Lentokoneemme laskeutui Orlyn kentälle illansuussa. Lasku oli pomppuisa. Air Francen lentoemännät olivat pienitissisiä, mutta suhteellisen kauniita, ja ehkä astetta vakavampi kuin muiden lentoyhtiöiden omat. Kestohymyssä oli mukana aavistus ranskalaista, infructueux -tyyliä, jonka tarkoitus oli lieventää lentoemäntiin kohdistuvaa seksuaalista häirintää ja siten jouduttaa tarjoilua ja parantaa yleistä viihtyvyyttä; olimmehan loppujen lopuksi vain matkustajia. Tilasin itselleni kaksi whiskeytä nuivan oloiselta naiselta. Haistelin pankkikorttia maksutapahtuman jälkeen. Siihen oli tarttunut käsirasvan tuoksu.
Yhdistyksemme juhlakokous oli päättynyt nuijan pamaukseen. Olimme matkalla Pariisiin. Monia meistä jännitti, sillä suuri joukko yhdistyksen jäsenistä oli ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Pariisista matkustamisesta kukaan meistä ei ollut edes unelmoinut. Pariisi kopeine ihmisineen ja kahviloineen, viineineen ja patonkeineen eli arjen ulottumattomissa. Itse olen saanut kerran postikortin Pariisista, sillä minulla on vaikutusvaltaisia ja maailmaa nähneitä ystäviä. Olenhan sentään yhdistyksen puheenjohtaja. Tarjosin pankkikorttiani yhdistyksemme sihteerin haisteltavaksi. Hän haistoi saman kuin minä. Käsirasvaa.
Vaunuosassa matkusti kanssamme kuusi tuiman näköistä poliisia, kaksi susikoiraa ja neljä konepistoolia. Kielimuuri oli kuin piikkilanka-aita, johon oltiin viritelty sähkö. Oikeastaan kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa, sillä päällä oleva tilanne oli universaali panttivankitilanne, jonkinlainen nuorallakävelyn maailmanennätys. Yleisö ympärillämme sekin oli hiljaa, ja tyytyi lopulta vain odottamaan ohitse vilistävässä maisemassa lopputulosta niin kuin pellolla märehtivä lehmä sen teki. Emme matkan aikana juuri puhuneet mitään. Yhdistyksen jäsenet tuntuivat kaikki olevan enemmän kiinnostuneita laitteidensa sivuilla vilistävistä muovinukkenaisista, kuin joutumisesta koiran puremaksi. Vielä ranskalaisen saksanpaimenkoiran. Olin sulkenut pankkikorttini pieneen Minigrip-pussiin. Yhdistyksen sihteeri saisi maksaa ostokseni.
Muovinukkegallerian eteen pysähtynyt bussi purki sekä matkustajansa että heidän matkatavaransa kadulle. Joukko seisoi ymmällään tiiviinä ryhmänä Pariisin puristuksessa. Pariisi ei todellisuudessa välittänyt heistä vähääkään, vaan imaisi itseensä lähes kaiken. Vaivatta. Kuitenkin muovinukkeyhdistyksen jäsenet kokivat kaupungin valtavana, pelottavana ja läpeensä outona. Tiivis miesryhmä lemusi viskissä uitetulta halvalta partavedeltä, näytti ja roikkui päällä Dressmanina ja löntystelevänä lenkkeilynä, tassutteli vanhoissa tanssikengissä ja hissutteli lenkkareissa, painautui yhä tiiviimmin yhteen vilkuillen ohikiitävää maailmaa toistensa olkien yli. Kaikenlainen rehvakkuus ja rempseys, mahtailu ja uho oli tiessäään. Tilalla hämmennys ja neuvottomuus. Matkalaukkumuuri miesjoukon ympärillä yritti estää pahan voimia pääsemästä yli. Laukut olivat kuin kivenjärkäleitä. Yhdestä laukusta pilkisti oranssi kravatti, toinen oli teipattu ilmastointiteipillä kiinni.
Istuin itse kadun toisella puolella kahvilassa. Olen aina inhonnut kaupungissa busseja. Ne ovat suuria ja peittävät puolet näkymästä. Katunäkymä on pilalla, jos siihen tuo bussin. Bussi ei yksinkertaisesti sovi asetelmalliseen näkymään, ikuisen kaupungin dekadenssiin herkkyyteen. Bussi on kuin seinä tai verho, joka kaikkien mieliharmiksi tuodaan yleisön eteen. Kuka jumalan nimessä haluaa katsella peltistä verhoa, jossa on jokin typerä linjaliikennemainos? Ei kukaan. Lisäksi bussit savuttavat, suorastaan haisevat.
