Tässä sitä ollaan. Yksinhuoltajana. 22 vuotta avioliittoa, 6 lasta, 5 vielä kotona. Meidän eroprosessi alkoi kolme vuotta sitten, kun aloin miettiä millainen aviomies minulla on ja erityisesti millainen isä meidän lapsilla on. Suostuin vihdoin katsomaan totuutta silmiin, myöntämään, että kaikki vika ei sittenkään ole minussa. Suostuin uskomaan, että myös miehelläni voisi olla parantamisen varaa käytöksessään. Siitä puolitoista vuotta, kunnes olin jo jotenkin jaloillani kuopuksen syntymän jälkeen, uskalsin vihdoin avata suuni: puhua suuni puhtaaksi ammattiauttajalle (Kirkon perheasiainneuvottelukeskuksessa), kertoa totuuden miehestäni, jota olin kaikki nämä vuodet suojellut ja jonka tekemisiä olin selitellyt ja salaillut. Kerrottuani totuuden ja kuultuani ammatti-ihmisen tekevän miehestäni persoonallisuushäiriöisen ihmisen diagnoosin, yritin vielä puolustella ja selitellä että kyseessähän on vain minun versioni asioista. Niin tottunut olin syyttämään itseäni ja uskomaan mieheni viattomuuteen, mikä oli ollut hänen strategiansa saada minut tottelevaiseksi pikku vaimokseen.
Siitä se sota sitten alkoi. Sain neuvon alkaa kaikessa hiljaisuudessa panna eroa käytännössä toimeen. Olin viikoittaisissa tapaamisissamme yhtä mieltä terapeutin kanssa, kaikki näytti päivänselvältä, mutta kotona taas mieheni alaisuudessa menetin rohkeuteni tehdä yhtään mitään, aloin epäillä kaiken sittenkin olevan oman pääni tuotetta: minähän tässä hullu olen, mieheni on ihan normaali ihminen... Kunnes kerroin ero-ohjeista hänelle. Huh mikä hullunmylly! Hän sai minut uskomaan, että tuollaiset terapeutit ovat vaikka mitä saatanan kätyreitä, kun yrittävät hajottaa perheet. Luovuin eroajatuksesta sillä erää, mutta asia ei jättänyt minua, vaan puolentoista vuoden aikana minun oli pakko purkaa sydäntäni milloin kenellekin ammatti-ihmiselle ja aina samoin neuvoin: eroa lastesi ja itsesi tähden.
Ei minusta ollut eroamaan, liian raskas prosessi monen lapsen kanssa. Mutta mieheni oli niin loukkaantunut avunhakuyrityksistäni (hän ei koskaan suostunut mukaan) ja siitä että olin mennyt puhumaan asioistamme ja hänen asioistaan ulkopuolisille, että vihdoin kaksi viikkoa sitten hän vain lähti. Oli jättänyt erohakemuksen käräjäoikeuteen ja odotti että sieltä tulee minulle ilmoitus, ja lähti samana päivänä. Minulle se oli helpotus: näinkö kivuttomasti se saattoikin tapahtua.
Olen käynyt mielenterveysvastaanotolla purkamassa ajatuksiani ja tuntojani ja alkanut todella ymmärtää missä meillä mentiin. Olin ollut niin kauan aivopesun, syyttelyn ja manipulaation uhri, että vasta fyysinen ero miehestäni avasi silmäni. Tiesin, että jotain on pahasti vialla ja että näin ei voi jatkua, mutta en ymmärtänyt mistä paha oloni johtui. Elämä persoonaltaan häiriintyneen ihmisen rinnalla on niin ristiriitaista, toisaalta tietää, että eihän noin voi elää, ei tuollainen saa olla läheisilleen, toisaalta joku ajanoloon saa uskomaan vain omaan syyllisyyteensä. Kun on saanut selkäsaunan mieheltään ja tämä saa minut uskomaan, että minä olin siihen syypää, hän vain viaton uhri, on kyllä pasmat jo pahasti sekaisin.
Minä olin masentunut, väsynyt, nalkuttava, toivoton vaimo, joka odotti, odotti ja odotti muutosta. Hoidin lähestulkoon yksin lapset, kodin ja hänet. Hänen mielestään oli pääasia että hän on olemassa. Ei elämä silti ollut pelkästään tuollaista. Olihan niitä hyviäkin hetkiä. Seksi sujui jotenkin, joskus oli muuten vaan mukavaa. Niin kauan kuin jaksoin uskoa häneen ja muutoksen mahdollisuuteen, oli kaikki "hyvin".
Hänelle lähtö oli helpotus: ehdinpäs ennen vaimoa. Hän oli kuulemma menettänyt luottamuksensa minuun silloin kun selvisi että olin käynyt puhumassa asioistamme. Hän oli kuulemma tehnyt omaa surutyötään jo puolitoista vuotta, siksi hän ei sitä nyt tee. Kuulemma.
Minä kyllä teen. Toisaalta olen (ihan totta!) iloinnut vapaudesta, toisaalta prosessoinut läpi tätä meidän liittoamme ja eroamme, ja surutyö varmasti jatkuu, luopumisen tuska jostain mihin oli jo NIIN tottunut. Jonkin toisenlaisen liiton päättyessä voisin kuvitella että lasten kanssa yksin jäävän puolison työtaakka lisääntyy yhtäkkiä rutkasti, mutta sitä muutosta minulle ei juurikaan tullut, koska mieheni työpanos ei todellakaan ollut suurensuuri, henkisestä tuesta puhumattakaan.
Lapset eivät ole isäänsä kaivanneet. Vannottavat vain minua, että älä äiti vahingossakaan mene siihen vipuun että otat isin takaisin, jos tulee sellaista ehdottamaan. Surullistahan se on.
Kirjoitan tämän siksi, että joku joka elää samassa tilanteessa kuin minä olin, sen valheen ja ristiriidan keskellä jonka persoonaltaan häiriintynyt ihminen luo ympärilleen, voisi nähdä asioiden oikean tilan. Toisaalta, eivät kaikki vaikeat ihmiset ole persoonallisuushäiriöisiä, eivät kaikki ole toivottomia tapauksia, aina kannattaa yrittää YHDESSÄ hakea apua. Jos siihen kykenee, se kertoo jo siitä että toivoa on. Aivan varmasti nykyään erotaan liian helposti, ei jakseta tai viitsitäkään hakea apua ajoissa.
Nyt tahdon uskoa, että tämä on oikeasti uuden alku niin lasteni kuin minunkin elämässäni. Toisaalta kyllä pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mutta nyt en ole toivoton. Toivottomuus oli hallitseva asia elämässäni eroon asti. Nyt olen vain pienen pieni ja alan pikkuhiljaa tästä kasvaa...
...Jumalan armosta.
Siitä se sota sitten alkoi. Sain neuvon alkaa kaikessa hiljaisuudessa panna eroa käytännössä toimeen. Olin viikoittaisissa tapaamisissamme yhtä mieltä terapeutin kanssa, kaikki näytti päivänselvältä, mutta kotona taas mieheni alaisuudessa menetin rohkeuteni tehdä yhtään mitään, aloin epäillä kaiken sittenkin olevan oman pääni tuotetta: minähän tässä hullu olen, mieheni on ihan normaali ihminen... Kunnes kerroin ero-ohjeista hänelle. Huh mikä hullunmylly! Hän sai minut uskomaan, että tuollaiset terapeutit ovat vaikka mitä saatanan kätyreitä, kun yrittävät hajottaa perheet. Luovuin eroajatuksesta sillä erää, mutta asia ei jättänyt minua, vaan puolentoista vuoden aikana minun oli pakko purkaa sydäntäni milloin kenellekin ammatti-ihmiselle ja aina samoin neuvoin: eroa lastesi ja itsesi tähden.
Ei minusta ollut eroamaan, liian raskas prosessi monen lapsen kanssa. Mutta mieheni oli niin loukkaantunut avunhakuyrityksistäni (hän ei koskaan suostunut mukaan) ja siitä että olin mennyt puhumaan asioistamme ja hänen asioistaan ulkopuolisille, että vihdoin kaksi viikkoa sitten hän vain lähti. Oli jättänyt erohakemuksen käräjäoikeuteen ja odotti että sieltä tulee minulle ilmoitus, ja lähti samana päivänä. Minulle se oli helpotus: näinkö kivuttomasti se saattoikin tapahtua.
Olen käynyt mielenterveysvastaanotolla purkamassa ajatuksiani ja tuntojani ja alkanut todella ymmärtää missä meillä mentiin. Olin ollut niin kauan aivopesun, syyttelyn ja manipulaation uhri, että vasta fyysinen ero miehestäni avasi silmäni. Tiesin, että jotain on pahasti vialla ja että näin ei voi jatkua, mutta en ymmärtänyt mistä paha oloni johtui. Elämä persoonaltaan häiriintyneen ihmisen rinnalla on niin ristiriitaista, toisaalta tietää, että eihän noin voi elää, ei tuollainen saa olla läheisilleen, toisaalta joku ajanoloon saa uskomaan vain omaan syyllisyyteensä. Kun on saanut selkäsaunan mieheltään ja tämä saa minut uskomaan, että minä olin siihen syypää, hän vain viaton uhri, on kyllä pasmat jo pahasti sekaisin.
Minä olin masentunut, väsynyt, nalkuttava, toivoton vaimo, joka odotti, odotti ja odotti muutosta. Hoidin lähestulkoon yksin lapset, kodin ja hänet. Hänen mielestään oli pääasia että hän on olemassa. Ei elämä silti ollut pelkästään tuollaista. Olihan niitä hyviäkin hetkiä. Seksi sujui jotenkin, joskus oli muuten vaan mukavaa. Niin kauan kuin jaksoin uskoa häneen ja muutoksen mahdollisuuteen, oli kaikki "hyvin".
Hänelle lähtö oli helpotus: ehdinpäs ennen vaimoa. Hän oli kuulemma menettänyt luottamuksensa minuun silloin kun selvisi että olin käynyt puhumassa asioistamme. Hän oli kuulemma tehnyt omaa surutyötään jo puolitoista vuotta, siksi hän ei sitä nyt tee. Kuulemma.
Minä kyllä teen. Toisaalta olen (ihan totta!) iloinnut vapaudesta, toisaalta prosessoinut läpi tätä meidän liittoamme ja eroamme, ja surutyö varmasti jatkuu, luopumisen tuska jostain mihin oli jo NIIN tottunut. Jonkin toisenlaisen liiton päättyessä voisin kuvitella että lasten kanssa yksin jäävän puolison työtaakka lisääntyy yhtäkkiä rutkasti, mutta sitä muutosta minulle ei juurikaan tullut, koska mieheni työpanos ei todellakaan ollut suurensuuri, henkisestä tuesta puhumattakaan.
Lapset eivät ole isäänsä kaivanneet. Vannottavat vain minua, että älä äiti vahingossakaan mene siihen vipuun että otat isin takaisin, jos tulee sellaista ehdottamaan. Surullistahan se on.
Kirjoitan tämän siksi, että joku joka elää samassa tilanteessa kuin minä olin, sen valheen ja ristiriidan keskellä jonka persoonaltaan häiriintynyt ihminen luo ympärilleen, voisi nähdä asioiden oikean tilan. Toisaalta, eivät kaikki vaikeat ihmiset ole persoonallisuushäiriöisiä, eivät kaikki ole toivottomia tapauksia, aina kannattaa yrittää YHDESSÄ hakea apua. Jos siihen kykenee, se kertoo jo siitä että toivoa on. Aivan varmasti nykyään erotaan liian helposti, ei jakseta tai viitsitäkään hakea apua ajoissa.
Nyt tahdon uskoa, että tämä on oikeasti uuden alku niin lasteni kuin minunkin elämässäni. Toisaalta kyllä pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mutta nyt en ole toivoton. Toivottomuus oli hallitseva asia elämässäni eroon asti. Nyt olen vain pienen pieni ja alan pikkuhiljaa tästä kasvaa...
...Jumalan armosta.
Vastaukset 163
Vanhimmat
Voit saada ikäviäkin vastauksia, mutta kukaan ei tiedä, jos ei itse ole elänyt persoonallishäiriöisen kanssa, se on kyllä helvetti. Juoppokin sammuu joskus, mutta tälläinen ihminen on jatkuvasti "pelättävä".
Olet varmasti tehnyt oikean ratkaisun tai onneksi miehesi teki. Pärjäät ja kun itsetuntosi hiukan palaa, huomaat kuinka nautittavaa elämä voi olla.
itsellänikin oli ero ainoa keino selviytyä eteenpäin (Suosittelen)
häiriö,selvitätkö minulle.mitä tarkoitat tällä nimitylsellä? Millä perusteella pystyt nimittämään jotain ihmistä tälläiseksi?
Aika pelottavalta tuntuu,että kaikkia ominaisuuksia,mistä toinen ei ehkä pidä,aletaan
kutsua persoonallisuushäiriöseksi.
Taitaa olla aika usein,että toisen syyttämisen sijaan,voisi olla syytä katsoa itse peiliin,jos vaikka se vika löytyisi sieltä
Aivan sama mikä häiriö. Mikäli mies on lyönyt ja alistanut yms. Niin se on aivan sama onko jakomielitauti vai skitsofrenia tai muuten vain väkivaltainen kyllä sellaisesta täytyy erota jo tosiaan lastenkin takia.
Todellakaan ei ole syytä katsoa peiliin.
Henkistä tai fyysistä väkivaltaa harjoittavan ihmisen voi kyllä lempata sen enemmittä tunnontuskitta.
uudestaan ! Luetun ymmärtämisn vaikeus ??
Selvää narsismia.
Tässä sitä ollaan nyt sinkku isänä. Takana on pitkä avioliitto ja useampi rakas lapsi.
Ei minusta olisi ollut alunperin eroamaan, liian raskas prosessi olisi ollut monen lapsen kanssa. Mutta vaimoni oli niin loukkaantunut kaikesta mahdollisesta. Hänen mielestään en tehnyt mitään oikein. Hammastahnatuubia puristin väärästä päästä ja ruokaa en osannut laittaa "Courmet" tason mukaisesti ja kaikessa tekemisessäni oli aina jotain huomauttamista tai parantamisen varaa. Napinaa ja torua tuli joka päivä, heti kun ulko-ovesta astui sisään eteiseen. Aikaa käytin liikaa lastemme kanssa, kun töiden jälkeen vein heitä pulkkamäkeen ja luistinradalle ym. harrastusten pariin.
Viinan kanssa en lätrännyt kuin kerran pari vuodessa, saunakaljaa lukuunottamatta.
Erohakemuksen jätimme käräjäoikeuteen ja siitä se uusi elämä lopulta käynnistyi.
Olen käynyt mielenterveysvastaanotolla purkamassa ajatuksiani ja tuntojani ja alkanut todella ymmärtää missä meillä mentiin. Olin ollut niin kauan aivopesun, syyttelyn ja manipulaation uhri, että vasta fyysinen ero nalkuttavasta vaimostani avasi silmäni. Tiesin, että jotain on pahasti vialla ja että näin ei voi jatkua, mutta en ymmärtänyt mistä paha oloni johtui. Elämä persoonaltaan häiriintyneen ihmisen rinnalla on niin ristiriitaista, toisaalta tietää, että eihän noin voi elää, ei tuollainen saa olla läheisilleen, toisaalta joku ajanoloon saa uskomaan vain omaan syyllisyyteensä. Kun on saanut henkistä väkivaltaa ja syyttelyä vaimoltaan ja hän saa minut vuosien jälkeen uskomaan, että hän vain oli liittomme viaton uhri, on kyllä pasmat jo pahasti sekaisin. Tankoon tarvitaan kaksi.
Minä olin masentunut, väsynyt, huonosti palkattu toimihenkilö mies, joka odotti, odotti ja odotti muutosta. Hoidin lähestulkoon yksin lapset ja kodin taloudellisen hyvinvoinnin tekemällä pitkää päivää töissä. Vaimo hoiteli kotiäitinä ruuat ja pyykit, paitsi viikonloppuna jolloin oli minun vuoroni häärätä keittiössä.
Olihan niitä hyviäkin hetkiä. Seksi sujui jotenkin, joskus oli muuten vaan mukavaa perheen kanssa. Niin kauan kuin jaksoin uskoa häneen ja muutoksen mahdollisuuteen, oli kaikki "hyvin". Vaimoni ei tullut äitini eikä sukulaisteni kanssa aina oikein hyvin toimeen, koska hänellä tuntui aina olevan "kivi kengässä" ja
suurimmaksi osaksi hän vain "tiuski" läheisilleen ja purnasi milloin mistäkin asiasta.
En väitä, että olisin ollut itse enkeli ja puhtoinen pulmunen. Päinvastoin, latasin kyllä samalla mitalla takaisin kun vaimo nalkutti. Koskaan en vaimooni käynyt käsiksi, mutta sanallisella miekalla annoin hänelle samalla mitalla takaisin, mikä sinänsä oli tyhmä teko, koska riitelyllä emme voi tässä elämässä saavuttaa mitään emmekä väittelyllä. Hyvä parisuhde lähtee rakkaudesta ja siitä, että haluaa tukea toista ja jakaa yhdessä matkan varrelle tulevat ilot ja surut. Meiltä molemmilta puuttui se "kultainen" taito.
Toisaalta olen (ihan totta!) iloinnut uudesta vapaudesta, toisaalta prosessoinut läpi tätä meidän liittoamme ja eroamme, ja surutyö varmasti jatkuu. Onneksi lapset ovat luonani joka toinen viikko, jolloin saan olla heille esimerkillinen isä ja yritän olla heille esikuva, jolla on positiivinen asenne elämään.
Koitan kannustaa lapsiani hyvää koulumenestykseen sekä urheilullisiin harrastuksiin, jolloin he saavat monipuoliset eväät tulevaa elämäänsä varten.
Kirjoitan tämän siksi, että joku joka elää samassa tilanteessa kuin minä olin, sen valheen ja ristiriidan keskellä jonka persoonaltaan häiriintynyt nalkuttavat vaimo luo ympärilleen, voisi nähdä asioiden oikean tilan. Toisaalta, eivät kaikki vaikeat ihmiset ole persoonallisuushäiriöisiä, eivät kaikki ole toivottomia tapauksia, aina kannattaa yrittää YHDESSÄ hakea apua. Jos siihen kykenee, se kertoo jo siitä että toivoa on. Aivan varmasti nykyään erotaan liian helposti, ei jakseta tai viitsitäkään hakea apua ajoissa.
Nyt tahdon uskoa, että tämä on oikeasti uuden alku niin lasteni kuin minunkin elämässäni. Toisaalta kyllä pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mutta nyt en ole toivoton. Toivottomuus oli hallitseva asia elämässäni eroon asti. Nyt olen vain pieni suuri mies ja alan pikkuhiljaa tästä kasvaa.
Ps. Anteeksi tiettyjen osioiden plagiointi.
-Iskä-
olet ymmärtänyt asiat aivan oikein.HYVÄÄ JATKOA
nämä eivät kaikki ymmärrä..mutta olen kokenut samaa.rohkea olit kun tänne kirjoitit,auttaa varmaan monia.äläkä välitä noista syyte tai moite viesteistä.ei ne tee sitä pahuuttaan,eivät vaan ymmärrä.se on vaan niin surullista että saattaa kestää kauan ennenkuin luottaa itseensä naisena.siinämielessä kauan että yhtäkkiä huomaakin olevansa jo keski_iässä.ja kaikki kokematta.piru vie!mutta ei kai se ole mahdotonta,vielä löytää rakkautta..toivo elää!
Persoonallisuushäiriö on sikäli hassu ilmiö, ettei siinä ole kysymys selkeästä mielisairaudesta vaan siitä, että ihmisen perusluonne on määriteltävissä jotenkin "vialliseksi". Pahimmillaan tällainen ihminen on kykenemätön tuntemaan empatiaa tai yleensäkään ottamaan muita ihmisiä huomioon. Persoonallisuushäiriöinen ihminen on usein myös arvaamattoman väkivaltainen yrittäessään pakottaa muita alistumaan tahtoonsa.
Diagnoosi on epämääräinen, eikä sitä tietenkään pitäisi kovin kevyin perustein kenestäkään käyttää. Mutta se on hyvä apuväline tietyissä tilanteissa. Tunnen joitakin persoonallisuushäiriöisiä ihmisiä, ja toinen heitä kuvaava nimitys olisi "paskiainen": he ovat itsekeskeisiä, tunne-elämältään kypsymättömiä paskiaisia, jotka osaavat hurmata naisia mutta eivät elää heidän kanssaan - heitä kun ei oikeasti kiinnosta, voiko toinen osapuoli hyvin. Itse olen mies, mutta näitä tyyppejä en viitsisi samaan sukupuoleen kuuluviksi edes tunnustaa.
