Kotiäiti
Päiväkodin portin metallisalvan kilahdettua kiinni, syntyy aina sama tunnereaktio: innostus, johon sekoittuu moraalisia ruusunpiikkejä. Mutta vaikka käteni valuvat verta, ruusujen tuoksu ylittää tämän tuskan hiuksenhienosti ja rimaa hipoen, sekä sallii minulle minut omaan omistukseeni. En suuntaa koskaan ydinkeskustaan, en taidenäyttelyyn, en ruokakauppaan, en kirjastoon, en näyteikkunaan polkemaan pyörää. En. Kävelen pienen lenkin ja suuntaan sitten takaisin kotiin, avaan läppärin ja yritän karistaa harteiltani kävelyretken aikana hankitun valtavan kuva- ja tunnetulvan. Pyörät pyörivät. Lauma ihmisiä kävelee toistensa lomitse ja liikennevalot vaihtuvat sykleissä. Olen jäädä bussin alle. Kuljettaja tökkii ohimoa etusormella. Olisi keskityttävä olennaiseen, mutta se on perin juurin vaikeaa. Pysähdyn kauniin lauta-aidan vierellä. Se on harvinainen näky kaupungissa. Se seisauttaa minut aina. Se on kuin taideteos. Lautarivit mutkittelevat kuin ennustamattomat aallot ihmeiden meressä.
Porraskäytävässä oli roskaa. Ihmettelin siivoa, mutta en jaksanut noukkia mitään mukaani. Jotain paperisilppua. Ehkä jokin kirjailija oli saanut kohtauksen, ja repinyt kustantajan paperivastauksen palasiksi, sitten sännännyt matkoihinsa. Olisi ehkä kannattanut sittenkin lukea, muodostaa mielipide. Mutta ei. Natiseva hissi nosti minua yhä ylemmäs ja ylemmäs. Kerros kerrokselta. Kahdeksannen kerroksen kohdalla minulla oli jo avaimet kädessä, ja ajatukset tietokoneella, mutta eteeni ilmestyivät mustat korkokengät, mustat sääret ja musta hame, päällystakki, sekä valkoiset kasvot, jotka olivat kuin mustalla hiilellä rajatut.
Häkkihissin kaltereiden takana emmin avata ovea, sillä pelkäsin kuollakseni naapuriani. Hänellä oli kummallinen sukunimi, eikä asunnossa koskaan tuntunut tapahtuvan mitään. Ei juhlia, ei vieraita, ei metelöintiä, ei mitään. Vain paikoillaan pysyvä hiljaisuus ja suljettu ovi. Kaikesta tästä hiljaisuudesta huolimatta, kuulin outoa narahtelua ja parkumista, selittämätöntä huminaa ja väkijoukon kaoottista metelöinti aina törmätessäni tähän synkkään hahmoon. Oli kuin naapurini kantaisi mukanaan kokonaista yhteiskuntaa, joka oli muille täysin tuntematon ja outo. Avasin häkkioven, hän ulko-oven. Sitten jäimme kasvokkain.
- Huomenta, hän sanoi.
- Huomenta. Kamalan synkkä sää.
- Sataako siellä?
- Ei sada, mutta taivas on harmaa ja maa musta. Jokin heijastin pitäisi varmaan ripustaa liepeeseen.
- Heijastin?
Tämä sanottuaan aika tuntui pysähtyvän ja edessäni katse porautuvan lävitseni. Tuntui, että hän oli siirtynyt sisäpuolelleni tarkastelemaan yksityisiä asioitani, mittailevan minua, siirtelevän lyijykynällä tavaroitani ja lueskelevan kirjahyllyni selkämyksiä. Nainen teki tämän eleettä. Hän vain teki niin, enkä minä voinut sitä millään lailla estää. Jos olisin uskonut noitiin, niin sellainen seisoisi edessäni. Musta enkeli. Yön silmät. Peloton katse, kuin kirkas kuutamoyö.
Ainoa seikka, joka sillä hetkellä liikehti, olivat kultaiset korvarenkaat. Muu pysyi paikoillaan. Hän suorastaan riisui minut, teki uhristaan alastoman ja katsoi kaiken tässä läpikotaisin. Mikään ei jäänyt kääntämättä, ja se aiheutti ahdistusta. Hillitsin valtavaa haluani alkaa vääntelehtimään hissikopissa.
Tilanteessa kuitenkin tuntui olevan jotain eroottista. Eksoottista, jopa. Eksoottista siksi, että näky edessäni oli mikä oli, ja toiseksi se että nainen pursusi pimeää energiaa, joka oli seksuaalista.
- Heijastin on hyvä idea, hän mumisi ajatuksissaan.
Ehkä hän sittenkin oli ihminen, sillä hän tuntui ajattelevan. Muuten mielestäni ei. Yritin vaistomaisesti päästä ulos hissistä, mutta astuin suoraan pimeyteen sisään.