Bussin liittyessä takaisin liikenteeseen pilaamaan muiden näkymää, edessäni avautui kummallinen miesjoukko. Kahvikuppini juuttui puolitiehen, sillä en ollut uskoa silmiäni. Tarjoilija vierelläni oli hänkin ymmällään. Tarjottimella oli laskuni lasin alla. En pitänyt rintaliivejä, ja pankkikorttini tuoksui muoville.
(Hihitystä)
Yhdistyksemme juhlakokous oli päättynyt nuijan pamaukseen. Olimme matkalla Pariisiin. Monia meistä jännitti, sillä suuri joukko yhdistyksen jäsenistä oli ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Pariisista matkustamisesta kukaan meistä ei ollut edes unelmoinut. Pariisi kopeine ihmisineen ja kahviloineen, viineineen ja patonkeineen eli arjen ulottumattomissa. Itse olen saanut kerran postikortin Pariisista, sillä minulla on vaikutusvaltaisia ja maailmaa nähneitä ystäviä. Olenhan sentään yhdistyksen puheenjohtaja. Tarjosin pankkikorttiani yhdistyksemme sihteerin haisteltavaksi. Hän haistoi saman kuin minä. Käsirasvaa.
Vaunuosassa matkusti kanssamme kuusi tuiman näköistä poliisia, kaksi susikoiraa ja neljä konepistoolia. Kielimuuri oli kuin piikkilanka-aita, johon oltiin viritelty sähkö. Oikeastaan kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa, sillä päällä oleva tilanne oli universaali panttivankitilanne, jonkinlainen nuorallakävelyn maailmanennätys. Yleisö ympärillämme sekin oli hiljaa, ja tyytyi lopulta vain odottamaan ohitse vilistävässä maisemassa lopputulosta niin kuin pellolla märehtivä lehmä sen teki. Emme matkan aikana juuri puhuneet mitään. Yhdistyksen jäsenet tuntuivat kaikki olevan enemmän kiinnostuneita laitteidensa sivuilla vilistävistä muovinukkenaisista, kuin joutumisesta koiran puremaksi. Vielä ranskalaisen saksanpaimenkoiran. Olin sulkenut pankkikorttini pieneen Minigrip-pussiin. Yhdistyksen sihteeri saisi maksaa ostokseni.
Muovinukkegallerian eteen pysähtynyt bussi purki sekä matkustajansa että heidän matkatavaransa kadulle. Joukko seisoi ymmällään tiiviinä ryhmänä Pariisin puristuksessa. Pariisi ei todellisuudessa välittänyt heistä vähääkään, vaan imaisi itseensä lähes kaiken. Vaivatta. Kuitenkin muovinukkeyhdistyksen jäsenet kokivat kaupungin valtavana, pelottavana ja läpeensä outona. Tiivis miesryhmä lemusi viskissä uitetulta halvalta partavedeltä, näytti ja roikkui päällä Dressmanina ja löntystelevänä lenkkeilynä, tassutteli vanhoissa tanssikengissä ja hissutteli lenkkareissa, painautui yhä tiiviimmin yhteen vilkuillen ohikiitävää maailmaa toistensa olkien yli. Kaikenlainen rehvakkuus ja rempseys, mahtailu ja uho oli tiessäään. Tilalla hämmennys ja neuvottomuus. Matkalaukkumuuri miesjoukon ympärillä yritti estää pahan voimia pääsemästä yli. Laukut olivat kuin kivenjärkäleitä. Yhdestä laukusta pilkisti oranssi kravatti, toinen oli teipattu ilmastointiteipillä kiinni.
Istuin itse kadun toisella puolella kahvilassa. Olen aina inhonnut kaupungissa busseja. Ne ovat suuria ja peittävät puolet näkymästä. Katunäkymä on pilalla, jos siihen tuo bussin. Bussi ei yksinkertaisesti sovi asetelmalliseen näkymään, ikuisen kaupungin dekadenssiin herkkyyteen. Bussi on kuin seinä tai verho, joka kaikkien mieliharmiksi tuodaan yleisön eteen. Kuka jumalan nimessä haluaa katsella peltistä verhoa, jossa on jokin typerä linjaliikennemainos? Ei kukaan. Lisäksi bussit savuttavat, suorastaan haisevat.
Bussin liittyessä takaisin liikenteeseen pilaamaan muiden näkymää, edessäni avautui kummallinen miesjoukko. Kahvikuppini juuttui puolitiehen, sillä en ollut uskoa silmiäni. Tarjoilija vierelläni oli hänkin ymmällään. Tarjottimella oli laskuni lasin alla. En pitänyt rintaliivejä, ja pankkikorttini tuoksui muoville.
