Täällä osa porukasta itkee kuinka oma kulta on esim. armeijassa ja nähdään vain viikonloppuisin ja muilla armeijan lomilla. Tätä karmeutta kestää peräti 6 kk tai pahimmillaan jopa vuoden.
Minua RAIVOSTUTTAA tällainen kitinä, koska itse olen kuukausikaupalla erossa kullastani eikä ulkomaanpuhelutkaan niin edullisia ole että voisi päivittäin soittaa! Olisin äärimmäisen iloinen, jos saisimme tavata edes joka kuukausi!
Mitä mieltä te oikeassa kaukosuhteessa elävät olette? Tuleeko teille samanlaisia tuntemuksia?
Minua RAIVOSTUTTAA tällainen kitinä, koska itse olen kuukausikaupalla erossa kullastani eikä ulkomaanpuhelutkaan niin edullisia ole että voisi päivittäin soittaa! Olisin äärimmäisen iloinen, jos saisimme tavata edes joka kuukausi!
Mitä mieltä te oikeassa kaukosuhteessa elävät olette? Tuleeko teille samanlaisia tuntemuksia?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Heis,
ihan samanlaiset tuntemukset täällä! Mun mittapuulla kaukosuhde on siis KAUKOSUHDE eli ollaan maantieteellisesti todella kaukana. 300km ei ole välimatka eikä mikään! Meillä erossaoloaikaa kertyy nyt kaikkiaan 11kk, loppu onneksi häämöttää jo. Näin vain voi käydä vaikka kummatkin euroopassa.
Olen siitä jo jollekin teinitytölle kommentoinutkin. Olisi maailman suurinta luksusta, jos päästäisiin näkemään edes kahden tai kolmen viikon välein. Vielä reilu 3 kuukauden odotus edessä. Toisaalta, noita kirjoituksia lukiessani olen tosi tyytyväinen siitä, että ainakin mulla pysyy tällä tavalla asiat tärkeysjärjestyksessä, eikä tarvitse kitistä pikkuasioista.
Kaukolta se suhde tuntuu, jos ei ole mahdollista nähdä silloin, kun haluaisi. Yks hapahailee mulle, näkeekö jotkuu toisiaan vain vuoden välein, kun puoliso on avaruusasemalla, vai joka viikonloppu.
Suvaitsevaisuutta kehiin tälläkin palstalla!
Olen nyt ollut erossa rakkaastani 7kk, niin kyllä v****** kun jotkut inisee kun joku on intissä..tai jos asutaan samassa maassa, meillä välimatkaa n 2000km...ja ehkä hyvällä tuurilla nähdään 1,5kk päästä
nämä itkijät ja kitisijät ovat niitä epäitsenäisiä,yleensä nuoria tytöntossukoita jotka eivät ole mitään ilman omaa mussukkaa,jonka pitäisi kiehnätä kyljessä joka ikinen hetki..itselläni kumppani ulkomailla,nähdään n.kerran kuussa mikä on oikein sopivasti!olen tyytyväinen!ja itsenäinen nainen.Kitisijät,katsokaa peiliin ja lopettakaa se ruikuttaminen.itsenäistykää ja oppikaa seisomaan omilla jaloillanne senkin lapaset!!
Juu, 8000km välimatka, puoli vuotta takana ja puolen vuoden päästä paluu kotiin, välillä vähä hermoja raastaa... kerran nähty parin viikon verran ton puolen vuoden aikana... eli ei se viikon kahden juttu ole vielä mikään kaukosuhde....
Olen elänyt kaukosuhteessa 6,5 vuotta. Mies töissä kaukana 400 km ja joka viikonloppu ei olla voitu nähdä töiden takia tai opiskelun. Tietyn aikaa jaksaa, n. 4v oli ok, sen jälk. alkoi tulla ongelmia...kun nähdään, riidellään. Tieto tulevasta erosta jo kohta nostaa pintaan agressiot.Kumpikin rakastaa mutta tämmöinen jatkuvasti erossa olo ei voi jatkua! Sitten alkuaikoina oli petturuutta miehen puolelta, luotto kadoksissa? Ehkä se on se syy että tuntuu siltä ettei kaukosuhde voi toimia vuosikausia!? Tottakai minäkin haluan luottaa mieheeni, mutta sitten kun on jossain ulkona ja tapaa miehiä jotka ovat "villejä ja vapaita" vaikka vaimo/tyttöystävä odottaa kotona luottavaisin mielin, herää kysymys, voiko miehiin luottaa ylipäätään?
Joku kysyy
"toimiiko suhde kun on 80km välimatkaa"
ARGH
ok, ymmärrän ettei kulta asu silloin naapurissa, mutta...
Olisinpa yhtä onnellisessa asemassa, niin hyppäisin auton rattiin, bussiin tai junaan ja menisin just nyt kultani luokse!
Matkaa kertyykin reilut tuhat kilsaa! En voi vaan lähteä hänen luokseen. Joka tapaaminen pitää suunnitella: järjestää työt, vapaat, koulut, matkat ym.
Ikävä ja kaipuu tuottaa tuskaa!
Niinpä.. puhut asiaa...
itse olen nähnyt poikaystäväni viimeksi puolivuotta sitten...
en valita siitä mutta sillä oma välintanihan tämä oli mutta siis en ymmärrä niitä jotka jaksaa ruikuttaa että näkevät joskus kultansa vain viikonloppuisin ja tämä aika yleinen armeija aika jolloin ei nää kultaansa ku kuin lomilla niin ei se nyt loppujen lopuksi niin kuolettavan pitkä aika ole...
kyllähän sitä on ikävä toista ymmärrän sen hyvin sillä oli oma poikaystäväni vuosi sitten armeijassa ja nyt olen itse ulkomailla mutta ei kai sitä tarvi joka päivä itkeskellä ja ruikuttaa...
että viikon ero nyt ei tunnu paljon missään kun verrataan että toiset ei nää moneen kuukauteen...