Toki persoonallisuushäiriöinen osapuoli voi olla myös nainen. Parisuhteessa on naisenkin helppo ottaa hallitseva rooli nimenomaan emotionaalisella puolella ja omia itselleen oikeus määritellä, kuka on uhri ja kuka syyllinen. Naisen on usein miestä helpompi myös manipuloida yhteisiä lapsia - kun miehellä on usein taipumus näyttää suuttumuksensa suoraan, osaavat jotkut naiset pelata miestä ulos perheestä siten, että nainen itse näyttää hyväntahtoiselta enkeliltä miehen puhkuessa naama punaisena hämmennystään ja pahaa oloaan, naisen nakertaessa hänen psyykeään henkisellä väkivallalla.
Hankalintahan on se, että parisuhteessa on aina kaksi melko subjektiivista kokemusta tilanteesta. Ei ole helppoa nähdä itseään objektiivisesti, ja moni onkin etsinyt itsestään syytä silloinkin, kun vika on toisessa osapuolessa. Toisaalta vielä useampi syyttää toista ymmärtämättä omaa osuuttaan asioihin. Kun toinen osapuoli on persoonallisuushäiriöinen tapaus, menee toinen vielä enemmän sekaisin - toinen kun pelaa aivan eri säännöillä - ja jos yhden tunnekokemus ja onnellisuus on toiselle, persoonallisuudeltaan vialliselle osapuolelle täysin yhdentekevä asia, on noidankierre valmis.
On kuitenkin hyvä oivaltaa yksi asia: jos toisen kanssa eläessään kokee itsensä jatkuvasti mitättömäksi, huonoksi ja onnettomaksi, eikä asiasta puhuminen johda mihinkään, kannattaa lähteä omille teilleen, olipa vika sitten itsessä tai toisessa. Hyvässä parisuhteessa molemmat osapuolet löytävät itsestään parhaimmat puolensa ja tuntevat itsensä välittämisen arvoiseksi.
minun oli se koettava.ja koettava kaikki se mitä siitä poikii.joskus se on niin vaikeaa,että sitä on mahdotonta kuvailla.viimeisen tuskallisen tiedon jälkeen tunsin näin:pikajunalla aurinkoon!pikajunan katolla.miksi kirjoitan tänne?koska minä olen yrittänyt tehdä parhaani,eikä se ole läheskään aina ollut tarpeeksi.olen tehnyt sen valon mukaan mikä minulla on kullakin hetkellä ollut.olen äiti ja jos lapsellani on paha olla tunnen sen syvästi.olen nainen ja jos joudun olemaan jatkuvasti yksin se ei ole helppoa.
Kiitos valaisevasta kirjoituksestasi. Toivottavasti se avaa myös sellaisten silmät jotka elävät kyseisen luonnehäiriöisen kanssa. Itse pyristelen juuri tässä tiedostamisen tilanteessa.
Kiitos rohkaisusta.
kirjastossa voi tutustua erilaiseen kirjallisuuteen ja varmasti löytyy aiheita jossa kerrotaan persoonallisuushäiriöstä, tai ennen on puhuttu rajatila tapauksesta-olen itse elänyt äitini kanssa joka oli ja on vieläkin tälläinen "tapaus".hän on piinannut minua jo 36 vuotta ja loppua ei näy-ja kukaan ei voi minua auttaa jotta saisin olla rauhassa, kasvattaa lapseni ja nauttia elämästäni.eipä ole sukulaisistakaan vaivaa hän on tarinoillaan häätänyt kaikki pois.juu ja niin nykyisin en todellakaan luota ihmisiin, mistähän moinen
auttaa kun alkaa vaan uskomaan itseensä lujasti ja pitää rajat.rajat heille pitää laittaa,kenenkään toisen ihmisen sisälle ei pidä tulla melskaamaan.sitähän ne tekisivät,mutta ei tarvitse suostua.pitää katsoa elämää omin silmin,eikä sellaisena kun joku muu sen maalaa.
luin juuri kirjoituksesi ja riipaisi todellakin sydämen pohjasta saakka. minä vain olen ollut nainen samassa asemassa. loukattu ja henkisenväkivallan uhrina 15 pitkästyttävää vuotta. kunnes silmäni avautuivat ja painoin kaasua eriin suuntaan kuin entinen ukko kultani. nyt olemme asuneet erillämme pari kuukautta, lapset ovat helpottuneita kuten myös minä uskallan sanoa mielipiteeni en pelkää enään sitä...totuuden kertomista.
usean vuoden.Kun lopulta auttavan ystäväni tuella ,pääsin irti samanlaisesta puolisosta.Nyt olen kuullut että hän toimii samanlailla muidenkin kanssa,eli kiitä itseäsi että ymmärsit lähteä.Vieläkin ahdistaa...
"Ihmisen tie, pitkä se lie vaan mihin päin elämä vie.."
Elin n. 12 vuotta itseäni vanhemman puolison varjossa, joka pokkasi kaikki krediitit tekemästäni työstä. Hän haukkui, piiskasi henkisellä väkivallalla ja nautti suuresti epävarmuudestani. Minä en ollut mitään, "Katuojasta minä sinut nostin" oli hyvin yleinen lause hänen suustaan. Yritin aina olla mieliksi ja auttaa taitojeni mukaan mutta mitään en osannut kodinhoidosta ja ruuasta alkaen tehdä hyvin. Halusin lähteä opiskelemaan ja katselin mainosta lehdestä: "Ei sinusta ole tuohon työhön" hän kuittasi. Silloin alkoi tapahtua: iskin hampaat yhteen, keräsin paperini ja pääsin kyseiseen koulutukseen. seurauksena oli yli puolivuotta kestänyt perhe-helvetti, jossa minua huoriteltiin mennentullen ja käytös oli kamalampaa kuin koskaan..
Tänään tuosta hetkestä on kulunut 6 vuotta. Opiskelen nyt lisää täydennyskoulutuksessa. seurustelen ihmisen kanssa, joka pitää minua kuin kukkaa kämmenellä, omistan oman auton, minulla on oma vuokrahuoneisto. Kaikki on toisin. Erosin vajaa 2 vuotta sitten. Pakkasin kassit ja ilmoitin, että kaikki on nyt tässä, hyvästi.Mittani oli täysi, en tiennyt tulevasta huomisesta mitään, vain sen, missä olisin mahdollisesti seuraavan yön.. Ilman taistelua en selvinnyt. Jätin kaiken taakseni; omaisuuteni, työni, kaiken maallisen ja sain tapella kaikesta siitä, mitä olisin tarvinnut, koska x yritti kiristää minua takaisin keinoja kaihtamatta. Onneksi välimatka oli kyllin pitkä, joten en joutunut kohtaamaan häntä. Uusi elämä oli rauhallinen, vapaa. Vanha elämä kummitteli monen kesken jääneen asian tiimoilta jonkin aikaa mutta onneksi osasin neuvotella asioista; kaikki asiat ratkesivat aikanaan.
Tänään rohkaisen heitä, jotka epäröivät ja pelkäävät; avun hakeminen ja sen saaminen ei ole heikkouden merkki; Ihmisen ei pidä elää toisen varjossa tai pelossa. Elämä jatkuu, kaikella on aikansa. Joskus jokin asia vie pitemmän ajan ja toisaalta jotkin asiat tapahtuvat nopeasti. Toivoa on aina olemassa. Olkaa rohkeita, kyllä elämä kantaa!!
Onneksi olkoon.
Antoiko sinulle kukaan luettavaksi kirjaa nimeltä "Naamiona tervemieli". Kyseinen kirja
käsittelee mainitsemiasi asioita ja helpotti aikoinaan minua, kun kamppailin suuren syyllisyyden kanssa.
Elin lapsuuteni narsisti äidin varjossa ja nyt aikuisena yritän kasata itsetuntoani ja päästä syyllisyydestä eroon.
kertoisitko tarkemmin millainen lapsuutesi oli narsistisen äidin varjossa.Minun äitini löi ja nujersi,viimeisenä vihamielisenä tekonaan aikoo tehdä minut perinnöttömäksi.Olen ollut jonkin verran terapiassa ja minulla on todettu kumuloitunut trauma,lapsuuden kokemukset painavat mieltä.
Ei lapsi tietenkään "lapsena" ymmärrä vanhemman käyttääntymistä, vaan syyttää itseään kaikista tapahtumista. Narsisti vanhemmalla on tapana nujertaa lapsen itsetunto/ihmisarvo täysin.
Vasta aikuisempana ymmärsin tuon asian, mistä on kysymys ja kun luin tuon aikaisemmin mainitsemani kirjasen. Helpotus oli suunnaton, kun palaset alkoivat mennä kohdalleen ja tiesin, että olin "syyttömänä syytetty", enkä syyllinen äitini pahaan oloon ja ein sanominen on sallittua.
Kyseinen "kasvatustapa" on sikäli arveluttava asia, koska lapsi tietämättömyyttään joutuu vallan uhriksi, eikä kykene puolustautumaan, vaan joutuu tyytymään osaansa "epäkelpona lapsena". Saamatta tarvitsemaansa tukea vanhemmaltaan kasvaakseen hyvän itsetunnon omaavaksi aikuiseksi.
olen toinen vastaaja.lapsuus oli yhtä helvettiä.jatkuvaa hakkaamista, hiuksista mentiin ympäri kämppää, remmistä tuli milloin minkäkinlaisen asian takia(solki isompi kuin miehen nyrkki)jatkuvaa haukkumista kuten ruma, lihava,pirun nussima kakara, kun olin 9v alkoi äitini haukkumaan minua huoraksi.aluksi en edes tietänyt mitä moinen tarkoitti kunnes mummoni kertoi sanan merkityksen.äitini vaati minulta sekunnilleen kotiin tulo ajat, itse hän lähti"maitokauppaan"ja tuli milloin tuli, yleensä kännissä ja repi sitten minut sängystä ja heitteli pitkin seiniä.jo neljän vanhana"hoidin"kolme vuotta nuorempaa veljeäni kun äitini lähti baariin, muistan aina taxin äänen ikkunamme alla.hajuveden tuoksu kertoi siitä että taas äiti lähti.....toisaalta hänen lähtönsä olivat helpotus mutta humalassa kotiin palatessa oli helvettiä.vihansa ja kiukkunsa hän kohdisti minuun, valjeni säästyi niistä yleensä aina.olen ollut nivusia myöten hangessa yöpukusillani ja kerjännyt sisälle pääsyä yli -20 c pakkasesta, olen kamppaillut useammin kuin kerran elämästäni kun oma äiti on kuristanut jne........nyt vanhempana kuuntelen kun entiset naapurit ja tuttavat kertovat kuinka he tiesi mutta....mutta kukaan ei ikinä puuttunut.
muutin kotoa poia 16vuotiaana....ei ei se elämä silloinkaan helpottanut, piina jatkui ja jatkuu yhä, on soiteltu tuttavilleni, anopilleni, niin työpaikkoihin kun sukulaisillekin.....veljeni oli ja on yhä se kulta poika, äidin pikku enkeli etc, ok....mutta nyt veljeni sovittaa rangaistustaan tehdystä jutuista (ja mallin on oppinut lapsuudessaan ) ja kuinkas ollakkaan, veljeni tuomiokin on minun vikaani.äitini tai pikemminkin "se nainen"ei ikinä lakkaa hämmästyttämästä minua, aina ja jatkuvasti kaikkina näinä vuosina hän on uhrannut aikaansa mollatakseen minut, nimitelläkseen, keksiäkseen mitä kummallisempia juttuja minusta .......ja mikään laki ei voi laittaa häntä hoitoon ei telkien taakse.kärsin erittäin huonosta itsetunnosta ja olen tehnyt asian eteen paljon töitä, kouluttanut itseni, maksanut kaikki nuoruuden hölmöys lainat pois, kasvattanut itse lapseni ja pärjännyt pienellä-sillä oma koti ja rauha, sitä ei mikään korvaa....mutta en vieläkään ole mitään vain sos pummi ja luuseri.aluksi yritin todistella tekemisiäni näyttää kuinka en ole niin kehno kun väitetään, mutta mikään ei ole auttanut.näen vieläkin painajaisia, kärsin paniikkihäiriöistä ja parisuhteessa eläminen on tosi vaikeeta.
tsempit sulle, voisin väittää tietäväni miltä sinusta tuntuu.....
Todellakin suositeltava kirja!!
Muita kirjoja, jotka auttaneet mua hahmottamaan sairasta lapsuuden kotia, esim:
Alice Miller: Lahjakkaan lapsen draama/tragedia
Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsetunto
Jari Sinkkonen: Lapsen kanssa hyvinä ja pahoina päivinä
Karen Horney: The Neurotic personality of our time
Yksi tapa tunnistaa narsistinen perheenjäsen:
kaikki ympärillä sairastuu mutta sadisti itse
porskuttaa mukamas terveenä ja vahvana!!!!!! Joskus
sadismi ja toisen nujertaminen voi olla niin hiemovaraista taidetta
että sitä on vaikea sormella osoittaa. Toisaalta
taas järjetöntä väkivaltaa. Olen kokemut molemmat.
Kaikki sisarukseni ovat olleet terapiassa, itse olen edelleen. Myös äitini oli vuosikausia.
Mutta mikä siinä on, että itse kiduttaja saattaa
kuitenkin olla loppujen lopuksi se joka lopullisesti hylkää ja säilyttää näin ylpeytensä. Ehkä lyödyllä ei ole voimavaroja siihen, eikä itsetunto riitä uskoon omaan selviytymiseen.
Meidän perheessä kyllä sitten äitikin sairastui ja ryhtyi itsekin väkivaltaiseksi ja "henkisesti hylkäsi" meidät vähän yli kymmenen vanhana.
Ja kaatoi kaiken patoutuneen vihan meidän päälle kun isä ei sitä tietenkään vastaanottanut.
Olen aika pitkälle älyllisesti selvittänyt itselleni mitä on tapahtunut mutta miten tunnetasolla pääsisi kaikesta eroon. Pelkään, että olen oman
parisuhteeni tuhonnut kantamalla epäluottamuksen ja eristäytymisen painavaa henkistä painolastia ja huonoa itsetuntoa.
Tsemppiä kaikille vastaavaa kokeneille.
Oma äitini käytti enemmänkin henkistävakivaltaa, loukkasi äärimmäisen pahasti minua koko lapsuusaikani, jonka asuin kotona.
Veljeni oli hänelle jumalan asemassa, siis meidät kasvatettiin eriarvoisina lapsina samassa perheessä. Todella koin olevani "perheen mustalammas" ja kuitenkaan en koskaan ole mitään pahaa kenellekkään tehnyt.
Nyt minun ollessa aikuisena, äitini jatkaa tätä samaa "leikkiä" edelleen. Isäni on tästä tietoinen, mutta hän ei asiassa pysty tilannetta auttamaan.
Olemme joskus keskustelleet näistä asioista ja syyllinen tunnun olevan minä äitini pahaanoloon. Vaikka olen häntä vuosikaudet yrittänyt auttaa kaikessa mahdollisessa. Kiitos on aina ollut negatiivinen arvostelu tekemästäni työstä.
Veljeni ei juurikaan ole tarvinnut osallistua minkään tekemiseen koskaan, mutta hän tuntuu olevan kaikenpuolin erinoimainen ihminen.
Äitini sairastuessa hän sanoi minulle ja lapsilleni, että teidän syytänne on hänen sairautensa. Olette masentaneet häntä niin, että hän on sairastunut vanhuuden dementiaan.
Irtiottoa olen myös yrittänyt, mutta isäni takia minun on sopeuduttava tilanteeseen, koska hän kantaa raskaimman osan omaishoitajana.
Olen läheltä nähnyt ja ihmetellyt miten voi lapset olla eri arvoiset ÄIDILLE.
Olen seurustellut 5v.eronneen naisen kanssa.Hänellä on kaksi poikaa,ja hänen nuorempi poika on kiltti ja täydellinen poika äidin mielestä ollut koko ikänsä.Mutta vanhempaa poikaa ei voi sietää silmissään.
Tuntuu pahalta kun lapset on noin eri arvoisia omalle emolle,minä en ymmärrä tätä.
Kiltti poika on jo 28v.ja poikamies,ujo ja arka
ei riiustele eikä näytä ymmärtävän tyttöjen perään,vain äitille puheluita 5-10 kertaa illassa.Taitaa olla ikuinen yliopistolainen.
Tämä epäsuosittu poika soittaa taas aniharvoin ymmärrettävästi.
Miksi äidit käyttäydytte lastanne kohtaan näin?
Tuhoatte näin kiltin pojan elämän, kun ette älyä irrottautua pennusta,ottakaa mallia vaikka eläin maailmasta,siellä emo ajaa pennut pois pesästä heti kun ovat lähellä aikuisuutta.
Olen sanonut irtautumisesta ystävälleni, mutta hirveen vihan purkauksen sain niskaani.
Sohaisinko ampiaispesään???
Luutavasti sohaisit ampiaispesään...
Paras olla arvostelematta hänen kasvatusmetodeja, saatat vain saada vihat niskoihisi arvostelusta.
Jos kysymyksessä on "narsistinen kasvattaja", johon hänen käytöksensä saattaa viitata. Tälläisellä kasvattajalla on tapana poistaa lähipiiristään ns. "vastustajat", elikä ihminen, joka ei käyttäydy hänen tahtonsa mukaisesti, vaikka olisi oma lapsikin.
Ja mikä pahinta, hän ei muuta tapojaan, koska hän ei ymmärrä tekevänsä väärin. Muut ovat aina väärässä, hän ei koskaan.
moi kaunis tyttö miten menee ilman poika ystävä.sanko nähdä sä olet tosi kaunis.nähdän khota.moika kulta.
moro mitä kuuluu miten mene ilman minua saanko nähdä sua sinä olet kaunis moro moro kulta.
olen itse ollut 18 vuotta miehen kanssa joka on 10 vuotta vanhempi.olen ollut syyllinen ja pettäjä alusta alkaen koska olen nuorempi ja nätimpi,hänen mielestään.itse ajattelen nyt,että olisin voinutkin olla sellainen joksi minut kuvittelee.mutta en kumminkaan.olen ollut ja tulen aina olemaan kiltti,mutta puhelias ja iloinen tyttö.en kuitenkaan joka miehen nainen ja aina valmis kuinka on minulle uskotellut että olisin.kummallista,mitä miehen ja kavereidensa mieli saa aikaan,ei ollenkaan sellaista jota voisi kuvitella kun avioon menee ja rakkautensa naivisti antaa.miehet ja naiset ovat kai sitten NIIN erilaisia.onko miesten maailma kova,naisten/lasten maailma pehmeä/kiltti?olen sitäkin miettinyt.en itse kaipaa seksiäkään kuten mies.tykkään kyllä,muttei ole ykkösasia.
välittäminen ja ennenkaikkea rakkaus on etusijalla,sitten tulee muut asiat kuten esim. seksi,luonnollisesti.olen hajalla,en tiedä miten avioerokaan onnistuu,pelkkää helvettiä?pelkään.
en tiedä kuinka jatkaa.laitoin tänään kyselyviestin asianajajalle meilitse,odotan sitä vastausta.sitten jatkan,jos uskallan.
voimia,kaikille muillekin.hyvää kevättä,kuitenkin.elämä voittaa.
Sama juttu. Olen itseäni 10 v vanhemman miehen kanssa, joka itse kävi eroaan läpi, kun aloimmme seurustella. Olen useaan otteeseen purkanut tuntojani ammatti-ihmisellä. Mieheni joi,huoritteli, kiukutteli minulle pahaa oloaan, ja pahinta oli kun hän jätti minut julkisilla paikoilla huomiotta. Ei huomannut metrin päästä, mutta baaritiskillä oli vieressä tilaa muille naisille. Hän oli jätetty, niinpä hän käytti valtaansa minuun, kun voi. Jätin hänet ja hän murtui, kävi terapiassa ja vannoi tajuavansa, miten kaltoin oli minua kohdellut. Palasin ja sama alkoi taas. Nyt syynä ovat tietysti eron aikaiset miessuhteeni ja hänen naissuhteensa, jotka tulevat pahalla hetkellä pintaan. Nykyisin olen niin paha suustani, etten jää hopialle. Mutta olen vahvempi nyt: seinään heiteltynä ja veemäisenä muijana tulen paremmin toimeen, kuin herttaisena itkusilmänä. Olen ottanut tilani, juttelen kenelle haluan,käyn tanssikursseilla yksin mieheni mulkoiluista huolimatta. Eka ero teki hänet sairaan mustasukkaiseksi, mutta en suostu siihen enää omalla kohdallani,kun ei ole syytä. Jos joskus kyllästyn, lähden. Mukanani se, mitä minulle kuuluu.