(Hihitystä)
Vastaukset 28
Vanhimmat
Olet tuotteliaalla päällä. 😂 En ehtinyt vielä edes kömpiä pois korpikuusen kannon alta, kun sain jo luettavaa. Odotas niin luen tarkemmin...
Miesryhmää kuvataan hieman ilkeään sävyyn. ☹️ Perusteetta. 😡
Mjaa
En jaksa tarkistaa missä kohtaa tuo esitetty perusteettomuus mahdollisesti sijaitsee, mutta näin saattaa hyvin olla.
Omasta mielestäni ehkä terävin piikki osuu tuohon ulkopuoliseen, rintaliivittömään tarkkailijaan. Liivittömyyshän on eräänlainen feminismin understatement. Minusta näet tuntuu siltä että hän ei ole feministi feminismin tarkassa määritelmässä, vaan äärimmäisen itsekriittinen kaiken halveksuja.
Mene ja tiedä.
(Naurua aamukahvikupista)
Joo. Minusta hän on hieman epäuskottavasti suurkaupungin asukas. Suurkaupungeissa asuvilla täytyy olla paksumpi teflon-pinnoite ärsyttäviä asioita kohtaan. Eikä niissä feminismin ilmaiseminen onnistu pelkästään jättämällä rintsikat pois. Pikkukaupungissa sitä ehkä jaksettaisiinkin ihmetellä.
Mjoo
Juuri näin. Mielestäni hän on saanut jonkinlaisen mission aikaiseksi siitä, että tulisi olla jotain ollakseen jotain. Tällainen ajattelutapa ei ole järin kantava, tai tuottava. Siltä puuttuu perusteet ja se asennoituu ilmiöihin negatiivisesti. Hänellä on yhtä mahdoton sapluuna edessään kuin on miesjoukolla, joka aidosti on hämillään suuren kaupungin sydämessä. Nainen vain teeskentelee, ettei näin hänen kohdallaan olisi.
(Naurua)
Tuo ”jotain oleminen” on tavoite, jonka vain lampaat omaksuvat. Mutta kyllähän sen avulla saadaan erilaisia kaupallisia tavoitteita toteutettua hyvinkin tehokkaasti. Jos ei muuta. Ja kuluu aika elämässä nopeammin, kun vain tavoittelee tavoittelemasta päästyään.
Parasta suurkaupungissa ovat ihmisten aurat. Väkijoukossa oleminen tuntuu samalta kuin isoon kukkakasaan hyppääminen. Tuoksu on ehkä epämiellyttävämpi, mutta muilta osin energeettinen vuorovaikutus satojen ja tuhansien kanssa on värikäs kokemus. Parempi jättää käsivoide pois, ettei tule turhia häiriöitä nuuhkimiseen sukupuolen tai muun perusteella.
Mjuu
Mähän olen erittäin kuuluisi siitä kuinka lahjakkaasti osaan markkinoida itseäni.
Hitchcockilla taisi olla samanlainen patologinen tarve.
(Hirn)
Höpö höpö. Sinulla vain on hyvä niche.
Kaikki muu markkinointisi on vain ajanvietettä.
Tuo viimeinen kappale on hauska. 😁 Kahvia nauttiva rintaliivitön kertoja ei taida olla kiinnostunut suurkaupunkien ihmisvirtojen liikehdinnöistä. Käynti jossain liikenne- tai teknologiamuseossa voisi valaista sitä, miten suurkaupunkien liikennejärjestelyt toimivat...
Viimeinen kappale on kiinnostava. Mielenkiitoiseksi sen tekee se, että siinä mainittu tarjoilija on mies, niin kuin usein Pariisissa ovat. Kun puolitiehen kahvikuppinsa jättänyt nainen on ilman rintaliivejä, on tarjoilijalla siinä vieressä seistessään uhkea näkymä suoraan paidan raosta naisen rintavarustukseen.
Tarjoilija ei siis suinkaan ole todellisuudessa ymmällään ulkona nähdystä miesjoukosta, vaan ihastelee naisen muotoja! Kertoja ei sitä ole huomaavinaan, mutta se on tämän jutun juoni.
Ehkä he myöhemmin tapaavat kuntosalilla tms. ja menevät pieneen pariisilaisasumukseen harrastamaan yhteistä jumppaa. Tarinan päätö voi olla kihlaus kuka ties, mutta jännää on joka tapauksessa.
Mjoo
Sulla on erinomaiset perustiedot, joiden pohjalta tehdyt johtopäätökset kestävät tarkastelua.
Onnittelen.