Ensimmäinen mitä näin, oli yötaivaalle nouseva valoraketti. Se oli häikäisevän kirkas pieni piste, polttava, joka jätti jälkeensä oranssia tulivanaa. Se kipusi ja kipusi viheltäen kimeästi, sitten se räjähti sokaisevaksi valoksi taivaalle, ja muutti yön päiväksi maankamaralla. Näky oli murskaava. Mitään ehjää ei ollut jäljellä. Rakennukset olivat romahtaneet, hajonneet kappaleiksi. Ne, joista jotain oli jäljellä, olivat ammuttu täyteen reikiä. Näky oli tyrmäävä. Ilmassa haisi kitkerälle rikille, mätänevälle lihalle ja betonipölylle. Etäisiä kumahduksia kantautui kauempaa. Maa vavahteli leimahdusten jälkeen. Kuin hidastetussa elokuvassa, jostain kuului rauhallinen konetuliaseen ääni. Se tuntui loputtomalta. Se jatkui ja jatkui, sitten taukosi. Valojuovaluoteja sinkoili sinne tänne kuin vihaisia ampiaisia ajovalot päällä. Tämän kaiken koin hänessä. Hän oli sen keskipisteessä. Hän kantoi sylissään hajalle ammuttua lasta tietämättä minne oli menossa, mihin ruumiin laskea. Nainen kompuroi murskassa vailla suuntaa tai määränpäätä keskellä rauhallista unta, sillä tämän kasvoilta ei voinut lukea mitään. Silmät olivat yhtä kuolleet kuin oli kaikkialla avautuva maisema. Hän ei kuullut tai kuunnellut mitään, ei nähnyt mitään, eikä tuntenut senkään vertaa. Hänet oltiin puhdistettu kaikesta inhimillisyydestä, pesty verellä ja
Päiväkodin portin metallisalvan kilahdettua kiinni, syntyy aina sama tunnereaktio: innostus, johon sekoittuu moraalisia ruusunpiikkejä. Mutta vaikka käteni valuvat verta, ruusujen tuoksu ylittää tämän tuskan hiuksenhienosti ja rimaa hipoen, sekä sallii minulle minut omaan omistukseeni. En suuntaa koskaan ydinkeskustaan, en taidenäyttelyyn, en ruokakauppaan, en kirjastoon, en näyteikkunaan polkemaan pyörää. En. Kävelen pienen lenkin ja suuntaan sitten takaisin kotiin, avaan läppärin ja yritän karistaa harteiltani kävelyretken aikana hankitun valtavan kuva- ja tunnetulvan. Pyörät pyörivät. Lauma ihmisiä kävelee toistensa lomitse ja liikennevalot vaihtuvat sykleissä. Olen jäädä bussin alle. Kuljettaja tökkii ohimoa etusormella. Olisi keskityttävä olennaiseen, mutta se on perin juurin vaikeaa. Pysähdyn kauniin lauta-aidan vierellä. Se on harvinainen näky kaupungissa. Se seisauttaa minut aina. Se on kuin taideteos. Lautarivit mutkittelevat kuin ennustamattomat aallot ihmeiden meressä.
Porraskäytävässä oli roskaa. Ihmettelin siivoa, mutta en jaksanut noukkia mitään mukaani. Jotain paperisilppua. Ehkä jokin kirjailija oli saanut kohtauksen, ja repinyt kustantajan paperivastauksen palasiksi, sitten sännännyt matkoihinsa. Olisi ehkä kannattanut sittenkin lukea, muodostaa mielipide. Mutta ei. Natiseva hissi nosti minua yhä ylemmäs ja ylemmäs. Kerros kerrokselta. Kahdeksannen kerroksen kohdalla minulla oli jo avaimet kädessä, ja ajatukset tietokoneella, mutta eteeni ilmestyivät mustat korkokengät, mustat sääret ja musta hame, päällystakki, sekä valkoiset kasvot, jotka olivat kuin mustalla hiilellä rajatut.
Häkkihissin kaltereiden takana emmin avata ovea, sillä pelkäsin kuollakseni naapuriani. Hänellä oli kummallinen sukunimi, eikä asunnossa koskaan tuntunut tapahtuvan mitään. Ei juhlia, ei vieraita, ei metelöintiä, ei mitään. Vain paikoillaan pysyvä hiljaisuus ja suljettu ovi. Kaikesta tästä hiljaisuudesta huolimatta, kuulin outoa narahtelua ja parkumista, selittämätöntä huminaa ja väkijoukon kaoottista metelöinti aina törmätessäni tähän synkkään hahmoon. Oli kuin naapurini kantaisi mukanaan kokonaista yhteiskuntaa, joka oli muille täysin tuntematon ja outo. Avasin häkkioven, hän ulko-oven. Sitten jäimme kasvokkain.
- Huomenta, hän sanoi.
- Huomenta. Kamalan synkkä sää.
- Sataako siellä?
- Ei sada, mutta taivas on harmaa ja maa musta. Jokin heijastin pitäisi varmaan ripustaa liepeeseen.
- Heijastin?
