imetyksien jälkeen siivoat tuhot jotka esikoinen on ehtinyt huomion haussaan tehdä. Siihen päälle siivoamiset pyykin pesut... Työt siis on ympärivuorokautisia. Ja isovelljen nukkuessa joskus saa hetken että kuopus ei huuda ja vaadi sylissä oloa, silloin voi vaikka lueskella muiden aikuisten kirjoituksia täältä. Joskus se on ainut aikuinen kontakti päivässä. Onneksi on puhelimet keksitty.
Eli lapset on ihania mutta tällaista kun on 3kk jatkunut niin ilta yksin on enemmän kuin tervetullut. Ja eihän miehen yksityinen elämä/harrastukset ja kaverit jää, mikä laki antaa miehelle oikeudet suomatta sitä äidille jonka työ päivä on ympäri vuorokautinen ja miehen taas hyvin usein on sen 8-10h. Kyllä loma on ehdotonta silloin tällöin itselläni on ollut 12h sellaista aikaa koko 3kk:n ja että edes tämä määrä on ollut madollista on tarvittu omia vanhempiani sen suomaan. Olenko siis huonoäiti? Kun olen nämä hetket ottanut? huh.. Työtä se lastenkin kanssa olo on usein vaan alipalkatua ja vailla ansaitsemaansa arvostusta...
Ai lapsista ei saisi olla lomaa koskaan? Miksei?
Minulla on niitä 5 ja olen totta totisesti heistä huolehtinut niin hyvin kuin olen osannut. Ja olen heistä ylpeä, olenhan heidät kasvattanut yksin, ilman aviomiehen apua, ilman sukulaisen sukulaistakaan. Eikä ole ollut ystäviäkään jotka olisivat ottaneet heidät edes hetkeksi.
Ja olen todella ollut onnellinen saadessani sellaisen määrän lahjoja Luojalta, 5 lasta.
Muistan kyllä tuntemukseni aviomieheni tavatessani. Nuorena tytönhupakkona tapasin kunnon miehen, vähän likaisen ja homssuisen mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa ihmisen näköiseksi muuttui. Hän ei piitannut siitä miltä tuoksui tai miltä näytti, ilmankos en hänen kainalossaan viihtynytkään.
Vanhemmiten tuoksu on asia josta olen tarkka.
Olen sitä mieltä että oma hyvinvointi on asia josta pitää pitää huolta jotta jaksaisi muistakin huolehtia.
Uusi mies tuoksuu hyvältä ilman minkäänlaisia hajusteita.