Luulisin että olet ylipainoinen
En ollut uskoa lukemaani?!!! mun ystävä käy läpi eroa narsisti saditista ja on painoindeksiltään normaali! ootko itse 15v...eka pillukarva jee...?
Erosin itse noin puoli vuotta sitten vastaavasta tilanteesta. Olimme lähes 20 vuotta naimisissa. Hoidin "tehokkaana" ihmisenä lapset, kodin, lomamatkat, lasten päiväkotiin viennit, lääkärireissut, kauppareissut. Ruuan laitoin aina valmiiksi lapsille ja miehelleni, joka tuli kotiin miten sattuu illan suussa. Mieheni kohteli minua toisinaan hyvinkin huonosti. Erilaisia nimityksiä sateli, samoin alkoi väkivalta tulla kuvioihin myöhemmin liittomme aikana. Yritin parhaani pinnistellä ja selviytyä lasten vuoksi. En voinut kuvitellakaan, että liittoni päätyisi eroon, olinhan solminut sen loppuelämäksi. Itse syyttelin itseäni ja masennuin. Hain apua ja sain myös välillä sellaisia neuvoja, että olen perhehelvetissä ja minun tulisi miettiä, mitä elämältäni haluan. Aina kotiin palattuani aloin kuitenkin saman työmyyränä olemisen ja hyssyttelyn. Selitin lapsille mieheni kireyden milloin milläkin työväsymyksellä. Ulospäin mieheni antoi vakaan ja miellyttävän ihmisen kuvan. Kukaan ei uskonut, että miehessäni olisi mitään vikaa. Lapsia hän rakasti ja kai minuakin (arjen sujumisen vuoksi). Itsekin aina ajattelin, että syy on minun. Olen liian masentunut, ruma, apaattinen, huono kasvattaja yms. Hän sai itsetuntoni täysin lyttyyn. Yritin vain aina ja aina pinkoilla yhä enemmän. Lopulta väsyin ja lähdin katselemaan ulos elämänmenoa. Mitä kummaa koinkaan. Tapasin normaaleja ihmisiä, jotka antoivat minulle arvoa ihmisenä. Aloin yhä enemmän tajuta, että elän onnettomassa liitossa. Nyt eronneena olen vapaa huonosta kohtelusta, mutta silti lasten kanssa on paljon vastuuta yksinhuoltajana. Lisäksi usein edelleen olen entisen elämäni vanki ja mietin, missä meni vikaan. Miten olisin voinut perheeni pelastaa. Olisiko pitänyt vielä jotenkin yrittää. Elämä on nyt päivä kerrallaan elämistä kohti uutta. Vähän pelottavaakin on, koska todella tottui pitkässä avioliitossa tuttuun, vaikka välillä tosi ongelmalliseenkin elämään. Toivon voimia kaikille vaikeissa liitoissa eläville. Toivon myös, että te miehet, joiden vaimot valittavat huonoa kohteluanne, hakisitte apua ongelmiinne. Uskon, että pitkässä terapiassa persoonallisuusongelmatkin on parannettavissa edes siedettävälle tasolle.
Kiitos kaikille vastaajille rohkaisevasta palautteesta. Tässä tilanteessa suorastaan pelkää että joku joka ei ymmärrä tilannetta lähtee syyttelemään tai antaa muuten asiatonta palautetta. Kiva olisi kuulla myös miten joku vastaavasta avioliitosta pois selvinnyt on saanut elämänsä järjestykseen. Itse ajattelen, että vaikka pääsyy olisikin puolison persoonallisuushäiriö ja sitä myöten kyvyttömyys perheenisän ja aviopuolison tehtävään, olen minäkin omalla persoonallisuudellani ollut ruokkimassa tilannetta, alistajahan tarvitsee alistettavan. Tästä alistetun ja uhrin roolista poisoppiminen voi viedä pitkään. Ja kun itsetunto on nollassa, saa tosiaan aloittaa elämänsä alusta...
19-vuotiaana avioituessamme olin takuulla niin sinisilmäinen, että uskoin kaiken ja toivoin vain parasta toisestakin. Mutta myönteistähän tässä on se, että se silmien aukeaminen tosiasioille oli merkki minussa kuitenkin tapahtuneesta kasvusta, hitaasti tosin, kun siihen meni parikymmentä vuotta.
Elin samassa tilanteessa, että ulospäin mieheni antoi itsestään hyvin vakaan ja luotettavan vaikutelman, mutta todellinen minä paljastui vasta kodin seinien sisällä. Se ristiriita muiden ohessa teki elämän repiväksi, harva saattoi kuvitella mitä meidän avioliittomme piti sisällään. Eikä sitä illuusiota saanut särkeä. Sen kun vihdoin uskalsin tehdä, seurauksena oli avioero.
Olen puhunut, puhunut, puhunut. Ystävien, papin, mielenterveysvastaanotolla sairaanhoitajan, lasten ja sukulaisten kanssa, ja se on todella helpottanut! Pelkästään se, että lapsillamme ei ole ollut juuri minkäänlaista kiintymyssuhdetta isäänsä, kertoo paljon asiasta. On ollut minulle helpompaa kun lapset eivät todellakaan ole ikävöineet, se on auttanut ymmärtämään, että minun on turha syyttää itseäni, minkä taidon olen kyllä oppinut kiitettävästi. Tosin mieheni väitti että yksi syy eroon oli se että minä olin kääntänyt lapset häntä vastaan...
Voimia kaikille muillekin samanlaisten ongelmien kanssa kamppaileville! Yritetään katsoa ja kulkea eteenpäin!
Et usko, kuinka paljon samaa olikaan tarinassasi kuin minun elämässäni! Minulla myös takana 21 vuotta, yksi lapsi, 11-vuotias. Mies käyttäytyy kutakuinkin noin kuten kuvasit, erona vain, että hän laittaa ruoan arkisin kuitenkin. Mutta senkin vain siitä syystä, että on niin saakelin nirso ja arvosteleva että olen suosiolla antanut ruoanlaiton hänelle, saapahan ainakin mieleistään syötävää.
Minäkin olen saanut kuulla olevani paska milloin missäkin asiassa; puolisona, äitinä, jopa omassa työssäni. Miestä kismittää sekin, kun opiskelin kolmisen vuotta sitten uuden ammatin ja sain tosi hyvän työpaikan. Töissä olen toki aina ollut muutenkin, mutta sellaisissa, joista en saanut itselleni oikein mitään. Ja kun sitten sain tämän unelmatyön, mies alkoi arvostella ja mollata minua senkin takia.
Pojan kanssa mies ei koskaan ole oikein touhunnut mitään isä-poika -juttuja. Minä se olen kaikki pojan asiat hoitanut, yhdessäkään koulun juhlassa tai muussa toiminnassa mies ei ole koskaan käynyt. Samoin lääkärikäynnit jne.
Minä olen myös käynyt yksin perheterapeutilla ja mielenterveystoimistossa - mies kun on väittänyt tosi monesti minua mielenvikaiseksi. No, minut on kyllä todettu mentaalisesti täysin terveeksi ja vieläpä vahvaksi, kypsäksi ihmiseksi.
Kaikki ystäväni ja sukulaiseni ovat myös miehen mielestä täysin viallisia. Itsellään hänellä ei ole yhtään ystävää, eikä hän koskaan osallistu mihinkään työporukoiden juttuihin. Minä taas nykyisin kuljen yhä enemmän ystävieni kanssa: jumpassa, lenkillä, konserteissa ja joskus ihan bailaamassakin. Pakko mennä, ei jaksa kotona sitä mykkää halveksuntaa.
Viime talvena oli ero jo tosi lähellä. Jäin kuitenkin, kun mies lupasi tehdä viisi vuotta suunnitteilla olleen keittiöremontin. Ei se välejä korjannut kuin ihan tilapäisesti, muutama viikko oli parempaa aikaa. Sitten sama paska fiilis palasi, entistä pahempana vaan.
Ulospäin mies on oikein kiva kaikille, yleensä. Joskus kyllä ärähtelee pojan kavereillekin, kun pitävät meteliä. Eipä niitä meillä juuri enää kyllä käy. Yhtenä viikonloppuna haukkui minun sukulaispariskunnan saunaillan päätteeksi, musiikkimaut, ruokamieltymykset, kaikki. Siis heidän läsnäollessaan. Yritin sovitella siinä, mutta sain itsekin haukut, kun hyväksyn kuulemma liikaa toisten omituisuuksia..? Huh huh.
Tällä hetkellä tilanne on tällainen: sain juuri tietää, että minulle on varattuna vuokrakaksio. Vuokranmaksu alkaa ensi kuun alusta, jos en peru. JA NYT EN PERU! (sorry kun huudan, mutta pakko!) Viikonloppuna aion latoa asiat miehen eteen vaikka saankin turpiini ainakin henkisesti.
Tiedän, että mies heittäytyy mahdollisimman hankalaksi ja täysin uhriksi, eihän hän ole mitään pahaa tehnyt! Ja yrittää varmasti lyödä jarrua kaikkiin mahdollisiin käytännön asioihin.
Eli sopuerosta ei ole toiveita. Toivoisin vain jonkinlaista järkevää suhtautumista lapsen huoltoasioihin, mutta uskon että tappelua sekin tulee olemaan.
Joka tapauksessa, kevät tulee, aurinko paistaa!
Mulle tarinasi on tuttuakin tutumpi. Erona sinun kertomukseesi minulla on vielä sellainen pointti, että lapset kehuvat kilpaa isän uutta kaveria ja kertovat, että isällä vähemmän ongelmia kuin minulla. Moittivat ahdistuksessaan minua ja kehuvat isää. Helppohan se on kehua sellaista, jonka luona vierailee harvoin ja joka jaksaa sitten sen hetken panostaa oikein olan takaa uuden kumppaninsa kanssa lapsiin. Tämä tietenkin lisää lasten käsitystä siitä, että isä se onkin oikeassa ja isän elämä kukoistaa. Lähihoitajana saan usein lasten ero-ongelmat niskaani ja niiden kanssa sitten joudun selviämään yksin ja kannustamaan oman tuskani lisäksi lapsia. Luotan kuitenkin siihen, että lopulta hyvyys ja oikeus voittaa ja minäkin joskus saan kokea olevani se onnistunut osapuoli.
Tsemppiä kaikille. Otetaan valoa purkkiin ja aukaistaan se sitten pahimmalla hetkellä. Jospa siitä joku hetkellinen kirkastus tulisi:)
Avioero tilanteita on tosi paljon ja erilaisia,
mutta haluan antaa tässä oman neuvoni,jos kotona
asiat eivät ole kunnossa,lapset kärsii,itse et ole minkään arvoinen saat paskat silmillesi teet
mitä hyvänsä herää jo!itse olen 3lapsen äiti
v.99 eronnut käynyt turvakodit ym läpi,kuulut aina miten paska olen,palasin aina 5krt takas
kunnes mittari täytty ja ajattein LAPSIANI ja
heidän parasta,ei mtään perhe elämää ole jos aina
viina kuvioissa eikä elämä ole tasapainosta.
Älä ihmeessä peru, ensin se on aika hitonmoista tappelua ja lupauksia jos vaan palaat takaisin vaan oikeasti mikään ei kuitenkaan muutu.
Kunhan muutama kuukausi on mennyt tilanne helpottaa, kuullostaa pahalta että kuukausia mutta muista ilman lähtöä se olisi vielä vuosia.
Jaksa jaksa ja jaksa kohta huomaat että hei, nyt alkoi uusi elämä, yes.
Pienen tarina oli kuin oma elämäni.kun lopulta uskalsin lähteä,sain pelätä väkivaltaa eikä vain pelätä,hain lähestymiskiellon itselleni ja kahdelle nuoremmella, jotka ovat alaikäisiä ja eivät halua nähdä isäänsä koskaan enää.luulin meneväni avioliittoon ,mutta se olikin adotio.kolme lasta ja "mies" piti elättää oli rahaa tai ei. herran omat rahat säästettiin pahanpäivän varalle,jota ei 30 v. tullut.lapset sen lopulta päättivät, että sen oli lopulta loputtava. olen pahoillani, että tukea minun kirjoituksestani ei varmaan ole, koska olen vielä aivan rikki ja masennuskin kestänyt vuosia. Mutta eikö se ole niinkin samat kokemukset ovat veljennekin (tässä tapauksessa siskonnekin) kärsineet,se helpottaa ettei ole yksin näiden asioiden kanssa.Voimia sinulle ja meille kaikille muille alistetuille. Se on onneksi Jumalan kädessä mitä koemme ja mitä jaksamme,ihmisten mielipiteet eivät saa vaikuttaa ratkaisuihin.tosin asioden salailu oli omaa vikaani ja tyhmyyttäni,mutta pelko esti toimimasta.
Toi kuuluu oireyhtymään, että ulkoapäin saattaa olla todella arvostettu. Isäni oli arvostettu
kristitty, hyvin koulutettu, fiksu, auttavainen, todellinen palkintopokaali äidilleni.
Ja tosiaankin seinien sisällä sadistinen persoona, joka aloitti fyysisen ja henkisen riepottelun kun oltiin vauvoja. Äiti oli kiltti ja otti vastaan noin 12 vuotta. Sitten ne avioongelmat alkoi kun äiti ei enää suostunut nielemään. Ja sitten tulikin kaikki raivolla ulos, ja kohdistui valitettavasti meihin lapsiinkin. Järkyttävä perhehelvetti. Nyt olen aikuinen, eikä tosiaankaan minkäänlaista kiintymyssuhdetta isään. en ole nähnyt viiteen vuoteen. Isä meni nopeasti uusiin naimisiin. Hän ilmoitti sen lyhyellä tekstiviestillä. Onneksi kyseinen nainen on kuuleman mukaan yhtä tunnekylmä. Ansaitsevat toisensa.
Taas yksi yksnhultaja hakee lämpöitä kainoloa milummin sinkku hiestä
Hei!
Olen ollut sinun kaltaisessa asemassa.Erosin 1,5 v.sitten elin perhehelvetissä 21v.minulla on kolme ihanaa lasta,vanhin muutti eromme jälkeen omaan asuntoon kaverin kanssa.toiset käyvät ammatillista koulua ja menestyvät hyvin.Elin reissumiehen vaimona joka oli alkoholin suurkuluttaja joka vapaa viikonloppu umpikänni.Akka ei ole mikään muu kuin H.Hoidin kolme lasta aivan yksin olin tosiaan yksinhuoltaja 21v ja nyt saan jatkaa sitä edelleen mutta paljon onnellisempana la vapaampana kuin huonona vaimona.Saan olla niin vähillä vaatteilla kun vaan ikinä haluan ei kukaan hauku ja nakuta sivussa.Sain niin rumia kommentteja että en voi niitä tässä kirjoittaa.Tein lähtöä monta vuotta,aina vain sunnuntai iltana kun reissumies lähti aloin siivoomaan viina-ja kaljapullon siruja ja pyyhkimään seiniä ja lattioita kun vihaspäissään lensi pulloja seiniin.Syy oli että akka onH.kun ei anna.Inhosin sitä miestä niin sydämmeni pohjasta.yäk.Sain aina nyrkistä voi sitä pedon katsetta joka näkyy vieläkin minun silmien edessä.Kun kulmani aukesi silloin sisimpäni kuiskasi minulle että lähde ennen kuin kuolet.Haimme lasten kanssa paikkaa sisimmässämme olimme rikki ja lähtö pois omasta kodista jossa saimme viettää ne kaikki suloiset kasvavat vuodet.Tosi haikealta tuntuu.Joskus tulee oikein ahdistava olo.Sen yli kuitenki olen päässyt.Lapset on se suuri elämänvoima jotka auttaa elämään eteenpäin.Minä ymmärrän sinua ja sydämmeni sykkii sinulle voimia.Olet vielä jonain päivänä tosi ylpeä lapsistasi ja varsinki itsestäsi kunhan istut oman esikoisesi ammattiin valmistumis juhlassa.Aika voi tuntua pitkältä mutta kohta huomaat että voi se on jo huomenna.Ratkaisusi on tosiaan aivan oikea.Tunnet koht itse sen miten sinulla voimaa riittää omaan itseesikin.Jaksetaan.
http://www.narsistienuhrientuki.info/index.php?alasivu=100&valikko=1
Olen lukenut näitä viestejä niin huomasin että minä en olekkan yksin.meitä on tosi paljon ja tuntuu joka tarina samanlaiselta kuin omamikin.Meidän on vain jaksettava.
kiva tietää ett meitä on paljon, aina vain miettii lasten kannalta asiaa, mutta yhdessäolo "sairaassa" perheessä voi olla tosi vauriollista lapsille. varsinkin murrosiässä oleville lapsille ja tietysti pienemmillekkin. mutta tuo eroprosessi vaatii niin paljon voimia, että itse en ole vielä jaksanut ryhtyä siihen prosessiin. kerran mieheni toi eropaperit pöytään ja kadun tosipaljon etten tuolloin allekirjoittanut niitä, tuossa vaiheessa oli vielä taistelutahtoa ja tietysti pelko tulevaisuudesta ja omasta jaksamisesta lasten ja koko yhteiskunnan kanssa. tukea ei ollut silloin kuin anoppi ja äitini jotka vastusti suuresti eroa. oliko tuolloin vielä kauhea häpeä jos eroaa , asumme pienellä paikkakunnalla
emme pääse. niitä riittää myös Suomessa. Etelä-Suomessa ja varsinkin Uudenmaan tilastot kertovat, että avioliitoista nykyisin purkautuu jo lähes joka toinen 3:n ensimmäisen vuoden sisällä! Et siis tule olemaan yksinäinen, eron kokenut tulevaisuudessakaan!
niin,meitähän piisaa nykysuomessa. saman läpikäynyt.
Kaikki järjestyy, elämä kantaa. Olet tehnyt rohkean ratkaisun vielä kun ehdit. Jos olisit antanut ajan kulua, voi olla ettet olisi sitä enää jaksanut tehdä ja elämä olisi kulkenut ohitsesi. Itse olin myös naimisissa manipuloijan kanssa. Olin vain 20, kun avoiduimme syystä, että olin raskaana. Mies oli minua 8 vuotta vanhempi. Alkuun minusta oli ollut ihmeellistä, että niin fiksu, hyvännäköinen aikuinen mies kiinnostui minusta, rakastui minuun. Minusta oli ihanaa olla hänen "pikku vaimonsa". Hän oli minuaa kokeneempi, tietysti, ja tiesi joka tilanteessa, mitä piti tehdä. Saimme kaksi lasta melkein perä perään. Siihen vedoten hän sai minut jäämään kotiin (etten olisi huono äiti). Pikkuhiljaa yhä enemmän hänen määräilynsä kasvoi vähän joka saralla. Vastarintaan nousin, kun hän vaati, etten enää pitäisi yhteyttä kahteen parhaaseen lapsuudenkaveriini, he olivat kuulemma huonoa ja vastenmielistä seuraa (ulkona käyviä vapaita naisia). Voimakkaasta vastustuksestani seurasi ihan hirveä loukkaantuminen ja paheksunta, hänhän tarkoitti vain parastani, sitten pitkä mykkäkoulu ja minun hyljeksintäni. Tottakai minä syyllistin itseni, minähän se olin avioliittomme tähän tilaan ajanut. Aloin tehdä sovintoa kertomalla, että ehkä hän sittenkin osittain oli oikeassa. Jouduin jopa pyytelemään anteeksi. Hän oli mielissään ja ns. sopu palasi. Mutta sama määräily jatkui. Mietin, mitä hän seuraavaksi kieltäisi, syömisen, nukkumisen vai vessassa käymisen. Minulla oli pelokkaita, suorastaan vainoharhaisia ajatuksia. Elinpiiri rajoittui pitkälti kodin piiriin. Kun menin kotonani käymään, hän halusi mukaan, ilmeisesti kontrolloimaan puheitani. Ja hän oli vanhemmilleni niin miellyttävä, niin mielin kielin. Mutta minä ahdistuin, aloin saada paniikkityyppisiä oireita. Halusin töihin, mutta sekin oli hänestä äärimmäisen huono vaihtoehto. Tapasin kuitenkin ystävätärtäni ja itkin hänelle murheitani. Kerran kun olin ihan maassa sanoin, että taidan sittenkin olla aika huono vaimo. Silloin hän raivostui ja sanoi, että etkö jo ymmärrä, miten se mies manipuloi sinua ja tuhoaa elämäsi. Hän piti minulle pitkän puheen. Silmäni alkoivat aueta. Kävin minäkin terapeutilla ja eropäätös vahvistui. Kun uskalsin sen hänelle sanoa, hän kysyi silmät suurina, enkö rakastanut häntä, olinko koskaan rakastanutkaan? Taas kaikki kääntyi minua vastaan. Mutta olin jo valmistautunut siihen. Kun pidin pääni hän sanoi, että lapsia en tule saamaan. Lapset jäivät aluksi hänelle, jo käytännön syistäkin, mutta eihän hän jaksanut sitä rumbaa vaan nyt minä asun lasten kanssa. Onneksi liittomme ei kestänyt kuin 8 vuotta. Kyllä sen jälkeen oli suruakin ja suurta epätietoisuutta, mutta kuten sanottu, elämä kantaa. Kun sain lapset itselleni, tiesin että tästä mennään nyt vahvemmin eteenpäin. Jos en olisi lähtenyt, olisin varmasti jo lataamossa. Kaikesta on kuitenkin selvitty ja nyt on uusi ystäväkin astunut elämääni, varovasti edetään tällä kertaa, mutta ilo on palannut. Entisestä ukosta ei ole paljoa kuulunut. Harvakseltaan lapsia tapailee, mutta kuitenkin. Taitaa olla jo uusi kierroksessa.