Tämä sanottuaan aika tuntui pysähtyvän ja edessäni katse porautuvan lävitseni. Tuntui, että hän oli siirtynyt sisäpuolelleni tarkastelemaan yksityisiä asioitani, mittailevan minua, siirtelevän lyijykynällä tavaroitani ja lueskelevan kirjahyllyni selkämyksiä. Nainen teki tämän eleettä. Hän vain teki niin, enkä minä voinut sitä millään lailla estää. Jos olisin uskonut noitiin, niin sellainen seisoisi edessäni. Musta enkeli. Yön silmät. Peloton katse, kuin kirkas kuutamoyö.
Ainoa seikka, joka sillä hetkellä liikehti, olivat kultaiset korvarenkaat. Muu pysyi paikoillaan. Hän suorastaan riisui minut, teki uhristaan alastoman ja katsoi kaiken tässä läpikotaisin. Mikään ei jäänyt kääntämättä, ja se aiheutti ahdistusta. Hillitsin valtavaa haluani alkaa vääntelehtimään hissikopissa.
Tilanteessa kuitenkin tuntui olevan jotain eroottista. Eksoottista, jopa. Eksoottista siksi, että näky edessäni oli mikä oli, ja toiseksi se että nainen pursusi pimeää energiaa, joka oli seksuaalista.
- Heijastin on hyvä idea, hän mumisi ajatuksissaan.
Ehkä hän sittenkin oli ihminen, sillä hän tuntui ajattelevan. Muuten mielestäni ei. Yritin vaistomaisesti päästä ulos hissistä, mutta astuin suoraan pimeyteen sisään.
Ensimmäinen mitä näin, oli yötaivaalle nouseva valoraketti. Se oli häikäisevän kirkas pieni piste, polttava, joka jätti jälkeensä oranssia tulivanaa. Se kipusi ja kipusi viheltäen kimeästi, sitten se räjähti sokaisevaksi valoksi taivaalle, ja muutti yön päiväksi maankamaralla. Näky oli murskaava. Mitään ehjää ei ollut jäljellä. Rakennukset olivat romahtaneet, hajonneet kappaleiksi. Ne, joista jotain oli jäljellä, olivat ammuttu täyteen reikiä. Näky oli tyrmäävä. Ilmassa haisi kitkerälle rikille, mätänevälle lihalle ja betonipölylle. Etäisiä kumahduksia kantautui kauempaa. Maa vavahteli leimahdusten jälkeen. Kuin hidastetussa elokuvassa, jostain kuului rauhallinen konetuliaseen ääni. Se tuntui loputtomalta. Se jatkui ja jatkui, sitten taukosi. Valojuovaluoteja sinkoili sinne tänne kuin vihaisia ampiaisia ajovalot päällä. Tämän kaiken koin hänessä. Hän oli sen keskipisteessä. Hän kantoi sylissään hajalle ammuttua lasta tietämättä minne oli menossa, mihin ruumiin laskea. Nainen kompuroi murskassa vailla suuntaa tai määränpäätä keskellä rauhallista unta, sillä tämän kasvoilta ei voinut lukea mitään. Silmät olivat yhtä kuolleet kuin oli kaikkialla avautuva maisema. Hän ei kuullut tai kuunnellut mitään, ei nähnyt mitään, eikä tuntenut senkään vertaa. Hänet oltiin puhdistettu kaikesta inhimillisyydestä, pesty verellä ja
Vastaukset 7
Vanhimmat
... Hups!
Loppu katosi jonnekin.
(Naurua)
Laita loppukin.
Mjaa
Ei siellä ollut enää muuta kuin naurua.
(Naurua)
Kirjallisuuden kuolema ei vaikuta olevan lähelläkään :)
Mjoo
Facebookissa jengi on aina ihan pähkinöinä, kun en postaa edessäni olevaa lautasta kuvana, vaan sanoina.
Musta toi vaikutti aika "päiväkirjamaiselta" rimpsulta, vaikkei sitä ollut. Eräänlainen mielen päiväkirja.
(Naurua)
Se oli herkullista tekstiä. Tapahtumat ja kertojan kokemukset olivat ehkä hiukan arkipäiväisiä, mutta niihin on aina mieluisaa saada vieras näkökulma.
Heijastin... Me kaikki olemme heijastimia. Tiesittekö sitä?
Lauseet ja sanat ovat vähän kuin legoja (jos jatketaan tästä päiväkoti-ikäisten lasten äitien näkökulmasta). Toiset osaavat liittää legot yhteen niin että tuloksena on saumattoman näköinen, ikiajat paikoillaan seissyt linnoitus. Se nousee kuin syvältä maasta kasvaneena eikä sen ympärille ei uskalla edes leikkiä pystyttää.
Vain harva osaa kirjoittaa päiväkirjaa niin, että se kiinnostaa muita, sillä vain harva elää riittävän mielenkiintoista elämää (Samuel Pepys, James Boswell) tai ajattelee riittävän omaperäisesti (Joseph Joubert).