älkää valittako aina niin pienistä asioista...
keksikää paljon tekemistä itsellenne älkääkä ajatelko niin usein sitä kultaa niin erokaan ei tunnu niin pahalta ja kun kaikenlaista puuhaa riittää niin aikakin tuntuu menevän nopeammin.. =)
vähän meinaa kismittää..vaikka miehelläni onkin vain 9kkden keikka ja tulee 1-2kkden välein kotiin mutta silti hän on aivan etelä-ruotsissa ja minä pohjoisessa, kyllähän siinä kuitenkin sitö matkaa kertyy aikalailla ja ne puhelutkaan ei mitään halpoja ole. itenkin ne miehet jotka inttiin lähtee he ovat samassa maassa ja puhelut on halpoja ja tulevta melkein joka viikonloppu lomille ja sielläkin on vierailuajat, mutta ne miehet jotka ovat eri massa niin sinne ei ihan tostanoin mennäkkään vierailulle tai sieltä tulla kotiin ja ei soitella puheluita.
joidenkin 50 km päässä oleva 'kaukorakastettu', hohhoijjaa. Voin odottaa näkeväni kultaani 3-5 kertaa vuodessa , välimatkaa 2000 - 10 000 jne km , sijainti tiedossa ehkä parin viikon välein. Mutta en vaihtaisi!
oon kaukosuhteessa ja tosin tapaamisia estää vaan toi pieni lätäkkö tossa jota kutsutaan atlantiksi......textarit ei mee sinne asti ja puhelut on kalliita. Oltu yhdessä 1v. ja siitä asuttu yhdessä 8 kk, kyllä tässä nyt ikävä vähän vaivaa......nyt oltu erossa 3kk ja vielä tarttee ainakin 3vk odottaa että nähdään sen jälkeen taas 4kk eroa. nyt alkaa jo hymyilyttämään kun on vaan 3 vk että nähdään;)
noin vuosi sitten elin kaukosuhteessa vuoden verran. Odotus kannatti? nyt olemme yhdessä onnellisina muutenkin kuin puhelimen välityksellä?...kuitenkin meillä olisi taas edessä kaukosuhde opiskelupaikan muututtua. en tiedä pystynkö siihen enää. elämä yhdessä on hyvin erilaista kuin kaukosuhteessa. olen oikeastaan sitä mieltä ettei kaukosuhteet kannata. toisaalta onhan siinä paljon hyvääkin. olen vain itse tainnut unohtanut ne ihanuudet, jotka sisältyvät kaukosuhteeseen. haluan nähdä koskea ja tuntea. en itkeä itseäni uneen ikävästä. inttivalittajat itkekööt ..turhaan.. he eivät tiedä mitään oikeista kaukosuhteista. arvostan kaikkia, jostka siihen pystyvät se vaatii luonnetta, jota minulla ei enää ole(?) tai ehkä meidän rakkaus vain kuoli.
Kovin on nykyään pieniä ongelmat, jos ei jakseta odottaa seuraavaa viikonloppua tai kuutta kuukautta.
Olipa kerran omassa nuoruudessa (vuosi 77). Olimme juuri tavanneet mieheni kanssa juhannuksena. Hän lähti heinäkuun lopussa YK-joukkoihin vuodeksi. Sitä ennen ehdittiin tavata kaks kertaa.
Eipä ollut kännyköitä tai tietokoneita silloin.
Kirjoiteltiin tietty kirjeitä toisillemme. Kirjeen kulku kesti 2 viikkoa perille. Ja sama kaks viikkoa vastaus takas. Eli yritin kirjoittaa joka viikko, että saisin myös joka viikko sen TÄRKEÄN yhden kirjeen. Voi, mikä pettymys olikaan, jos kirjettä ei ollut tullut, kun tulin töistä kotiin.
Tapasimme puolen vuoden päästä jouluna, jolloin menimme kihloihin ja taas hän matkusti pois.
Nyt tämä tietenkin huvittaa, kun ajattelee, miten on tietsikat ja kännykät, sähköpostit jne.
Mutta onhan ne kirjeet vieläkin tallella ja niitä voimme yhdessä lukea, jos haluttaa.
Se vuosi oli oikein hyvä heti suhteen alussa. Suhteen kestävyys joutui heti koetukselle. Mieheni ei kieltänyt minulta muita miehiä. Ne vaan eivät silloin kiinnostaneet minua.
Nyt on takana jo yli 25 vuotta avioliittoa.
Yrittäkää ajatella positiivisesti sitä eroa. Kyllä se aika kuluu äkkiä.
kyllähän se vähän vituttaa kun jotkut valittaa miten niiden poikaystävät on intissä ja näkee "vaan" viikonloppusin. huhhuh... joo kyllä se varmaan tuntuu pahalta, mut miksei ne oo onnellisia että näkee VIIKON VÄLEIN!? siis HERÄTKÄÄ! mä näin kultani viimeks joulukuussa -04. kamala ikävä on, onneks enää reilu kuukaus niin nähdään..tiedän että on tapauksia joissa välimatkat on tuhansia kilometrejä ja toivon heille kaikkea hyvää ja jaksamista :)
me asutaan molemmat sentään suomessa ja välimatka on n.300km. mies vielä sellaisessa elämäntilanteessa ettei niin vain pysty tänne tulemaan ja mulla ei ylimäärästä rahaa ole ollenkaan, että sinne pääsisin niin vain..