Itse elin 25 vuotta avioliitossa ja 3 lasta.
Olin saanut uskonnollis tyyppisen kasvatuksen mukamas.
Isä ja Äiti muistuttivat kunniallisesta elämästä.
Noh poikakavereitakin oli ja ehdottelivat aina sitäkin mutten suostunut kun en tuntenut poikia oikein kunnolla. Sitten tyttöystäväni suositteli yhtä tyyppiä poikakaverikseni. Noh, olihan se hyvän näköinen meni aikaa ja jotenkin en halunnut enää hylätyksi tulemista ja suostuin sitten pitemmälle. Kihloihin menimme aika pian ja lastakin rupesin vähän yli 18-vuotiaana odottamaan. Sitten astui Äitini remmiin ja kauhisteli että tuollain elän,että saa hävetä silmät päästään ja on mentävä naimisiin. Niin sitten menimme naimisiin ja oikeasti ei kumpikaan halunnut. Tiesin kokoajan, että olin tehnyt elämäni virheen jota kaduin jo lasta odottaessani. Oikeasti en rakastanut sitä miestä,inhosin sen käytöstä ja kuinka ruma se oli kännipäissään.yäk!! Mutta kun pappi sanoi, että ylä ja alamäessä niin minähän yritin noudattaa käskyä. Ja kuolema meidät erottaa, huhuu!!!! sanon minä vielä kerran.
Jos olisin uskaltanut olla oma itseni niin piupaut olisin sanonut jo alkuunsa, mutta turha on katua näin jälkeen päin. Eletty on ja hengissä selvitty.
Vuosia meni ja mieheni petti ja pahoinpiteli humalapäissään ja haukkui huoraksi sopivan tullen. Se loukkasi kaikkein eniten koska hän tiesi että oli kunniallinen nainen.
Vanhinta lastaankin hän ei välillä myöntänyt pojakseenkaan.
Annoin uskottomuusreissut anteeksi ja uskoin että ihminen muuttuu. Mitäs sitä tyhjää sama paska samassa paketissa jatkui ja jatkui,...
Sitten rupesin sairastelemaan ja mietin 5-vuotta asioita ja yks kaks kuin salama kirkkaalta taivaalta sanoin että nyt se on loppu ja piste.
Jätin kaiken taakseni. Pakkasin vain tarpeellisen ja läksin riittävän kauas koti konnultani. Tästä on jo 5-vuotta ja olen todellakin onnellinen päätöksestäni. Elän yksin ja olen jälleen täysin terve enkä halua ainakaan vielä yhtäkään miestä lähellenikään. Lapseni ovat jo aikuisia ja ovat iloisia puolestani.
Samanlaisia paskoja kaikki äijät,... on mielipiteeni tällä hetkellä.
Jos joskus kohtaan sellaisen miehen johon rakastuisin niin toivon, että hän on sellainen kiltti, raitis ja luontoa rakastava ihminen. Haluan, että se mies kunnioittaa ja rakastaa minua sellaisena kuin minä olen. Ja tärkeintä mustasukkainen ei saa olla.
Paljon voimia kaikille eronneille!!
Kyllä se siitä hyväksi muuttuu.
persettä jakava vanhempi huora
Hei!
Ajattelin kertoa luonnevikaisen perheessä kasvaneena, että olet tehnyt ehdottoman oikean ratkaisun!
Oma perhe-elämäni oli pitkälle kuvailemasi kaltaista. Isäni oli/on hyvin taitava esittämään älykästä ja huomaavaista, mutta todellisuus on todellakin toinen.
Katsoin koko lapsuuteni kun hän manipuloi muita ihmisiä,alisti ja syyllisti äitiäni ja meitä lapsia. Melkein hän onnistui vaurioittamaan minunkin itsetuntoni, mutta onneksi tajusin teini-iässä todellisuuden.
Lapsena hirveintä oli epätietoisuus siitä, kumpaa vanhempaa uskoa, mikä on totta ja mikä ei. Kun teini-iässä aloin ymmärtää asioita, sanoin moneen kertaan äidilleni, että lähde. Hänellä ei ollut rohkeutta lähteä. Isäni onnistui viemään todella rohkean ja lahjakkaan ihmisen omanarvontunnon kokonaan.
Lapselle on hyvin traumaattista tajuta, että oma isä on kohdellu äitiä niin hirveällä tavalla, että hänen persoonallisuutensa on melkein hävinnyt. On aivan karseata myöntää, että oma isä on sadisti, joka yrittää kaikin tavoin nujertaa toisen. En varmaan muuten olisi selvinnyt tästä, ellen olisi tajunnut, että isäni on henkisesti sairas.
Äitini sairasti syöpää, eikä saanut käytännössä juuri mitään tukea tai apua isältäni. Äitini joutui huolehtimaan työkseen kaikista muista ihmisistä, mutta itse hän ei saanut sitä tukea ja huolenpitoa, mitä olisi kaivannut. Kannan tästä syyllisyyttä itsekin.
Yritän välttyä katkeruudelta, mutta välillä kun ajattelen äitini viimeisiä vuosia, mietin kuinka toisenlaisia ne olisivat voineet olla.
Kaikki te, jotka elätte perhehelvetissä, lähtekää edes lastenne vuoksi! Lapsillenne on kaikista parasta, että näkevät teidät onnellisina eikä alistettuina!
Itse kannan ikuisia arpia käiken näkemäni ja kuulemani vuoksi, en vieläkään pysty suhtautumaan kovin luottavaisesti miehiin tai ihmisiin ylipäätään. Onneksi itse olen kuitenkin löytänyt hyvän ja rakastavan puolison, mutta parisuhdetta on kieltämättä välillä vaikea hoitaa, kun ei ole nähnyt mitään normaalia kanssakäymistä.
Niin, tällaiselle äidille sanoisin, älä syytä itseäsi! Se, mikä saa lapsessa aikaan ahdistuksen, on se , että näkee miten äiti elää alistettuna ja oma persoona ryöstettynä vapaan ja onnellisen elämän sijaan, eikä äidin vika tai epäonnistuminen. Aiempien tekstien perusteella tiedät varmasti kessä vika on ja kestä ahdistus todella peräisin tällaisessa tilanteessa.
Minäkin voin sanoa, että todella on lapselle parempi lapselle nähdä äiti vapaana ja onnellisena kuin alistettuna. SE on se mikä on lapsille hyväksi, eikä se että koittaa roikottaa ja roikottaa toivotonta suhdetta "lasten tähden". Toki jokainen suhde on oma tapaus ja asioita mietittävä sen mukaan...
Itsellä on seurauksesna sama juttu suhtautumisessa miehiä kohtaan, epäilen onko kunnollisia miehiä todella olemassakaan: mistä sitä tietää minkälaisiksi ne pitemmän ajan kuluttua voikaan osoittautua... Toisaalta kaikki ongelmat, mitä luonnehäiriöisen perheessä kasvaneena itelle on tullut, pistää vakavasti miettimään, olenko itse edes kelvollinen tällaisena ihmisenä vaimoksi... (Vanhempani siis erosivat jokin aika sitten ja se, millä tolalla asiat ja ongelmat omalla kohalla ovat, on mielessä todellakin vielä työstövaiheessa.)
Mutta rohkaisuksi ja lohdutuksesksi oli tämä teksti pääasiassa tarkoitettu, äideille, jotka ehkä vielä miettivät, onko heissä itsessään jotain vikaa peheensä ja lastensa asioitten tilan suhteen. Jos nämä tekstit täällä aiemmin muistuttavat selvästi omaa tilannettasi, niin nosta pääsi ja ole rohkea!
Olen samaa mieltä siitä, että jos eläminen on juuri tuollaista kuin minun perheessäni ja näköjään niin monella täällä, niin se liitossa riutuminen on pahin virhe mitä siinä tilanteessa voi tehdä lapsilleen ja etenkin itselleen! Oma "perhe"elämäni oli juuri tuollaista mitä edellämainitut kertomukset ovat olleet, nykyisin olen nyt muuttanut yli 300km päähän kodistani opiskelemaan. Itsetuntoni on edelleenkin nollassa. En esim ole onnistunut saamaan naisystävää vaikka ikääkin alkaa olla jo ihan kiitettävästi.. Pahinta on se syyllisyyden tunne mitä koen. Äitini asuu edelleen isäni kanssa. Itse asiassa minua ei yhtään haittaisi vaikka isäni kuolisi siihenpaikkaan! Isä ei ryypännyt. Eikä ollut kovin väkivaltainen. Ajattelinkin että ryyppäisi edes niin olisi edes asiallinen sitten kun on selvinpäin. Mutta isä oli samanlainen aina. Muistan yhden tapauksen kun äiti oli tullut töistä kotiin ja isä ja äiti riitelivät ja sitten löi äitiä. Omaa tuntoa soimaa kun en kykene kertomaan äidille miten tärkeä hän on minulle. Pelkään äidin mielenterveyden takia. hän on kestänyt sitä paskiaista jo 40 vuotta! Isän ollessa samassa talossa en uskalla edes jutella äitini kanssa rennosti niistänäistä kun jos esim isä on toisessa huoneessa katsomassa telkkaria niin se ottaa äänet tv:stä muka huomaamatta, että kuulisi mitä juttelemme. Sitten kun olen omassa huoneessani niin sitten se tivaa äidiltäni mitä me puhuttiin jnee.. En voisi kuvitella että äitini olisi voinut koskaan pettää isää mutta isä oli aina mustasukkainen äidistä. Erona edellä oleviin isä ei osaa todellakaan edes näytellä fiksua. Päin vastoin se on nolannut minut ja mun perheen julkisestikkin monet kerrat tempauksillaan.. Ja äiti se vaan jaksaa.. Itseäni soimaa oma saamattomuus asiaa kohtaan ja se näkyy näin aikusiälläkin. Naurettavinta on että miksi edes pelkään isää. En uskalla sanoa sille pahemmin vastaan vaikka olenhan itse jo aika lihaksikas kaveri ja en edes ole kovin arka muussa elämässä. Pieni arkuus ja hiljaisuus kyllä on jäänyt.. Varsinkin naisten suhteen! Mutta kuitenkin Pystyisin hakkaamaan isän täysin sairaalakuntoon koska tahansa, ja pelkään että saatan sen joskus vielä tehdäkkin jos mittani tulee jokupäivä täyteen! Pelkään tulevaisuuttani ajatellen että toivottavasti minusta ei tule itsestäni samanlaista. Kun olen joutunut asumaan tuollaisen sairaan ihmisen kanssa! Pystynkö olemaan kunnon aviomies kun se oikea nainen osuu kohdalle?.. Entä pystynkö olemaan lapsilleni kunnollinen isä? Sen olen ainakin päättänyt että jos joskus havaitsen itsessäni samanlaisia oireita niin eroan välittömästi ja vaikka tapan itseni että tuleva vaimoni ja lapseni voisivat elää rauhallista ja turvallista elämää!!
Olen samaa mieltä siitä, että jos eläminen on juuri tuollaista kuin minun perheessäni ja näköjään niin monella täällä, niin se liitossa riutuminen on pahin virhe mitä siinä tilanteessa voi tehdä lapsilleen ja etenkin itselleen! Oma "perhe"elämäni oli juuri tuollaista mitä edellämainitut kertomukset ovat olleet, nykyisin olen nyt muuttanut yli 300km päähän kodistani opiskelemaan. Itsetuntoni on edelleenkin nollassa. En esim ole onnistunut saamaan naisystävää vaikka ikääkin alkaa olla jo ihan kiitettävästi.. Pahinta on se syyllisyyden tunne mitä koen. Äitini asuu edelleen isäni kanssa. Itse asiassa minua ei yhtään haittaisi vaikka isäni kuolisi siihenpaikkaan! Isä ei ryypännyt. Eikä ollut kovin väkivaltainen. Ajattelinkin että ryyppäisi edes niin olisi edes asiallinen sitten kun on selvinpäin. Mutta isä oli samanlainen aina. Muistan yhden tapauksen kun äiti oli tullut töistä kotiin ja isä ja äiti riitelivät ja sitten löi äitiä. Omaa tuntoa soimaa kun en kykene kertomaan äidille miten tärkeä hän on minulle. Pelkään äidin mielenterveyden takia. hän on kestänyt sitä paskiaista jo 40 vuotta! Isän ollessa samassa talossa en uskalla edes jutella äitini kanssa rennosti niistänäistä kun jos esim isä on toisessa huoneessa katsomassa telkkaria niin se ottaa äänet tv:stä muka huomaamatta, että kuulisi mitä juttelemme. Sitten kun olen omassa huoneessani niin sitten se tivaa äidiltäni mitä me puhuttiin jnee.. En voisi kuvitella että äitini olisi voinut koskaan pettää isää mutta isä oli aina mustasukkainen äidistä. Erona edellä oleviin isä ei osaa todellakaan edes näytellä fiksua. Päin vastoin se on nolannut minut ja mun perheen julkisestikkin monet kerrat tempauksillaan.. Ja äiti se vaan jaksaa.. Itseäni soimaa oma saamattomuus asiaa kohtaan ja se näkyy näin aikusiälläkin. Naurettavinta on että miksi edes pelkään isää. En uskalla sanoa sille pahemmin vastaan vaikka olenhan itse jo aika lihaksikas kaveri ja en edes ole kovin arka muussa elämässä. Pieni arkuus ja hiljaisuus kyllä on jäänyt.. Varsinkin naisten suhteen! Mutta kuitenkin Pystyisin hakkaamaan isän täysin sairaalakuntoon koska tahansa, ja pelkään että saatan sen joskus vielä tehdäkkin jos mittani tulee jokupäivä täyteen! Pelkään tulevaisuuttani ajatellen että toivottavasti minusta ei tule itsestäni samanlaista. Kun olen joutunut asumaan tuollaisen sairaan ihmisen kanssa! Pystynkö olemaan kunnon aviomies kun se oikea nainen osuu kohdalle?.. Entä pystynkö olemaan lapsilleni kunnollinen isä? Sen olen ainakin päättänyt että jos joskus havaitsen itsessäni samanlaisia oireita niin eroan välittömästi ja vaikka tapan itseni että tuleva vaimoni ja lapseni voisivat elää rauhallista ja turvallista elämää!!
Voi miten kauniisti ja järkevästi kirjoitit!Omat huonot kokemuksesi ovat vahvistaneet ajatuksiasi paremmasta. Sinä olet vahva ihminen,sen huomaa.Älä pode huonoa omaatuntoa äidistäsi,olit nuorempi silloin ja et voinut ajatella niinkuin tänään teet,sekin että nyt mietit kuinka olisi pitänyt toimia aikoinaan kertoo ominaisuudestasi kasvaa ja kehittyä ihmisenä! Hieno piirre nuoressa ihmisessä! Hyvää jatkoa sinulle ja omalle elämällesi varmasti löydät avaimet onneesi.
Tuo kuulostaa paljon siltä, millaista minulla on ollut, vain jonkin verran pahemmalta, olen todella pahoillani puolestasi, ymmärtäen. Niin, minä vain tosin puhun imperfektissä, sillä vanhempani erosivat. Mutta minäkin suunnittelin epätoivoissani jopa salamurhaa ja välillä taas itseni "poistamista", kun en kestänyt sitä ajatusta, millainen minusta tulisi ja millainen olen jo, osittain ainakin. Vieläkin olen välillä lähes epätoivoissani, kun pelkään, ettei minusta ole järkeväksi ja toiset aidosti huomioonottavaksi vaimoksi, jos edes päädyn seurustelemaan.. Itse asun muutaman kymmenen kilometrin päässä kotoa opiskelemassa, ja ennen vanhempien eroa tilanne kotona painoi koko ajan etäisyyden päästäkin, oikeastaan varsinkin etäisyyden päästä, sillä asioihin sai perspektiiviä ja ahdisti vielä enemmän, kun tiesi, että kotiporukalla on sokaistunut silmät niin lähietäisyydeltä raukoilla. Nyt on sitten tuskallinen prosessi edessä asioitteni käsittelyn suhteen, ja sen haluan todellakin koittaa tehdä, terapeutin avulla. Muukin perhe tarvitsee ja hakeekin apua, -paitsi "tietysti" isä. Hänellähän ei mitään ongelmia omasta mielestään olekaan. Mutta tehköön elämällään täst edes mitä haluaa, toivon vain että silti pärjää... Meidänkään isä ei ryypännyt eikä ollut kauhean väkivaltainen. Teki vaan outoja ja hölmöjäki juttuja eikä oikein tajuttu, miten se voi olla sellanen. Ja mäkin mietin, miten en voi/tehny asialle mitään, mut ehkä se on just se ku ei sille voi sanoo mitään ku suuttuu tms. Sitä pelkää. Niin samanlaista... Mutta koita jaksaa ja pidä oma pääsi kylmänä ja älä vaadi itseltäsi liikaa. Itse tein ehkä sen virheen, että vaivasin asialla elämääni ihan liiassa määrin ja syytin itseäni, vaikka en oikeastaan voinut tehdä sille paljonkaan. Tilanne tuntui kahleelta jossain pään sisällä, jonka avain on tuntemattomissa... Mutta, tee se minkä luulet voivasi ja älä anna muun häiritä! Koita saada oma elämäsi järjestykseen. (vaikka helppohan se on sanoa...) Rukoilen puolestasi. Tovottavasti asiat järjestyvät kaikin puolin!
Oikeasti lapset kärsii henkisesti/fyysisesti väkivaltaisessa kodissa paljon enempi kuin monesti tajutaankaan.
Rakastava vastuullinen vanhempi yrittää pitää perheen koossa, ettei lasten tarvitse kärsiä hänen itsekkyydestään. Kuitenkin lapselle ainaisen pelon alla eläminen on rankkaa ja hiljainen toive vanhempien erosta (tai jopa kuolemasta) elelee omaa elämäänsä jossain tietoisuuden mutkassa. Silti lapsi ei usein tee aloitetta asioiden korjaamiseksi ainakaan tietoisesti. Oireilu huomataan ehkä koulussa tai hoidossa (jos koskaan kukaan huomaa) ja silloin apu voi tulla ulkopuolelta.
Kohteeksi joutuneelta puolisolta vaatii jättirohkeutta ja voimia myös siihen avun hakemiseen ja kenties olosuhteista irtautumiseen, mutta kyllä se usein kuitenkin on lapsenkin etu.
Kirjoitin tämän omasta lapsuudestani. Nykyään olen kohtalaisen onnellinen, silti katkera hetkittäin eikä se tarkoita sitä, että äitiäni syyttäisin, koska hän teki niinkuin oletti oikeaksi ja parhaaksi, eikä lähtenyt ennenkuin me lakkasimme olemasta pikkulapsia. Pitääkin muistaa kiittää äitiä, kun jaksoi aina meille(isolle laumalle) järjestää monenlaista mukavaa touhua isän ryyppyputkista tai tuhahteluista huolimatta!
Tsemppiä kaikille ja ottakaa oma elämä myös omaan käyttöön ja RAKASTAKAA LAPSIA NIINKUIN HEKIN TEITÄ RAKASTAVAT! Nimittäin rakastavat!!(yleensä enempi kuin itseään, siitäkin kokemuksia on)
älä huoli ei tauti ole perinnöllinen
Viestistäsi huomaa, kuinka paljon olet joutunut jo kärsimään.:( Älä soimaa itseäsi, mikään tilanteessa ei ole sinun syytäsi. Vanhempasi ovat tehneet huonoja valintoja, mutta et välttämättä voi niille mitään.