(Naurua)
Kylläpäs nyt tuli kriittistä tekstiä. Kritiikkini tarkoitus ei ollut häivyttää sitä nautintoa, jonka sain Donnan tekstin lukemisesta jo ennen kuin pääsin sängystäni ylös. 😍
Mjaa
Mun oli aivan pakko saada nämä kaksi kuvaa yhteen ja verho väliin.
Taiteellinen vapaus, näet.
(Hihitystä)
Peltiesirippu?
Orly est l'aeroport de Paris. Kerpele näppäimistölta ei löydy liudennettua e-kirjainta.
Huohotusmusiikki auttaa ensiapuun: https://www.youtube.com/watch?v=k3Fa4lOQfbA
Mjaa-a
Mun mielestä realiteetit makaavat jotenkin niin, ettei ihan kaikki tartte olla just "niin."
(Naurua)
Todellakin! Sitä paitsi on aika epätodennäköistä, että tällä palstalla haahuilisi kukaan ranskanopettaja.
Mjoo
Tuskin. Ja mitä ranskalaisiin tulee, niin heistä on vain hauskaa opettaa Ranskaa ihmisille, jotka eivät ikinä siihen taivu.
(Hihitystä)
Pariisia edemmäs kalaan
Ranska saattaa monen kuuntelijan mielestä olla maailman fonetiikalta sen femiinein kieli, mutta mä olen toista mieltä.
Tämä kieli on ylivertainen, jota puhun.
(Hihitystä)
Update
Sinänsä on hämmentävää, että tämä synnyinlahja on unohdettu niin monissa määrin, että laskutaitoni ei riitä niin mittaviin viiltoihin kokonaiskakussa. Tuntuu, ettei kukaan enää näe kieltänsä, ainoastaan sanansa ja asiansa, agendansa.
Oliko mitään?
(Naurua)
Jaa. Suomi on hyvin kätevä kommunikointiväline sellaisten kanssa, jotka myös puhuvat suomea.
Oma tunnekieleni sattuu olemaan jokin aivan muu.
Ja sitten taas eräs aivan muu kieli on suosikkikieleni.
En kyllä koskaan ole ajatellut, että mikään kieli olisi ylivertainen mihinkään toiseen nähden.
Varmasti Toivokin tykkäisi, jos hänen dominansa antaisi välillä käskynsä ranskaksi. Vaihtelu virkistää.
Kielen edut
Sun ja mun ero on siinä, että sinä et osaa Suomea. Kielemme on kuin laulua.
Mollissa.
(Hihitystä)
”Kielemme on kuin laulua.”
Jaahas. No tästä olen kyllä samaa mieltä. Minusta kieli on tärkeä väline ihmistenvälisessä kommunikoinnissa. Myös sinun kanssasi kommunikoidessa.
Kyllähän sitä oikeastaan lauluksikin voisi kuvailla.
Minä olen aina arvostanut kieli-ihmisiä.
Mjoo
En nyt lainaa itseäsi, vaan otan sen käyttöön.
"Katsele ajan kanssa lauserakenteitasi. Anna niille aikaa. Kieli kyllä kylpee, voi hyvin, mutta sille jää helposti vaahtoa korviin. Pese ne pois."
Ei elämä ole ranta, jolla kävellä.
(Hihitystä)
Kolminkertaisen prosessoinnin jälkeen en edelleenkään ymmärrä, onko kyse minun lauserakenteistani vai jostain aivan muusta.
Korvat eivät lähde pois pesemällä, mutta vajavaiset lauserakentet harvoin haittaavat ymmärtämistä. Puutteellinen koherenssi viestissä tai vastaanottajan puutteelliset taustatiedot tulkintaa varten sen sijaan haittaavat. Kuten nyt tässä tapauksessa.
Mitäs jos sinä nyt vähän avaisit tuota viestiäsi vielä, niin pääsen kommentoimaan sitä?
Mjaa-a
Hieman vaikea avata, jos ei osaa kieltä.
Valitan.
(Mainostauko)
(Hirn)
En kai minä sitten osaa. Minä osaan vain universaalin rakkauden kieltä. 😛 Ja silläkin puhun lähinnä itsekseni.
Sen tunnustan, että silloin kun eräässä tarinassasi puhuit kielen katsomisesta käsipeilin avulla, minä ajattelin jotain aivan muuta kuin suussa olevaa kieltä.
Meissä naisissa on niin monta kieltä, jotka omilla tavoillaan kylpevät ja voivat hyvin. Missään niistä kielistä ei kuitenkaan ainakaan minulla ole korvia.
Kerrankin kirjoitit Hirn-sanan isolla alkukirjaimella, niin kuin kuuluukin.
Mainostauko on ohi!
Älä kiusaa peikkoa enää. Kenen korvissa on vaahtoa?