Toista ihmistä ei voi muutta, ellei hän itse halua yrittää tehdä muutosta johonkin suuntaan. Ainut asia mihin voit vaikuttaa on sinä itse ja omat asenteesi. Tiedän kyllä, kuinka hirveää on katsoa vierestä äitisi voimattomuutta tilanteelle, mutta sinun on pakko hakea ensin apua itsellesi.
Muista, että jos käyt fyysisesti käsiksi isääsi, se on todennäköisesti vahingollisempaa sinulle kuin hänelle. Henkisesti ainakin, laillisista seurauksista puhumattakaan.
Viha, häpeä, syyllisyys ja katkeruus syövät sinun elämääsi ja isäsi sen kuin "porskuttaa" vaan. Siksi olisi todella tärkeää, että pääsisit purkamaan tunteitasi jonkun kanssa, jotta voisit päästä traumoista yli. Ammattilaisilla on varmasti myös vinkkejä siihen, kuinka voisit parhaiten auttaa äitiäsi. Yritä kertoa äidillesi, että arvostat häntä. Osta vaikka lahjakortti jonnekin, jos muuten on vaikea kertoa.
Olet varmasti hyvä aviomies ja isä joku päivä, ainakin sinulla on paremmat eväät suhtautua elämän vastoinkäymisiin kuin monella muulla. Se on kyky jota jokainen elämässä erityisesti tarvitsee.
Ole rohkealla mielellä, saat asiat kyllä kuntoon! Hae rohkeasti apua, se ei ole häpeällistä! Elämä on elämistä varten, ei pelkäämistä varten.
SUURILLA LIHAKSILLAAN JA PINILLÄ AIVOILLA
Kirjoittelenpa nyt toistamiseen. Tänne kaivattaisiin miestenkin kommentteja, vaan tuntuvat pitävän tätä vain pelkkänä miestenhaukkumispalstana. Mutta onhan miehiäkin, jotka ovat vaimonsa puolelta kokeneet avioliittohelvettiä. Minulla on tosi mukava setä, isän paljon nuorempi veli, josta olen aina pitänyt paljon ja jonka kanssa aikuisena eroni jälkeen heillä lasten kanssa vieraillessani syvällisemmin keskustellut. Setä on myös jo aikaa sitten eronnut ja jäi yksin poikaansa kasvattamaan. Asuvat omakotitaloa Hämeessä päin. Muistan tätini. Hän oli päällisin puolin kylässä sellainen melkein imelä. Mutta puhui aina jotenkin käskevästi ja vähätellen miehelleen. Lapsena olimme veljeni kanssa heillä kesällä viikonkin ja minusta oli kauheaa kun täti aina huusi kiltille, hyvälle miehelleen, sätti milloin mistäkin ja lätki keittiöpyyhkeelläkin. Ajattelin äitiäni ja ettei meillä kotona ikinä! Serkkupoikani häpesi äitiään syvästi ja sanoi tälle, niin äiti uhkaili, että älä nyt ala sinäkin tai saat selkääsi. Tämä tapahtui siellä ollessamme. Ja serkku häpesi vielä enemmän. Setä kertoi nyt myöhemmin, että se avioliitto oli hyvin vaikea. Vaimo katsoi saavansa tehdä mitä vain, koska oli synnyttänyt hänelle pojan. Lisäksi setä kertoi, että vaimo oli kaappijuoppo, aina milloin minkäkin syyn nojalla lähti linja-autolla keskustassa käymään, vaikka muka apteekissa, että sai viinaa. Setä oli kerran, kun täti oli humalassa kysynyt, että miten sinäkin, naisihminen kehtaat siellä Alkossa aina ravata, niin täti oli sanonut, että sinulle sanon vieväni. Setä otti ja ottaa asiallisesti, ei riehu kännissä. Viimein oli mitta tullut täyteen. Setä oli sanonut, että nyt tuli pesäero. Tämä on hänen kotitalonsa ja pysyy omistuksessaan, mutta jos et sinä lähde, otan minä pojan ja lähden kuitenkin. Tätä hän hoki niin kauan, että täti lähti. Että voi se helvetti olla noinkin päin.
olisi ehkä pitänyt miettiä vähän aikaisemmin....
Meidä yhteiselo alkoi ruusuisesti ja huumaa täynnä,kuten varmaan monella muullakin n.25v sitten.Aluksi arkiset asiat vaativat suurta huomiota,jotta elämä asettuisi uomaansa.Olosuhteet asetuivat tälle mallilleen,mutta sepä ei riittänytkään vaimolle.Hän ryhtyi kinastellessamme jostakin asiasta surkuttelemaan huonoa tuuriansa kun oli ryhtynyt kanssani mihinkään tekemiseen.Entiset poikaystävät kun ovat menestyneet taloudellisesti niiiiiin mahtavasti.Jossakin vaiheessa viina tuli mukaan kuvioihin ja alkoi hallita vaimon viikonloppukäyttäytymistä,siitä lähtien olen saanut kuulla kuinka surkea luuseri olenkaan.Melkein joka viikonloppu ja usein arkenakin olen joutunut lähtemään evakkoon ettei keskustelu mene "viittomakieliseksi".Palatessani evakosta "kotona" vallitsee rauha ja syvä hiljaisuus, vaimo vetää unta palloon,että jaksaa jotenkin raahustaa työmaallensa.Nykyisin tahtoo tulla joitakin "lavitsapäiviäkin",mutta se ei ole suurikaan haitta kunnallisella työnantajalla työskentelevällä.Arvannet varmasti ettei vuosia jatkunut evakuointi olisi voinut onnistua jos en olisi tavannut erästä immeistä,jonka luokse voin mennä mihin vuorokaudenaikaan tahansa.Tämä tapaaminen ei tapahtunut kapakassa,koska meistä kumpikaan ei käy niissä.Olemme sopineet että minulla ei ole asiaa hänen luokseen maistissa niinpä omakin läträäminen viinan kanssa on jäänyt olemattomaksi.Suhteemme on jatkunut 16 vuotta ja olen ajatellut vakinaistaa evakkopaikan kunhan nuorin poika pääsee työelämässä alkuun (tapahtuu maaliskuun puolivälissä).Kännipäissään vaimo ottaa eroa,mutta selvänä ei muista maininneensakaan asiasta. Olen lukemattomat kerrat tulostanut hänelle erokaavakkeen ja allekirjoittanutkin sen omalta osaltani,mutta ne ovat aina jotenkin maanantaiaamuun mennessä hävinneet.Olen kannustanut häntä ottamaan eron ja luvannut talon ja kesämökin,sekä autonkin (paku jota tarvitsen työssäni)hänelle enkä ottaisi muuta kuin vaatteeni vaan eipä ole vielä sopinut.Olen vaihtanut autoja n.3 vuoden välein verotuksellisista syistä ja olen jokaisen rekisteriotteen heti allekirjoittanut myyntikuntoon.Joku taisi kirjoittaa ettei äijät niin herkästi ryhdy retostelemaan huonoa suhdettaan ja taitaa siinä vähän olla tottakin.Minäkin kirjoitan ensimmäistä kertaa tästä asiasta,kun kerran ihmeteltiin miesten mielipiteen puuttumista.Vaikuttaako siltä että olisi nokka pystyssä vai siipi maassa.Pistäkää besserwisserit palautetta.Katsotaan kesällä mihin päätökseen on tultu.
Luin noita kokemuksia ja monesta löytyy elementtejä jotka olivat omassa liitossani aikoinaan vaikuttavia tekijöitä. Olen usein miettinyt liittoamme, enkä ole voinut ymmärtää sitä miksi mieheni halveksia minua kaikista asioista niin paljon. Olen ihan fiksu, normaalin näköinen nainen, hyvässä työssä jne..Vaikka itse sain kokea pettämiset, haukkumiset, halventamiset jne.. en siltikään osannut vihata tai halveksia häntä sillä tavalla mitä itse sain kokea. Edelleen mietin MIKSI, mikä miestä vaivaa käyttäytymään näin. Huono omatuntoko kaikesta omasta pettämisestä ja valheesta? Kertokaa miehet miksi naista, jota muka rakastatte, kuitenkin vihaatte ja halveksitte??
Tiesitkö ystävä hyvä, että eron saa ilman sitä toisen osapuolen allekirjoitustakin?
Oletko liian kiltti? Antaisit alkoholistivaimolle omaisuutesi, että hän voisi juoda itsensä nopeammin hautaan?
Ihan samaa olen ihmetellyt itsekin. Entinen miesystäväni haukkui viikottain kaiken ulkonäköäni (muut kehuneet), mielipiteitäni (muiden mielestä fiksuja ja tasapainoisia) harrastuksiani (ihan normaaleja harrastuksia) ja elämäntapojani myöten (juon harvoin enkä polta). Olemassaoloni kuulemma myös rajoitti hänen elämäänsä, vaikken estänyt hänen menojaan.
Kuitenkin hänestä erottuani hän liimautui minuun sitkeästi, ja sitten olinkin yhtäkkiä ihanampi ja fiksumpi kuin kukaan muu, ja harrastukseni ja elämäntapani hänen mielestään hyviä kannustimia hänellekin kohti terveempää elämää.
Mitä logiikkaa tässä nyt sitten on? Jos itse olisin niin tyytymätön kumppaniini, että hänet pitäisi jatkuvasti repiä haukkumisella rikki, olisin erottuani tyytyväinen vapaudestani ja etsisin paremman. Eikä kyse ollut siitä, että olisin ollut ainoa hyvä nainen, jonka hän olisi voinut saada, sillä päälle päin hän oli ihan fiksu ja hyvännäköinen. Eli ei hänen erostamme huolimatta yksin olisi tarvinnut jäädä ja siksi minuun viimeisenä toivonaan ripustautua. Ja jos taas rakasti ja arvosti alun perinkin, miksi haukkui koko ajan?
Ilmeisesti tuollaiset tapaukset purkavat tietoisesti tai tiedostamattaan toiseen pahaa oloaan ja/tai yrittävät hallita ja alistaa kumppaniaan henkisellä (ja usein myös fyysisellä) väkivallalla.
Itse en halveksi vaimoani, eikä hänkään minua, mutta yritän silti vastata kysymykseesi.
Vaimoaan halveksivasti (ja halveksuttavasti) kohteleva mies voi ensinnäkin olla persoonallisuushäiriöinen. Sellainen ihminen ei yksinkertaisesti kykene hyvään parisuhteeseen, koska luonteesta puuttuu jokin tärkeä osanen, empatia ja kyky rakastaa.
Joskus tietysti miehellä saattaa olla jonkinlainen syykin käytökseensä, joko subjektiivinen tai objektiivinen. Ehkä mies itse kokee naisen käyttäytyvän häntä kohtaan halveksivasti, vähätellen, tai olevan muuten epämiellyttävä. Aikuisellakin ihmisellä on joskus taipumusta käyttäytyä kuin lapsi: jos kokee jäävänsä vaille rakkautta, alkaa kiukutella ja käyttäytyä kaikkea muuta kuin rakastettavasti. Miehet (muut kuin persoonallisuushäiriöiset) ovat herkempiä kuin naiset usein kuvittelevat, ja kaikenlaiset pienet eleet voivat vaikuttaa yllättävän voimakkaasti. Eli jos nainen itse loukkaantuu miehen sanomisista tai tekemisistä, kannattaa miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että miehen sanomiset tai tekemiset olisivat itse asiassa reaktio johonkin naisen sanomaan ja tekemään.
Osittain edelliseen liittyvä syy olisi se, että mies on pohjimmiltaan tyytymätön itseensä ja omaan elämäänsä, ehkä tiedostamattaankin, ja kohdistaa itsehalveksintansa naiseen. On hyvin yleistä, että itseä kohtaan tunnettu viha kanavoidaan toisiin - puolisoon, omiin lapsiin tai erilaisiin vähemmistöihin.
Sama pätee naisiinkin: monissa avioliitoissa nainen syyllistää miestä koko ikänsä, kun ei itse ole onnistunut toteuttamaan unelmiaan ja elintaso on jäänyt alemmaksi kuin tyttösenä tuli haaveiltua.
Onhan paljon helpompaa kasata kaikki syyllisyys toisen kannettavaksi - paljon rankempaa olisi ottaa itse vastuu omasta elämästään ja onnellisuudestaan.
Hyvä asia, että kyseistä asiaa käsitellään molempiin sukupuoliin kohdistuvana ongelmana. Narsistihan voi olla todella vaikea tapaus sekä puolisonana, että kasvattajana.
Irtiotot narsistista onnistuvat vaihtelevalla menestyksellä. Vielä vuosien jälkeenkin saattaa eteen tulla käsittelemättömiä asioita ja uskomattomia syytteitä. Esimerkiksi narsistin sairastuessa, hän saattaa syyttää siitä läheisiään.
No on sulla kohtalo elämässä ollut! Ja mikä harvinaista olet erittäin miehekkäästi ja epäitsekkäästi lastesi takia jäänyt.
On todella ikävää kun verrataan edellisiin suhteisiin ja marmatetaan kuinka ex tienaa niin ja niin paljon. Herää kysymys, et jos edellinen oli niiin hyvä niin miksi se sitten on ex..
Vaimosi näyttää kietoutuneen omaan maailmaansa niin totaalisesti, ettei näe eteensä edes sentin vertaa. Ja menetyksensä huomaa vasta kun olet jo lähtenyt. Luultavammin juttu hänen suussaan kääntyy, että parhaansa vaimona yritti ja teki, vaan ei ukolle kelvannut ja pettikin monta vuotta. Älä välitä sellaisesta puheesta, vaikka pahalta tuntuisi. Itse tiedät totuuden (ja naisystäväsi) ja vain sillä on merkitystä.
Tunnen kokemuksesi erittäin hyvin. Oma äitini alkoi joskus aikoja sitten ryypiskelemään ensin viikonloppuisin ja lomilla ja sitten aika huoletta arkisinkin. Eroa isästä teki joka jumalainen känni kerta ja valitteli kuinka isä ei tee mitään ja kuinka se lapsuuden "Eero on niin menestyvä" ja nalkutusta kesti aina siihen asti kunnes sammui. Ja meidän muiden piti vahtia ettei tupakka kädessä sammu ja tapata meitä kaikkia. Loppujen lopuksi isän pinna täyttyi ja muutettiin yhtä aikaa kotoota pois. Minä omaani ja isä omaansa. Sitten alkoi äidin soittelut isälle. Ja kapungilta sai kuulla kuinka akka oli parhaansa tehnyt ja vieraille veräjille se sonni kuitenki lähti.. Ja piinaa kesti pitkään ja aina välillä vieläkin. Joten voimia ja tsemppiä kestää vielä se "loppuhöykytys"
jaksat kyllä jos vaan tahdot, tsemppiä ihan oikeesti!
Olisikohan sun miehelläsikin ollut jotain kerrottavaa omasta elämästään sun kanssa niille Kirkon perheasiain neuvonnassa ? Siellä sinä tietenkin visersit sievän "marttyyritarinan" osastasi tervaten miehesi heille. Olipa kauniisti tehty. Muuten, ne asiantuntijat ja ammattiauttajat siellä ovat niitä yhden neuvon sosiaalitanttoja, joilla ei muuta ratkaisua koskaan olekaan, kuin se, että "kun ette tule toimeen, niin erotkaa"!. Oikein tosi kristillinen neuvo kirkolta, jonka pitäis etsiä ratkaisuja elämän ongelmiin Jumalan sanasta. Mutta tässä, niin kuin muissakin asioissa kirkko on luopunut sen peruspilarista, Jumalan sanasta.
Neuvo ja lohdutus sulle: Älä sotke Jumalaa ja hänen armoansa erojuttuusi; Onhan Hän antanut neuvonsa sinullekin:" Minkä Jumala yhdisti, sitä älköön ihminen ( eikä kirkon avioliittoneuvojatkaan ) eroittako" ! Mutta tälle neuvolle sinä olet antanut piupaut.
Oletko muuten koskaan kuullut sanaa Anteeksiantamus ?
Sä olet joko kakara tai itse sairas, hae apua...
Älä sinä sekoita Jumalaa tai raamatun tai edes papain sanoja keskenään. Sinä vissiin nyt luulet etä jos kerran naimisiin on menty niin siinäpä olet...kaiken kärsit...henkisen ja psyykisen väkivallan jonka lapset näkevät. Hei haloo herää.........!!! Silloin on kuule viisain erota jos suhde on paha....Ja jos et eroo ja naapurit huomaavat tuonkin niin siinä on kuule sossun tantat äkkii oven takana ja vie lapset pois.!! Onko se sit sun mielestä parempi vauhtoehto..mukulat uuteen perheeseen ja äiti jää kärsiin suhteeseen????
Mietis kuule hieman ennenku avaat suus...! Jumala juu yhdistää mutta kyllä ihminen saa erota...siinä ei Jumalat paljon auta jos suhde on täynnä väkivaltaa,,vai auttaako??? Lueppa lehtien otsikoita...Siinä sulle jumalan yhdistämiä liittoja ku ei erota ajoissa..perheväkivaltaa ja surmia toisetnsa perään. Häpeä hiukan.
Oikein karvat nousi pystyyn kun tuota sinun räpistystäsi luin.Olen itse kärsinyr perheväkivallasta naista ei ole luotu sitä varten että sitä sitä alistetaan ja nyrkitetään et ole kokenut samaa.oletko vanhapiika?
Voin vastata kysymyksiisi, mutta vain siksi, että ymmärrän yskän ehkä paremmin kuin joku muu. Mieheni ajatteli nimittäin juuri tavallasi.
Ensiksikin, mieheni EI halunnut mukaan mihinkään perheterapioihin, avioliittoleireille, parisuhdekursseille, vaikka vuosia yritin häntä varovasti suostutella. Meillä oli paljon asioita, jotka olivat kipeitä ja vaikeita, mutta niistä ei hänen mielestään saanut puhua. Minä EN puhunutkaan, ennen kuin olin todennut tilanteen toivottomuuden: miehelläni ei ollut halua ja kykyä nostaa kissaa pöydälle ja lähteä työstämään omia ongelmiaan. Minun ongelmiani toki työstin ja niistä puhuin niin sielunhoidossa kuin terapiassakin. Mutta tosiasia on, että parisuhteessa kukaan ei ole ongelmineenkaan yksin, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen, niinpä asioiden todellinen laita tuli väkisinkin ennen pitkää julki. Mikä voisi olla pahan oloni aiheuttaja? Jos halusin olla rehellinen, mihin olen aina pyrkinyt, oli totuuden miehestäni tultava julki.
Toiseksi. MINÄ en ottanut eroa. Minä en edes painostanut miestäni siihen. Kerroinkin jo, että minusta ei olisi ollut eroamaan. HÄN teki ratkaisunsa täysin yllätyksenä minulle ja lapsille. En pysty selittämään sitä millään muulla kuin sillä, että hän pelkäsi liikaa. Pelkäsi paljastumista, ehkä myös sitä että minä jättäisin hänet.
Minä olin pyytänyt moneltakin taholta esirukousta, sekin tässä kerrottakoon, tilanteemme ratkaisun puolesta. Tiesin, että jotain pitää tapahtua, mutta minä olin jo luopunut ajatuksesta että minä olen se joka lähtee. Odotin vain, miten rukouksiin vastataan. Jostain syystä hänen lähtönsä ei edes käväissyt mielessäni. Ehkä siksi, että hän oli vuotta aikaisemmin erosta puhuessani aggressiivisesti vastustanut sitä, sanonut jopa huolehtivansa siitä, että jos minä alan rikkoa perhettä, hän pitää huolen siitä, että se hajoaa sitten kunnolla ja kokonaan(???).
Mielestäni sietää miettiä, mitä sellaista normaalin, terveen miehen elämässä voisi olla, mitä ei saisi kertoa vaitiolovelvolliselle ammattiauttajalle. Minä en käynyt valehtelemassa mitään. Yritin jopa puolustella häntä, koska tunsin syyllisyyttä niin monista asioista.
Mutta vastaus kysymykseesi anteeksiantamuksesta: tiedän mitä on anteeksiantamus. Minä nimittäin olen antanut miehelleni anteeksi. Olen sen tehnyt jo aikaa sitten. Kuulostaa takuulla hurkastelulta, mutta koska olen itse nuorena saanut kokea mitä on omalla kohdalla Jumalan anteeksiantamus, ymmärrän paremmin kuin hyvin että minulla ei ole oikeutta eikä varaa olla anteeksiantamaton kenellekään. Ei edes sinulle, vaikka kuinka syyttäisit minua. Ehkäpä siksi ja juuri Jumalan armosta meidän avioeromme hoitui, kuten sanottua, kivuttomasti. Ei riitaa, ei erimielisyyttä, ei dramatiikkaa. Olemme puheväleissä, eikä lapsillekaan itse erotapahtuma ollut mikään traumaattinen kokemus, vaikka täydellinen yllätys olikin.
Sai minutkin miettimään omaa elämääni ja kokemuksiani. Ei toki ihan rinnastettavissa, mutta joitain samankaltaisuuksia kuitenkin kahdessa edellisessä suhteessani on ollut.
suhde 1.
Tutustuttiin, tapailtiin, kaikki oli kivaa kunnes jossain vaiheessa aloin miettimään, että mitä minä tältä suhteelta haluan. Sitäkö, että olen jatkuvasti toisen ehdoilla käytettävissä? Sitäkö, että annan hänen murentaa itseluottamukseni jonka olin saanut vaivalla rakennettua takaisin alistavan äidin jäljiltä?
Ehei, sitä en halunnut. Ilmoitin miehelle, että tästä suhteesta ei tällä tavalla voi tulla mitään. Joko tehdään yhdessä töitä suhteen eteen kunnioittaen toinen toisiamme tai sitten lähdetään eri teille. Hän valitsi helpoimman tien - erilleen lähtemisen.
Mitä sitten? Meni kaksi kuukautta, olin tanssimassa ja sen jälkeen hän tuli minua eräänä päivänä rappukäytävässä vastaan, hakkasi ja tuloksena pysyvä invaliditeetti. Vein asian poliisille ja hän sai tuomion. Katkera? Vihainen? Vihaan sitä mitä hän teki, en itse ihmistä ja hän on tuomionsa saanut ja kärsinyt, joten asia on minun puolestani selvä.
suhde 2.
Haa, ajattelin, aivan erilainen mies kuin suhde 1. Rakastuttiin, muutettiin yhteen, kaikki tuntui olevan kohdallaan, lapsenikin tykkäsi tästä miehestä.
Jatkuvaa chatissa istumista, sähköposteja, tekstiviestejä keskellä yötä, epämääräisiä puheluita epämääräisiin aikoihin. Mikään ei sujunut kotona; ei puhuttu, ei tehty mitään ikinä yhdessä, ei seksiä. Minä tein kaikki kotityöt ja hoidin myös hänen juoksevat asiat. Ihmettelin ja kysyin mikä tilanne on.
"Ei tässä mitään, olet minulle aina rakas, mutta minä tarvitsen elämääni useamman naisen ja joko hyväksyt sen tai sitten tämä on loppu"
En pystynyt hyväksymään, sillä mielestäni kahden ihmisen välinen suhde on kahden "kauppa".
Äitini aikanaan alisti minut täydellisesti ja kesti vuosia, että ylipäätään hyväksyin sen, että minulla voi olla oma tahto ja että minullakin on oikeus elää. Ehkä se alistaminen on kuitenkin jättänyt jälkensä alitajuntaan ja "sorrun" miehiin, jotka myös yrittävät alistaa minut. Vaan enää en siihen suostu. En suinkaan sano, että itse olisin täydellinen, mutta sen tiedän, että olen enemmän "arvoinen" kuin vain kodinkone ja kynnysmatto.
Mutta kaikesta huolimatta, omaan optimistisen elämän asenteen nykyisin ja invaliditeetistani huolimatta elän täyttä elämää, ilman miestä.
Mukavaa kevään odotusta kaikille.
-helppo puhua anteeksiantamuksesta sivusta katsojana,käypä itse nuo samat vaiheet läpi,jossa jo anteeksiantamuskin on käytetty ehkäpä moneenkin kertaan ja tule sitten puhumaan......
Miksi sinä hänet tuomitset? "Uskonyhteisöjen" piiristä ne pahimmat narsistit tutkimuksen mukaan löytyy.
minkä tutkimuksen mukaan juuri uskonyhteisöihin olisi keskittynyt ertyisesti narsistien joukko? Mikä heitä sinne vetää ? Kun vetoat tutkimuksiin, on korrektia mainita se; kuka tutki , mitä tutkittiin ja mitä olivat tulokset? Oliko asialla joku puolueeton tutkimuslaitos vai kukaties joku feministiryhmä tai sosiaalitantta ennalta asetettuine tuloksineen?
Herää kysymys, kuka on sun 3. uhris? Yhtä olen ikäni ihmetellyt: Mistä naisille on ilmaantunut tuo heille yhtinen ja yleinen kyky esittää "marttyyriutta" parisuhteessaan? Tunnen näitä tapauksia lukemattomia, ja jokaisessa on syy pelkästään miehessä! Melkein aina syytös on , että mies juo ja lyö! Mutta kuka vastaa kysymykseen : Miksi Jeppe juo ? Varmaan olis monella miehelläkin kertomista avioliitostaan tai parisuhteestaan ja siitä, miten häntä on kohdeltu siinä. Mutta miehet yleensä vaikenevat; eivät ne ole heti kylällä kertomassa, jos nainen heitä haukkuu ja jopa lyö. Mies yleensä painaa asiat pahkaansa ! Asiassa on siis toinenkin puoli!
Raimo Mäkelä: NAAMIONA TERVE MIELI (Perussanoma)
Kuka tarvitsisi tällaista kirjaa?
Mistä luonnehäiriöisen tunnistaa?
Millainen on luonnehäiriöinen persoonallisuus?
Mistä luonnehäiriö aiheutuu?
Miten luonnehäiriöiseen on asennoiduttava?
Voiko luonnehäiriöinen ihminen olla uudestisyntynyt kristitty?
Luonnehäiriöisen ihmisen kohtaaminen tyrmistyttää yleensä ja hengellisessä yhteisössä erityisesti. Se herättää kysymyksiä.
Kun luet tuon R. Mäkelän kirjan, niin se antaa sinulle vastauksen moniin kysymyksiin. Tämä Mäkelä on muistaakseni ammatiltaan pappi ja opettaa kristillisessä oppilaitoksessa, joten tutkimustulos lienet kiistatonta tietoa.
Pohjoisamerikkalaisen psykiatrin ja neurologin Hervey Cleckleyn (1903-1984) teos The Mask of Sanity (St. Louis: The C. V. Mosby Co., 1. p. 1941, 5. laitos 1976, sen tuorein painos: Augusta, Georgia: Emily S. Cleckley 1988) on kokonaisen elämäntyön tulos ja kattava psykopatian kliininen kuvaus.
Norjaa taitaville voi suositella psykiatri ja farmakologian professori Tollak B. Sirnesin kirjoja Å sette de undertrykte fri: hvordan redusere psykopatenes makt? (Gyldendal Norsk Forlag, 2. p. 1983) ja Overvinner kjaerligheten alt? (Ansgar Forlag 1985) sekä Ingjald B. Nissenin kirjaa Psykopatenes diktatur (1. p. 1945, 3., lyhennetty laitos 1975). Psykiatrisen asiantuntemuksen lisäksi 1922 syntyneen Sirnesin esitykseen vaikuttaa se, mitä hän itse koki nuorena miehenä natsi-Saksan keskitysleirillä.
Pohjoisamerikkalaisen Heinz Kohutin teokset The Analysis of the Self ja The Restoration of the Self (New York: International University Press 1971, 1977) käsittelevät narsisimia. Ne ovat kuitenkin hyvin vaikeatajuisia.
Luonnehäiriöstä kristillisessä kehyksessä on ainakin Pohjoismaissa kirjoitettu varsin vähän. Sitä lienevät lähinnä käsitelleet vain toisiinsa yhteydessä olevat em. Tollak B. Sirnes Mielenterveys ja usko -kirjaansa (1980, loppuunmyyty) valitussa artikkelissa Psykopatia ja kristillisyys (s. 80-89) ja norjalainen "vapaakirkollinen" (Det norske Misjonsforbundin) saarnaaja ja sielunhoitaja Edin Lövås kirjassaan Ei herroina halliten: alistamisen ongelma yhteisöissä (1991, loppuunmyyty; alkuteoksen nimi Maktmennesket i menigheten, käännetty myös saksaksi ja ruotsiksi), jotka olen suomentanut. Lövåsin esitystä kattaa pitkä ja perusteellinen kokemus. Kirjassa on runsaasti Raamatun aineistoa, erityisesti esimerkkejä Uudesta testamentista.
Pieni, kirjoitit todella hienosti anteeksiantamuksesta. Minulla oli viime talvena tosi tosi vaikeaa, itkien kuljin koiran kanssa lenkillä, mietin pääni puhki, miten saisin itseni muuttumaan sellaiseksi, että mieheni hyväksyisi minut.
Kävelin siinä koiran kanssa hautausmaalle, ihan kuin jonkun vetämänä. Kyykötin isäni haudalla hyvän tovin, itkin ja rukoilin jotakin korkeampaa voimaa antamaan minulle anteeksi, kun en osaa olla sopiva puoliso. Sitten, ihan kuin oma ihana isäni olisi puhunut mielessäni: älä tyttö hyvä itseäsi syytä!
Isäni oli tosiaankin ihana mies, aina huomaavainen äitiäni kohtaan, teki kotitöitä, värkkäsi lasten kanssa - oli läsnä ja vahvasti kiinni perheessänsä, vastuuntuntoinen, jämäkkä mies, joka osasi myös aidosti rakastaa.
No, siinä haudalla minulle tuli tosi vapautunut olo. Lakkasin syyttämästä itseäni, mutta myös miestäni. Silloin varmaan ensi kerran hyväksyin sen ajatuksen, että minun ja mieheni välit eivät koskaan tule olemaan sellaiset kuin aidossa, rakastavassa parisuhteessa.
Ja mitä noihin terapioihin tulee: olen pyytänyt miestäni hoitamaan omat lapsuustraumansa kuntoon, ettei koko ajan siirrä niitä poikaamme. Ei suostu, ei tietenkään. Väittää, että on painanut villaisella ne asiat, eikä halua enää niitä kaivaa ylös, ei edes minulle eikä varsinkaan "levitellä kylillä" eli ammattiauttajalle. Traumoja hänellä ihan varmasti on, isänsä oli armoton tyranni ja väkivaltainen niin vaimolle kuin lapsille. Monta kertaa olivat juosseet naapuriin pakoon.
Samalla tavalla mies on aina vaiennut kuoliaaksi myös kaikki parisuhteemme riitatilanteet. Aina tavallaan lakaistu maton alle kaikki, ja jatkettu kuin ei olis mitään tapahtunut. Ja tosiaankin käskenyt minua tutkituttamaan pääni, jotta loppuu mokomat höpötykset... Olipa jopa kerran koko työpäivänsä ajan miettinyt minun asioitani, että mistä ahdistus minussa johtuu. Oli tullut siihen tulokseen, että niistä entisistä, epätyydyttävistä työpaikoista...? Väitti, että kaikki muuttuu paremmaksi kun en vain vatkaa niitä päässäni. Olin aivan pihalla, koska entisiä työasioitani en ole miettinyt, eikä mitään niistä ole jäänyt hampaankoloon. Päinvastoin, muutama hyvä ystävä niiltä ajoilta on edelleenkin vahvasti mukana elämässäni.
Uskottava kai se on, ei tuon luonteinen ihminen koskaan osaa hakea sitä "vikaa" oikeasta osoitteesta, eli katsoisi vaikka siihen peiliin.
Ei, mitä mielikuvituksellisimpia teoroita kyllä tulee, kerran jopa syytti, että olen liian kiintynyt koiraamme, että se vie tunteeni pois hänestä...;) Huh huh. No, koiran turkkiin on hyvä joskus itkeä ja sen kanssa lenkkeily tuulettaa ruumiin lisäksi myös sielua, mutta ei se toimivaa parisuhdetta korvaa.
Pistänpä minäkin sormeni tähän soppaan ja kerron pikkuisen tarinan!
Lapsuudenystäväni kertoi silmät pyöreänä ja järkyttyneenä, kuinka hänen rakas miehensä oli uskaltanut pettää häntä ja vielä 5 vuoden ajan jo. Saman naisen kanssa.(ovat nyt jo olleet aviossa 15v) Hänhän oli täydellinen nainen ja äiti.
Mies sitten haki eroa, kun mitta tuli täyteen.
Käytiin kyllä siihen aikaan pakollisessa parisuhdekeskustelussa ennen eroa.
Ja tapahtuma sieltä, joka jäi vaivaamaan "kunnon" pikkuvaimon mieltä oli se, kun terapeutti antoi kummallekin A4 arkin, johon piti kirjoittaa puolisosta kaikki hyvät puolet.
Hän itse kirjoitti koko arkin täyteen, koska hänhän RAKASTI puolisoaan.
Mies palautti blancon arkin...että silleen.
Aina parisuhteessa on kaksi! Ei kannattaisi tehdä päätelmiään toisen osapuolen yksipuolisen ja usein katkerankin kertomuksen perusteella.
Miksi nainen antaa lyömisen anteeksi?
Pitäisi ymmärtää häipyä jo ensimmäisen jälkeen, jos ei muuten niin lapsiensa vuoksi.
Se nääs kertoo naisen oikeudentajusta ja tahdonvoimasta, sillä vain nynny hakattaa itseään.
Kuulemma jotkut läheisriippuvat surkeat yksilöt oikein anovat sitä, sillä se miehen katumus on nannaa sitten jälkeenpäin. Voi itse alkaa taas käyttämään valtaa siinä parisuhdehelvetissä. Seuraavaan lyöntiin asti!
Jotkut selvinneet naiset ovat itse myöntäneet asian, sillä sitä ei jostain syystä määrätyssä vaiheessa halua edes nähdä.
Yhtä loukkaavaa on, jos antaa puolisonsa nimitellä..
Itse olisin jo ensimmäisen kerran jälkeen painanut oven kiinni. Ehdottomasti!
Kuulkaas kaikki valittajat, itsehän sinne jäätte!
annoit. Etsin käsiini ja luen mielenkiinnosta. Ehkä opinkin niistä jotain, kun olen vielä kehityskykyinen. Tuossa edellä mainitun Raimo Mäkelän kirjan tunnenkin, kuten myös sen kirjoittajan; asui nuoruusvuosinaan äitinsä kanssa naapuritalossa Tampereen Viinikassa.
parisuhteessa ( pätee sekä avio- että avosuhteisiin )se, että jos naisella ei ole miehelle muuta annettavaa, kuin perseenä, niin ei paraskaan ja tervejärkinen mies kauan viihdy sellaisen naisen kanssa. Hetken sen uutuusarvo viehättää, mutta jos suhde jää vain sen varaan , niin kohta ollaan karilla. Itse asuin kolme vuotta sellaisen plondin kanssa, jonka muodot olivat kyllä tosi hyvät miehen silmissä, mutta henkisesti hän oli täysi kana, tyhjiö! Luuli , että maailma ja elämä mennään läpi noilla avuilla. Vieläkin ihmettelen, miten saatoin haksahtaa häneen ja vielä tositarkoituksella. Vanha tätini, joka oli paljon elämää nähnyt ja kokenut, pruukasi sanoa suvun nuorille naisille, että "ei se miehen saaminen mikään saavutus ole, mutta sen pitäminen; siinä on naisella tekemistä"!
Äiti EI todellakaan ole mikään kiero marttyyritarinoiden kertoja, vaan täysin omaan ahdistukseensa haki apua, minkä yhteydessä kävi väkisinkin ilmi iskän "asiat"! Jos lukisit tarkemmin, olisit huomannut tuon. Ja äiti antoi koko avioliiton ajan vain anteeksi ja anteeksi iskälle, mutta asiat eivät muuttuneet, iskä ei muuttunut. Hän vain jauhoi juuri tuota Raamatun kohtaa ja käytti sitä hyväkseen. ja asiat jatku samalla tavalla. Ja kaikki oli onnettomia... Älä loukkaa vaan ajattele!
"Uskonpiireissä" narsistit keksivät saavansa hyvin käyttää valtaa. Kaikkihan uskovat helposti, ja jos jotain laitetaan Jumalan nimen alla, harva uskaltaa panna vastaan. Ja hurskasta on helppo esittää ja tulla jopa vakuuttavaksi...
Mitä halusit kertoa vastauksessasi, kun sen minulle osoitit? Halloo!?
Kerroinhan vain ihan ulkopuolisen esimerkin avioerotarinasta, josta käy ilmi, ettei koko totuus parisuhteessakaan ole aina se, jonka vain toinen osapuoli kertoo ja näkee...
Tässä forumissa kyllä varsinkin naiset helposti uskovat kaiken, minkä lukevat.
Mielellään juuri he hakevat myös sitä "marttyyrinviittaa" harteilleen kirjoituksillaankin.
Mihin viestiin mahdoit vastata tai luulit vastanneesi??
Tarkoitin vastata "NäkemysTämäkin" -nimimerkille tekstiin "Jatkoa Tarinaas". Ja siihenhän se vastaukseks on laitettukin, mut se näyttää siltä, että on sulle, kun on siinä vieressä... Mutta anteeksi joka tapauksessa, jos aiheutin hämmennystä viestilläni. Kimpaannuin siis hieman "NäkemysTämäkin"n näkökulmasta, mielestäni aivan ajattelematon...
Tarkoitin vastata "NäkemysTämäkin" -nimimerkille tekstiin "Jatkoa Tarinaas". Ja siihenhän se vastaukseks on laitettukin, mut se näyttää siltä, että on sulle, kun on siinä vieressä... Mutta anteeksi joka tapauksessa, jos aiheutin hämmennystä viestilläni. Kimpaannuin siis hieman "NäkemysTämäkin"n näkökulmasta, mielestäni aivan ajattelematon...
ja vähätellä toisen kokemusta.haluaisitko olla hänen housuissaan?pidä suutas pienemmällä.itselläsi varmaankaan ei ole yhtään lasta,koska saat ehkäistä.tänne kirjoittamisella on juuri se vaara,kun kaikki syyttelijät saa mellastaa vapaasti.on ne viisaita.toisen elämän asiantuntijat.
Voi hups, Moniko avioliitto on Jumalan yhdistämä.Nämä avioliitot kestävät loppuun asti.Ihmisen ei ole kestettävä henkensä uhalla ja annettava anteeksi jatkuvasti(viattomat lapsetkin siinä joutuvat kärsimään).Jumala on tarkoittanut niitä avioliittoja, jossa molemmat puolisot elävät Hänen tahtonsa mukaan, kestämään.Eikö se ole väärin sekin jos aiheuttaa toisen puolison vankilareissun sillä, että pysyy paikallaan ja pikku isi joutuu tappamaan vaimonsa ja lapsensa, kun vaimo ei enää jaksa ottaa selkäänsä,juosta öitään peltoja pitkin ja elättää tyhjänpäiväistä miestä.Vaimoa kun ei voi enää syyttää eikä laittaa vankilaan murhaamisensa jälkeen.voi meitä pahoja avionrikkoja vaimoja.
Tän viestin sanomaa en tajunnut. Viittitkö selventää?
..aina erossa on kaksi!
Eihän sanomasta voinut edes erehtyä. :)
Ehkä ei siitä sanomasta, mutta syystä. Hän oli kunnollinen ja hyvä vaimo. Kirjoitti a4 arkin miehensä hyvistä puolista.(arvosti miestään). Mies jätti tyhjän paperin. ????
Mitä tiedät vain tämän perusteella hänen kunnollisuudestaan? Tai siitä parisuhteesta? Mitä tuo yksi asia kertoo siitä sinulle?
Kun heidät tunnen hyvin, niin tiedän, että mies oli rehellinen. Vaimo ei nähnyt tässäkään epäonnistuneessa avioliitossa itsessään mitään vikaa. Hänhän oli itse täydellisyys! Siinä löytyi tuon kertomukseni ydin. Uskon, että sentään joku muu sen täällä ymmärsi, vaikka sinulta se meni yli hilseen.
Sinä arvioit asiaa yksipuolisesti ja menet suoraan petetyn ja jätetyn puolelle..
Sellaisiahan tämä forumikin on täynnä. Juuri sinunlaisiasi myötäeläjiä :))..
Kaikki joilla on petturimies ollut kuuluu joukkoonne tummaan ja muut ovat mielestänne hylkiöitä.
Kukaan ei saa olla eri mieltä tai saa vihan ryöpyt päälleen koko porukalta. Yksi ja toinen heittelee ilkeyksiä minkä ehtii. Katkeruus on säälittävää ja saastuttaa koko ympäristön.
Joku tuolla jossain ehdottikin, että teille petetyille perustettaisiin tänne oma club. Juuri niin, sillähän tuosta vihasta ja tuskasta pääsee yli. Saa ainakin mielinmäärin haukkua pettäjiä sekä kakkosia ja toiset säestävät. Oikein kunnon marttyyriclub!
Eiköhän olisi terveellisempää hakeutua ns, terveiden joukkoon ja siellä purkaa itseään? Voi jopa tuskakin pikkuhiljaa laantua, kun pystyy realistisesti käsittelemään asiaa.
Mielestäni en oo asettunut kenenkään puolelle saati sitten arvostellut ketään. Halusin vaan vähän enemmän tietoo kun en heti tajunnut mistä oli kysymys. Sorry nyt kun oon tyhmä
Hehe.. hyvät naurut sai! Nii no tottakai se on naisen vika että mies juo, niinku kaikki muukin. Siitähän tää koko juttu lähti että naisia syyllistetään kaikesta, mitäs meni hoitamaan lapset ja puhumattakaan että synnyttämään, ni on muka pakko jäädä kotiin sit niiden kanssa. Ja hoitamaan samalla KAIKKI muut asiat.
Kun arjen pyörittäminen vaatii tiettyä määrää työtä, niin kertokaahan jotain syitä olla jakamatta sitä aikuisten liikuntakykyisten ihmisten välillä tasapuolisesti??
Jos oot lukutaitoinen oot varmaan huomannu että täällä on puhuttu siitä miten joillain on parisuhteessa epärakentavia tapoja hoitaa ahdistuksiaan ym. Sinun mielestäsi juominen ja lyöminen on hyviä ja aikuismaisia tapoja tehdä se? Olen kovasti eri mieltä, aikuinen on vastuussa käytöksestään kaikissa tilanteissa. Parisuhteessa molemmilla on vastuu ja velvollisuus käsitellä asioita parhaansa mukaan aikuisella, rakentavalla tavalla, pasisuhdetta vaalien. Puhukaa hyvät ihmiset toisillenne sanoilla, ei nyrkeillä. Jos ei onnistu ni helvetti, ei siinä oo muuta järkevää vaihtoehtoa ku ero. On asioita jotka vaan pahenee ajan kanssa.
Kaikki tekee virheitä, joista varmaan yleisimpiä on purkaa pahaa oloaan/turhautumistaan toiseen raivoamalla turhista. Siitä selviää pyytämällä anteeksi, ja voi jopa kerto toiselle mikä harmitti (kun sen keksii). Parisuhteessa tämä estää välien tulehtumista ja sitten voidaan vielä miettiä että olisiko se jatkossa estettävissä, ja itse voi yrittää ensi kerralla olla purkamatta tunteitaan sinne minne ne eivät kuulu. Tähän ja moneen muuhun voi syyllistyä yhtä hyvin niin nainen kuin mieskin.
Sukupuolen välisiä eroja kuitenkin on. Tietyt parisuhteessa (TIETYISSÄ TILANTEISSA) edulliset käyttäytymismallit kuitenkin saatetaan kokea epämiehekkäinä ja toiset taas epänaisellisina, jolloin voi olla valtava, kivikautinen psykologinen kynnys edes pyrkiä noudattamaan näitä malleja.
Ja pulloon turvautumisesta vielä: alttius alkoholismiin on periytyvä, ja sen riskiä kasvattavat lapsuuden kodin alkoholin käyttö, vanhempien tarjoaminen alkoholia alaikäiselle lapselle, varhainen alkoholinkäytönaloittamisikä. Eli tietyt ihmiset alkavat juomaan todennäköisemmin nalkutti akka tai ei.
sain, kun luin juttusi. Et alkuunkaan vastannut kysymykseen, jonka esitin, tai joka on esitetty maailamassa tuhansia kertoja. Jos asia olisi noin yksinkertainen, se olisi jo ratkaistu satoja vuosia sitten.
Väität juomisen olevan periytyvää ja että miehet juo, nakutti akka tai ei. Myönnän, että monet alkoholistitapaukset ovat saaneet alkunsa jo kotielämästä. Eräänkin lapsuuskaverini opetti juomaan oma isänsä, joka juotti keskenkasvuiselle pojalleen kossupullojensa loppuja "maistiaisina"! Ja oppihan poika nopeasti tavat. Kuoli muuten 42-vuotiaana täysin alkoholisoituneena. Onneksi tämä kaveri ei koskaan perustanut perhettä; hän seurusteli nuoruudessankin mieluimmin pullon kuin pillun kanssa.
Mutta tunnen myos monta tapausta, joissa viinalla ei ole ollut mitään perinnöllistä vaikutusta tai kotoa saatua ja opittua elämäntapaa. Eräskin nuoruuskaverini,oma serkkuni, tosi kunnollinen poika, jonka koti oli uskonnollinen ja jossa ei viinoja vakaumussyistä viljelty, sai muijakseen todellisen nykynaisen, feministin parhaasta päästä, jonka yliotteella ja määräysvallan halulla mieheesä nähden ei ollut mitään rajoja. Varoitimme tätä kaveria tulevasta jo heidän seurusteluaikanaan, mutta rakkaus on todella joskus sokea. Hän avioitui 22-vuotiaana tämän itseään 6 vuotta vanhemman naisen kanssa sillä ajatuksella, että hän on löytänyt "elämänsä naisen". Hetken hurman jälkeen alkoi pojalle selvitä tämän onnen oikeat kasvot, kun nainen alkoi näyttää luontaisia taipumuksiaan. Käytännön tasolla se merkitsi sitä, että kaikki tässä huushollisssa tehtiin juuri niin kuin rouva halusi; muusta ei edes voinut keskustella jos halusi perherauhan säilyvän jonkin asteisena siedettävyytenä. Mies joutui jopa luopumaan kaikista entisistä kavereistaan ja harrastuksistaan ( lentopallo ja sähly yms. ), koska rouva piti, että siellä on huonoa seuraa ja miehen pitäisi keskittää ajankäyttönsä parempaankin. Itse rouva kyllä katsoi oikeudekseen harrastaa omia rientojaan kulttuuritapahtumissa ystävättäriensä kanssa. Ja käydä jopa ravintolassa iltaa istumassa "likkaporukassa", koska kuulemma tarvitsi vähän tuulettumista. Mutta jos mies joskus mainitsikaan aikeista lähteä johonkin harrastukseensa kaveridensa kanssa, niin auta armias! Silloin nousi sellainen meteli rouvan puolelta, että oksat pois! Heti löytyi miehelle muuta tarpeellisempaa tekemistä kotioloissa; siis ei mihinkään. Muutenkin rouva katsoi oikeudekseen sättiä ja arvostella miestänsä jopa sivullisten kuullen; miehestä ei ollut mihinkään, hän ei osannut tehdä mitään ( naisen mieleisellä tavalla ), eikä yliottaen hänestä ollut mihinkään. Ja tätä nalkutusta riitti vuodesta toiseen. Lopulta mies "sortui" ostamaan saunakaljat ja siitäkös riemu nousi; vai meinaat alkaa lutraamaan kaljojen kanssa. Rouva sai raivokohtaukesen. huutoa ja haukkumista riitti. Kaiken henkisen väki- ja ylivallan lisäksi nainen käytti myös fyysistä väkivaltaa; kiskoi tukasta ja lätki poskille! Ja kaikkeen tähän nainen katsoi olevansa perheestä vastuullisena olemaan oikeutettu. Kaikkea tätä alistamista ja nöyryytystä mies kesti 16 vuotta kunnes heidän 15-vuotias tyttärensä sanoi isälleen; Miksi kärsit ja siedät tuollaista, eroa tuosta naisesta! Ja niin mies lähti ja elää nyt uutta elämää toisen naisen kanssa ja sanoo olevansa nyt tosi onnellinen.
Näin kävi siis minun serkkupojalleni, jonka elämää jouduin läheltä seuraamaan. Minulle hänen tapauksensa opetti sen, että piruja on myös naaraspuolisia! Yhtä ihmettelen vieläkin; että tämä mies ei ratkennut sittenkään ryyppylinjalle lohtua etsimään ,vaan teki järkevän ratkaisun ja löysi uuden, todellisen onnen!
Vikaa voi olla siis myös naisissa, ei vain ja aina miehissä, kun parisuhde ajautuu karille; asia jota et ilmeisesti pysty sisäistämään. Että asioilla on omat puolensa.
Nauratti tämä viesti, vaikkei siinä nauramista ollutkaan. Olen nainen ja kuullut monta kertaa miesten suusta jutun, että naisen pitää olla haluttava, mutta aivoissakin voisi olla jotain. :)
Tämä pätee molemmin puolin ja tasapainoinen suhde perustuu toisen arvostamiseen ja kunnioittamiseen. Huonolla itsetunnolla varustettu puoliso joko jyrää toisen alleen tai alistuu toisen valtaan, jolloin tasapainoisesta suhteesta ei ole tietoakaan.
Mies voi olla vahva, mutta vahva mies ei alista koskaan naista, vaan antaa naisen olla nainen. Jos nainen kokee, että häntä arvostetaan, niin terve nainen kyllä antaa miehelle sen vahvuuden ja aseman, joka miehelle kuuluukin.
On hetkiä, jolloin toinen väsyy ja uupuu, mutta jos toinen tukee silloin tarpeeksi, niin suhde voi jatkua. Usein toinen ei tajua tätä. Miehet voivat yrittää ymmärtää myös sen, että naisen rooli äitinä, vaimona ja naisena on usein vaikea yhdistelmä.
Vuosien kokemusten ja keskustelujen jälkeen olen huomannut, että monessa suhteessa miehet elävät isänäkin hyvin vapaata, poikamaista ja miehistä elämää vielä perheen perustamisen jälkeenkin ja ottavat ne poikamiesten vapaudet paljon helpommin kuin naiset.
Naiset ovat äitejä ja se vie heiltä hyvin paljon naisena ja vaimona olemisen voimia. Naiset tajuavat tämän kyllä viimeistään silloin, kun lapset ovat isoja.
Menin minäkin seurakunnan perheneuvojalle. Se kun on maksutonta. Pyysin miestäni mukaan, halusin palavasti pelastaa avioliittoni. Olen käynyt sileeä nyt jo yli 4 vuotta mutta ero tuli silti. Mies vain selitti että siksi kun kerroin jollekin toiselle ongelmistamme. Myös ystäville ei olisi saanut puhua. Mutta hän sai purkaa ahdistustaan naiselle jota en ole koskaan tavannut. Nyt hän sitten asuu tämän naisen kanssa koska "vein häneltä kodin eikä hänellä ollut muuta paikkaa"!!! kukaan ei minua neuvonut eroamaan, mies haki eron ja minä vein sen prosessin loppuun kun mies asui jo muualla. Mitä vaihtoehtoja jäi. Nyt ymmäärrän että exäni potee narsistista luonnehäiriötä enkä voisi elää hänen kanssaan enää. Se ongelma on nyt tämän toisen naisen mutta eipä koske enää minua. Toivottavasti lapseni eivät kärsi isänsä hulluista puheista, minun tehtäväni on pitää heidät järjissään.
Käykää ihmiset puhumassa ongelmista jollekin ammattiauttjalle, mieluiten yhdessä jos haluatte pelastaa suhteenne mutta yksinkin jos se auttaa sinua jaksamaan.
Tuossa kirjoituksessasi en minä kylläkään löydä sellaista selvää syytä miksi erositte. tai mitkä tapahtumat ja teot johtivat siihen että piti erota.
eikai tuo voi olla eron syy. jos pelkästään tuntee näin .
Lainaus kirjoituksestasi "mutta en ymmärtänyt mistä paha oloni johtui. "
Jos jokainen eroaa sen takia että on pahaolo niin täällähän ei olisi yhtään ehjää avioliittoa.
Vaikka kyllähän se niinkin on että nykyään on muotia
olla eronnut.
sen vuoksi sitten erotaan melko heppasin perustein.
Et näköjään ole kärsinyt pahasta olosta oikeasti. Sellainen paha olo, mikä lopulta johtaa eropäätökseen, on jatkuva jäytävä tunne riittämättömyydestä puolison silmissä. Täytyy pinkoa uskomattomiin suorituksiin ja sulkea silmänsä omilta tarpeilta ja väsymykseltä. Vaikka kuinka tekisi ja hyysäisi, ei saa mitään muuta kuin haukkuja ja nimityksiä, valitusta ja nakerrusta. Sellainen lopulta johtaa seinän nousemiseen eteen ja ainoa mahdollisuus on kääntää suunta ja lähteä pois suhteesta.
En tarkoituksellisesti lähtenyt kertomaan yksityiskohtia, vaikka niissä kyllä riittäisi kertomista, sillä siinä on syyttämisen maku. En ole syyttämässä, enkä valittamassa. Olen tahtonut kertoa tarinani, en ruveta ruotimaan mieheni persoonallisuutta.
Olen sitä paitsi aivan samaa mieltä, että nykyään erotaan liian helposti. Viimeiseen astihan minäkin yritin. Ja on olemassa aivan todellinen vaara, että persoonallisuushäiriöisiä aletaan näkemään joka puolella, jos tartutaan sokeasti johonkin termiin tuntematta asiaa sen syvällisemmin. On hyvä, että asioista puhutaan. Ja jos ihminen on rehellinen itselleen, voi aika moni meistä huomata itsessään piirteitä, jotka ovat tyypillisiä persoonaltaan häiriintyneille. Kaikkihan olemme loppujen lopuksi esimerkiksi itsekkäitä.
Kun luin tämän keskustelun avauskertomuksesi Pieni, tunsin valtavaa yhteydentunnetta, tuskaa ja surua. Vaikka et kertonut mitään yksityiskohtia ja konkreettisia esimerkkejä, tiesin heti mistä puhut. Olen elänyt samanlaista elämää. Mikään ei riittänyt. Vaikka millaisiin mutkiin itsensä käänsi niin jo toisenlaista piti olla. Hän käänsi asiat, jopa omat puheensa väärinpäin. Aloin uskoa että muistissani, ymmärryksessäni on vikaa kun sain kuulla jatkuvasti että en muista mitä hän on sanonut tai tarkoittanut. Aloin sitten kirjoittaa niitä muistiin, päiväkirjamaisesti myös omia tuntojani. Lopulta olen laittanut myös teksitiviestit muistiin ettei hän pääse enää kääntämään juttuja toisinpäin.
Sinä Pieni ja minä,me olemme voitolla kun olemme päässeet eroon vaikka ero sinällään on raastavaa.
Uskokaa te jotka ette ole narsistin kanssa eläneet että tämä kokemus on totta.
Niin,miten se ilmenee käytännössä?
Onko se jotakin sellaista että samassa tyypissä
tuntuu olevan useampia persoonia vai mitä?
Yritän vaan kysellä että voisin psyykata
onko minussa miehenä vastaavat merkit.
En ole ammattiauttaja, mutta persoonallisuushäiriöisen tunnusmerkkejä on toisen alistaminen, nimittäminen, vähättely, joskus väkivalta, tilan hallinta.
Lisäksi persoonallisuushäiriöisen kumppanilla on sellainen tunne, että on itse syyllinen, vaikka kuinka tekisi toisen mieliksi kaikkea. Sitä yrittää pinkoa ja järjestää tavaroita ja ennakoida mahdolliset persoonallisuushäiriöisen kohtaukset, milloin hän alkaa huomautella tekemättömistä töistä, hoitamattomista asioista, huonosta taidosta kasvattaa lapsia jne. Tämä "nalkuttelu" syö sitten toisen itsetunnon nollille ja lopulta tajuaa, että mikään ei muutu ja pakko on lähteä pois. Persoonallisuushäiriöinen ei tunne itsessään olevan mitään vikaa ja siksi hän ei suostu hakemaan myöskään apua itselleen. Lisäksi persoonallisuushäiriöiset yleensä niittävät kehuja ja kiitosta muilta ja saavat jopa ammattiauttajat puolelleen, mikäli sinne puolison pakottamana lopulta lähtevät. Myös sukulaiset (molempien) voivat asettua tämän "miellyttävän" ongelmatyypin puolelle. Tällöin "uhri" jää täysin yksin ja siinäpä ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin luottaa siihen, että itse tietää miten on tullut kohdeltua ja antaa muiden pitää minkä käsityksen hyvänsä kumppanistaan. Näin se by the way on.
http://www.keskuspuisto.net/asti/
Tuossa osoitteessa kerrotaan tuommoisesta tapauksesta.
http://www.keskuspuisto.net/asti/
Tuossa osoitteessa kerrotaan tuommoisesta tapauksesta.
.....noin vaikeeta niin teettäkää lobotomia itellenne niin loppuu rutinat.
Raimo Mäkelä: NAAMIONA TERVE MIELI
Tämä kirjan luettuasi ymmärrät sinäkin, että se lobotomia olisi syytä tehdä ihan jollekkin muulle, kun tuolle eroa hakevalle puolisolle.
Tyypillinen naisen viesti. Ei tuosta ota selkoa. Uskotaan että miehesi on häirikkö-mulkero, mutta ei tuollaiseen viestiin voi mies oikein kommentoida, kun juttu on noin teoreettisella tasolla. Naiset vain ovat heti mukana sanomassa hyvä, hyvä, vaikka eivät tiedä mitä on tapahtunut.
Mitä tapahtui konkreettisesti? Hakattiinko sinua alvariinsa tai jos alistettiin henkisesti, niin miten? Kun näköjään sekoitat Jumalan tuohon, niin alat itse vaikuttaa silmissäni kummalliselta.
Yleensä narsisti nujertaa ja pahoinpitelee läheisensä henkisesti huonoon kuntoon. Useinmiten hän on moitteeton, hyvin pukeutunut, melkeinpä täydellinen ihminen.
Todellisuudessa hän ei välitä pätkän vertaa muista ihmisistä. Hänellä on oikeus loukata, syyllistää ja arvostella muita ihmisiä. Ja kaikki menee niin kauan hyvin, kun yhteisön muut jäsenet suostuvat tähän.
Manipuloinnissa hän on mestari ja empatia on hänelle täysin vieras käsite.
...oli tuo sanottu. Juuri niin.
Joo, mutta kaikki me ollaan vähän narsisteja, eiks vain? Aina parisuhteessa toinen on pikkusen niskanpäällä. Ei tuolla perusteella voi erota.
tollasesta ole kysymyskään. hanki jo vähän tietoo..
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=100&conference=4000000000000012&posting=22000000006965952
Kyllä sä selviät...sinähän tota hommaa olet muutenkin pyörittänyt. Ja nyt voit jatkaa ilman pelkoa.
Mä muistan eron jälkeisen ensimmäisen illan yksin uudessa kodissani. Olin lähtenyt isosta omakotitalostani, jättänyt rakkaan puutarhani...mutta pääsyt eroon piinaajastani. Mä itkin itseni uneen...onnesta.
Omakotitalon ja kauniin puutarhan jouduit jättämään...ajatella, mikä tuska..:)))))
Materialla ei pitäisi olla mitään merkitystä ihmissuhteiden rinnalla...ei niitä ainakaan samalle viivalle luokitella koskaan.
Toivon sydämestäni että pääset elämässäsi tällaisesta autuudesta osalliseksi.
Mitähän tuollaisella ihmisellä on ihmissuhdeasioissa annettavana. Onneks mun ei tarvi sitä selvittää.
hei mulla on yli 20 vuoden liitto takana ja vaikka toinen petti, niin tuntuu ettei hänestä pääse eroon...aikahan se tekee tehtävänsä. 2 tytärtä liitosta nuorempi ois halunnu mun mukaan mut ei noteerattu sosiaalitoimistossa.mä kuitenkin tiedän et mulla on kaikki hyvin,yksinäisyys vaan on kaikkein pahinta kun ei oikeen saa itteä liikkeelle t.k
Jokainen on ITSE oman onnensa seppä!
monenlaista, kuin tarinaakin.
Miksi aina syyllistetään miehiä. Minä olen kokenut saman kuin sinä, muta olen mies.
Minä jäin kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Yllättävääkö? Olen kuitenkin pärjännyt ja niin pärjäät sinäkin.
...
Olen samaa mieltä siitä, että jos eläminen on juuri tuollaista kuin minun perheessäni ja näköjään niin monella täällä, niin se liitossa riutuminen on pahin virhe mitä siinä tilanteessa voi tehdä lapsilleen ja etenkin itselleen! Oma "perhe"elämäni oli juuri tuollaista mitä edellämainitut kertomukset ovat olleet, nykyisin olen nyt muuttanut yli 300km päähän kodistani opiskelemaan. Itsetuntoni on edelleenkin nollassa. En esim ole onnistunut saamaan naisystävää vaikka ikääkin alkaa olla jo ihan kiitettävästi.. Pahinta on se syyllisyyden tunne mitä koen. Äitini asuu edelleen isäni kanssa. Itse asiassa minua ei yhtään haittaisi vaikka isäni kuolisi siihenpaikkaan! Isä ei ryypännyt. Eikä ollut kovin väkivaltainen. Ajattelinkin että ryyppäisi edes niin olisi edes asiallinen sitten kun on selvinpäin. Mutta isä oli samanlainen aina. Muistan yhden tapauksen kun äiti oli tullut töistä kotiin ja isä ja äiti riitelivät ja sitten löi äitiä. Omaa tuntoa soimaa kun en kykene kertomaan äidille miten tärkeä hän on minulle. Pelkään äidin mielenterveyden takia. hän on kestänyt sitä paskiaista jo 40 vuotta! Isän ollessa samassa talossa en uskalla edes jutella äitini kanssa rennosti niistänäistä kun jos esim isä on toisessa huoneessa katsomassa telkkaria niin se ottaa äänet tv:stä muka huomaamatta, että kuulisi mitä juttelemme. Sitten kun olen omassa huoneessani niin sitten se tivaa äidiltäni mitä me puhuttiin jnee.. En voisi kuvitella että äitini olisi voinut koskaan pettää isää mutta isä oli aina mustasukkainen äidistä. Erona edellä oleviin isä ei osaa todellakaan edes näytellä fiksua. Päin vastoin se on nolannut minut ja mun perheen julkisestikkin monet kerrat tempauksillaan.. Ja äiti se vaan jaksaa.. Itseäni soimaa oma saamattomuus asiaa kohtaan ja se näkyy näin aikusiälläkin. Naurettavinta on että miksi edes pelkään isää. En uskalla sanoa sille pahemmin vastaan vaikka olenhan itse jo aika lihaksikas kaveri ja en edes ole kovin arka muussa elämässä. Pieni arkuus ja hiljaisuus kyllä on jäänyt.. Varsinkin naisten suhteen! Mutta kuitenkin Pystyisin hakkaamaan isän täysin sairaalakuntoon koska tahansa, ja pelkään että saatan sen joskus vielä tehdäkkin jos mittani tulee jokupäivä täyteen! Pelkään tulevaisuuttani ajatellen että toivottavasti minusta ei tule itsestäni samanlaista. Kun olen joutunut asumaan tuollaisen sairaan ihmisen kanssa! Pystynkö olemaan kunnon aviomies kun se oikea nainen osuu kohdalle?.. Entä pystynkö olemaan lapsilleni kunnollinen isä? Sen olen ainakin päättänyt että jos joskus havaitsen itsessäni samanlaisia oireita niin eroan välittömästi ja vaikka tapan itseni että tuleva vaimoni ja lapseni voisivat elää rauhallista ja turvallista elämää!!
Viimeiset lauseesi viestissäsi herätti minussa tällaisia ajatuksia.
Mietit voisitko olla kunnollinen aviomies ja isä tulevaisuudessa. Hyvinkin voit! Ja olet motivoitunut ja se on hienoa. Ja siinä voi piillä toinen pulma jos niin voidaan sanoa...
Kirjoitan nyt vain siksi että itselläni on hieman vastaavan taustan omaava aviomies kuin ehkä itse olet.
Mieheni haluaa pohjimmiltaan olla olla hyvä mies ja isä, toisenlainen kuin isänsä. Pyrkiessään olemaan toisenlainen, kunnollisempi, hän asettaa itselleen ja muillekin sellaisia vaatimuksia joista ei tahdo selvitä. Seuraus: Hän stressaantuu, masentuu ja purkaa sitä perheeseensä. Historia toistaa itseänsä, eri vaatteissa.
Vanhemmat tekevät ne virheensä mitkä tekevät. Sitten kun itse päättää olla tekemättä samoja virheitä niin ei niitä SAMOJA teekään, tekeekin muita virheitä. Menee usein toiseen laitaan.
Onnea ja kaikkea hyvää elämällesi!
kannattas varmaa naisten vähä tarkemmin valita ukkonne..nuorena ja naivina näkyy naisten kriteerit olevan söpö ja humalassa on paras vaihtoehto, myös vanhemmilla naisilla mutta vähemmässä määrin. johtuisiko että aivot on jo kasvanut..alkoholistit ja muut päästään vialla olevat miehet kiinostavat naisia enemmän kuin normaalit ja kunnolliset miehet..siinähä kärsitte iha vapaasti ku niitte kaa lapsia ja perhettä perustatte..minä olen tämän vaan huomannut nuorena ja komeena raittiina miehenä että kaverini jotka ovat humalassa saavat kyllä naisia helposti.
Ymmärrän alkuperäisen viestin, mutta sen jälkeen tää stoori on ihan kummaa. Akat sotkee ketjuun kaikki pettämisjuttunsa ja lopputuloksena on, että mies on persoonallisuushäiriöinen narsisti, koska hän pettää. Ei naisista koskaan sanota niin.
Nainenkin voi olla narsisti, tuo tutkimustuloskin sen osoitti, että suhde on noin 1:5
Ja narsismilla / pettämisellä / alkoholismilla ei välttämättä ole mitään yhteyttä toisiinsa.
Lähinnä on käyty keskustelua siitä, miten se vaikuttaa parisuhteeseen tai vanhemmuuteen. Elikkä syyt ja seuraukset.
kaksi persoonallisuushäiriöistä asuu saman katon alla? Haluaisin vaan asiantuntevan kommentin tähän mieltä askarruttavaan asiaan.
olen todella onnellinen että pääsit eroon miehestäsi...itse olen vasta 22-vuotias 3vuotta täyttävän pojan äiti.jätin mieheni koska hän oli narsisti.hänen takiaan minun on vaikea elää uudessa suhteessani...itsetunto nolla ja luottamuspula.pelkään että historiani tuhoaa uuden suhteeni ihanaan mieheen.hän hyväksyy lapseni ja haluaa jatkaa tosissaan kanssani...en tiedä uskallanko.mut tsemppiä sulle:)
Hei!
Minulla on samantapaisia kokemuksia lähihistoriasta. Voitaisiin jakaa asioita vaikkapa sähköpostitse.
Niin, en tunne tätä verkon toimintaa niin tarkkaan, mutta suomi24:ssä ei ilmeisesti voi lähettää yksityisviestejä, joten jos haluat, voit laittaa tänne palstalle sähköpostiosoitteesi. Vai onko muuta keinoa yhteydensaantiin?
Voit kirjoittaa mulle [email protected]
Onko mies ollut kauan sairas? Jos vastaus on myöntävä niin kysymys kuuluu: miksi tehdä noin monta tai ylipäätään yhtään lasta tuollaista eloa seuraamaan?
Et usko kuinka sydäntäni riipaisi tuo sinun kirjoitus..itku silmissä sitä luin,itselläni on menossa vasta "sisälläni"sama juttu..pitkä avioliitto tuntuu niin raskaalle,miten tästä eteen päin,ja mitkä ratkaisut on "oikeita"kumpa tietäis??
olen ikäni asunut kaikenlaisten ismien kans ja god knows on karmeaa että joudutaan
olemaan kaikenlaisten "valta = oikeus"
ihmisten maailmassa. mitään muuta tietä
ulos tuosta ei oo kuin juuri mitä tämä ihminen
tekee, eli ensin tukea ja sitten oman syyllisyyden tunteen
ja omantunnontuskien kans tietoisuuteen
ja käsitteelemään ne ammatti auttajien
kans ja sitten oma viha hallintaan huom.
ei torjuta vaan kaikki viha ja rakkaus
puolueettomassa ja turvallisessa ilmapiirissä
huitsin nevadaan. sitte vasta voi aiheuttajaa
alkaa edes sääliä.
Enpä ole valitettavasti kauheasti enää jaksanut seurata keskustelua, joka on alkanut elää omaa elämäänsä, mutta ajattelin kuitenkin vielä kerran kommentoida käytyä keskustelua.
Kuten olen jo sanonutkin, kaikki vaikeat ihmiset eivät todellakaan ole persoonallisuushäiriöisiä. Ja toinen tärkeä asia: kaikki persoonallisuushäiriöiset eivät ole narsistisesti luonnehäiriöisiä. Persoonallisuushäiriöitäkin on monenlaisia, esimerkiksi rajatilapersoonallisuushäiriö. Joka tapauksessa tällaiset elämänsä varhaisvaiheissa vaurioituneet ihmiset voivat tehdä läheistensä elämän sietämättömäksi. Moni nainen odottaa koko avioliittonsa ajan, että puoliso "korjaisi tapansa", "muuttuisi", "ihme tapahtuisi". Monilla meistä naisista on sellainen suhtautumistapa läheisiimme, että tahdomme viimeiseen asti toivoa ja uskoa hyvää toisesta. Haluamme antaa "vielä yhden mahdollisuuden". Sinänsä hyvä ja kaunis piirre ihmisessä, mutta silti, onko tarkoitus, että pilaa siten oman elämänsä?
Jotkut ovat kyselleet, miksi kuusi lasta moisen miehen kanssa. En halua puhua yksityiskohdista, se tuntuu liian kipeältä, mutta jos sanon, että nainen voi tällaisessa häiriintyneessä parisuhteessa elää kuin toisen omistamana uskoen toisen tietävän paremmin, mikä on itsellekin hyväksi, niin ehkä se selittää jotakin. Kun toinen luo illuusion, että on aina oikeassa ja hänen tahtonsa uhmaaminen on kuin uhmaisi Jumalaa, niin sitä voi joutua kuin verkkoon, josta ei pääse pois. Onneksi olen päässyt.
Itse näen elämänvaiheissamme olleen sen suunnan, että avioliiton alkuaikoina uskoin toisen kasvavan aikuiseksi, oppivan käsittelemään ja voittamaan ongelmansa ajan myötä. Vasta myöhemmin tuli toivottomuus muutoksen suhteen. Samalla aloin vähä vähältä enemmän ja enemmän uskoa siihen valheeseen, että hänen vaikeutensa elämän eri alueilla johtuvat kuitenkin viime kädessä minusta ja minun suhtautumisestani häneen. Sellaiseen harhaan mukaan meneminen tapahtui hitaasti mutta varmasti. Minulla silmien avautuminen tapahtui vasta kun asiat olivat jo tarpeeksi pahassa solmussa ja mieheni ilmeisestikin vain "paheni vanhetessaan". Kaikki olikin ollut vain uskomista sairaaseen harhaan.
Vasta se, että silmäni avautuivat ja aloin itse kasvaa aikuiseksi, loi hänelle uhan: illuusio on särkymässä, häntä ei enää uskota ja kunnioiteta sokeasti. Minä olin hänelle uhka, joka vaaransi ehkä jopa ulkomaailman silmissä hänen luomansa valhekuvan.(Vaikka kerroinkin asioistamme vain vaitiolovelvollisille ihmisille.) Hänen reaktionsa oli pako.
Pitäkää ihmeessä kiinni puolisoistanne, tehkää parhaanne avioliittonne hyväksi, jos kysymys ei ole näin vakavista ongelmista. Ei kannata alkaa maalailla piruja seinille ja alkaa kuvitella että kaikki esimerkiksi miesten ja naisten erilaisuudesta johtuvat vaikeudet johtuisivat persoonallisuushäiriöistä. Jos asioista voi puhua ja vaikka yhdessä sopia, että kumpikin hakee apua omiin ongelmiinsa, jos yhdessä ongelmiin tarttuminen ei onnistu, niin se jo kertoo, että ihmisessä on mahdollisuuksia eheytymiseen ja kasvuun. On upeaa, jos pariskunta pystyy kohtaamaan ongelmansa niin avoimesti, että voi kolmannen osapuolen kanssa päästä eteenpäin, jos se ei kahden onnistukaan.
Niin nostan hattua päätöksellesi, ei ole pakko elää
suhteessa, mikä ei parannusyrityksistäkään huolimatta toimi.Meillähän on vain yks elämä, miksi
emme saisi nauttia siitä, kasvattaa lapset oikea.oppisesti ja turvallisesti?
onnellisuus on niin pienistä asioista kii, vaikka se
joskus sisältää paljon.
Zemppiä sinulle, sillä tulevaisuudessa sinullekkin on jotain kaunista. uskon niin
Itsekkin olen tilanteessa etten jaksaisi enää pitää kulissiliittoa pystyssä.Lapset ovat aikuisia ja olen jäänyt niin yksin ilman hellyyttä ja rakkautta monena vuotena mitä mun pitäis tehdä jatkaa vai lähteä,kertokaa minulle joku saman kokenut.
Niin, toisinaan tunnen olevani sivustakatsoja omassa elämässä. Odotan, että heräisin tästä painajaisesta.
Minulla ei ole ystäviä, meillä ei käy vieraita, kaikissa muissa on vikaa. Näin mieheni haluaa meidän elävän. Meidän pihassa ei voi leikkiä muiden lapset, kun piha kärsii ym.ym.....
Painajaismaista elämää on jatkunut 20v, mutta nyt se on loppu! Avioero on mielessäni päivittäin ja ajatus siitä,ettei tarvitse edes hengittää samaa ilmaa mieheni kanssa, antaa minulle voimia jaksaa odottaa asuntoa minulle ja lapsilleni.
Minunkin mies on hyvin hallitseva ja olemme henkisen väkivallan uhreja. Myös minunkin lapseni haluavat isästään eroon eivätkä tule häntä kaipaamaan. Ovat jo tottuneet, ettei isä ole koskaan läsnä, ei edes silloin kun on kotona. Tv on tärkeämpi kuin touhuta tai edes jutella lastensa kanssa.
En ole haukkunut miestäni lapsilleni, yrittänyt sovitella asioita ja lapset ovat nyreissään, kun aina puolustan isää. Kenellekään ystävistäni en edes kehtaa kertoa, minkälaista elämämme on. Minäkin olen odottanut, että mies lähtisi, koska se olisi niin helpompaa. Nyt se vain kehotti minua muuttamaan lasten kanssa pois.
Surullista lasten vuoksi, että avioliittomme päättyy näin. Olisin toivonut elämästäni mukavaa yhdessäoloa ja toisen KUNNIOITTAMISTA. Mutta ei, kun kaikki mitä teen on väärin enkä osaa mitään. Itsetunto on niin nollassa, että hyvä kun uskaltaa töissä käydä ja sielläkin jään vahvempien jalkoihin.
Onnittelut sinulle! Sinulla on jo varmaan paremmalla puolella selviytymisen kanssa. Meille tämä kaikki on vasta alussa!
olin myös avioliitossa 13 vuotta.avioliitto oli järjestetty,ehkäisy oli syntiä.nyt olen jo kauan aikaa sitten eronnut lahkosta.eli en halua kuunnella parannus saarnoja,mutta jos joku haluaa keskustella,ehkä joku samoja asioita kokenut..esim.lapsista..kaksi meidän vanhinta lasta voi huonosti ja se on tuskallista.sähköposti osoitteeni on:nomonono@
suomi24.fi. olen nainen.
On todella sydäntä särj¨kevää lukea näiden lestaadioalaisten y.m.s. tosi surullisia tosikertomuksia. Ponnistelkaa voimakkaasti eteenpäin, ja hankkikaa luottamus elämään avaamalla ovenne kolkuttavalle..............
Olet Betel täysin oikeassa kun kerrot siitä ettei epätäydellinen ihminen voi koskaan saavuttaa onnellisuutta tässä maailmassa muuten kuin oppimalla elämään tosi viisauden mukaan , niin yksilönä kuin avioparina. Siis toimi oikein kun, tieto kolkuttaa ovellasi !
Tää oli todellinen selviytymistarina.Olen onnellinen onnestasi,sen huomasi tarinastasi!Mä olen vielä sun entisessä tilanteessasi ja rohkeutta en saa lähtöön :(
Mä teen sitten vasta kun.. ja kun ja ..
Meitä on siis monta! Älä anna periksi ja voimia tulevaisuuteen. Äläkä todellakaan enää ota luonnehäiriöistä takaisin. Todennäköisesti hän sitä kuitenkin vielä yrittää. Varaudu myös siihen , että tulee syvä väsymys, kun ei enää tarvitse sinnitellä perhehelvetin keskellä vaan elimistöllä on vapaus relata. Itse kestin pitkälle toistakymmentä vuotta, nyt kahden ja puolen vuoden päästä erosta alan olla voimissani taas ja elämä hymyilee jälleen!
Jaksamista! Tee unelmistasi totta!
Oman itseni sisäisenparantamisen aloitin allaolevasta linkistä löytämieni tarinoiden avulla. Kukaan ei voi parantaa ketään sanoilla vain, mutta minä olen saanut tuolta nimiä tunteilleni, joita en aiemmin tunnistanut.
Onnea teidän kaikkien matkalle.
http://www.healingeagle.net/indexfi.html
Jos vedät jumalan tähän, olet pimeä.
Siis hä? onko väliä millä noista sadisti paskoista pääsee eroon? Jumalalla tai perkeleellä, ihan yksi ja sama....käy kirkossa ja istu 10min hiljaa, tuu sitte arvostelee muitten keinoja! (ite oon ateisti)
Hyvä ystäväni otti vihdoin eron persoon.häiriöisestä miehestään. Järkyttävää miten tällainen pers.häiriö pystyy sumuttamaan koko lähiympäristöä, useimmille tuli täytenä yllätyksenä se helvetti jonka hän oli perheelleen luonut. Pers.häiriöinen puhuu puolelleen myös perheterapeutit, lasten opettajat, ääritapauksessa jopa oikeuden edustajat. Usein paljon vaikeammin "kiinniotettava" konna kuin alkoholisti. Ystäväni ukko tosin oli molempia.
Toivotan Sinulle onnea uuteen elämääsi, varmasti olosi helpottuu ajan myötä, kun pääsit irti valheellisuuden verkosta.
kirjoitan omaa kokemustani, näkemystäni...
paljon ja moni on sanonut, "etkö sinä nähnyt, sun olis pitänyt lähteä heti, me nähtiin..."
sitten kun lankesin exän koukkuun..."etkö sinä jo ole oppinut..."
niimpä niin...helppoa se on vierestä sanoa/neuvoa toisten, kun eivät ymmärrä - eivät pysty ymmärtämään - mitä on elää säännöttömän ihmisen kanssa.
on vaikea ulkopuolisen ymmärtää, niitä taidokkaita, monimuotoisia verkkoja, joihin kumppani kiedotaan, jotka ovatkin valhetta kaikki.
ulkopuoliset eivät pysty ymmärtämään, miltä tuntuu kun koskemattomuutta uhataan, läimäytetään kuin rakkikoiraa.
se sattuu syvälle, niin syvälle, että paluuta ei ole.
väkivaltasuhteessa, oli se henkistä tai fyysistä koskemattomuus ei ole itsestäänselvyys - se on traumatisoivaa.
eläminen jatkuvassa pelossa, väkivallan teoissa kumppanin taholta, joka on minuuden suhteen loukkaavaa, emotionaalisesti lamaannuttavaa, joka johtaa mm. psykosomaattisiin oireisiin.
tavat, joilla itseään arvioi - muuttuvat...perspektiivit kapenevat...odotus on, seuraava parempi päivä...omat rajat pikku hiljaa
hämärtyvät.
oli se entinen minä - naurava, sosiaalinen, tempperamenttinen, täynnä energiaa oleva itsenäinen nainen, joka tiesi mitä halusi, toteutti asioita, eli elämää...luottaen, normaalin sosiaalisen kanssakäymisen perusolettamukseen, että toinen ihminen on kaltaiseni - luotettava ja hyvää tarkoittava.
tuli se toinen minä, lyöty, alistettu, manopuloitu, se joka ei ollut mikään/mitään.
tuli ristiriita - kaksi erilaista minää samassa
persoonassa - jälkimmäistä hallitsi pelko.
asettelin sanani, sanomiseni, niin ettei olisi tullut raivokohtausta.
tekoni tein sopiviksi - tai tuota kaikkea yritin, mutta olin niin tai näin - aina kuitenkin väärinpäin - hänelle ja hänen mielestään.
olin oppinut pelkäämään, se oli läsnä hyvinäkin hetkinä.
pelon politiikka sai luopumaan omista oikeuksistani - pelosta tuli ongelmani.
olisipa silloin, joku kertonut minulle, kun vihdoin uskaltauduin kertomaan miten minua kotona kohdellaan...että mahdollisesti elät persoonallisuushäiriöisen kanssa.
olin kuullut sanat, persoonallisuushäiriö, psykopaatti... tiesin niistä jotain, mutta en tiennyt mitä ne elävässä elämässä, parisuhteessa - kodinseinien sisäpuolella pitävät sisällään. minkälaiseksi painajaiseksi elämä muuttuu.
unohtanut olin itseni, mutta aikuisena naisena
vastuu itsestäni, hyvinvoinnistani oli vain minulla, joten se oli otettava - viimeisillä voimilla ja tukihenkilöiden avulla.
pakenin pois! siinä oli ensiaskel, minusta tuli selviytyjä, elämä alkoi normalisoitua.
nyt toimin tukihenkilönä - vuorostani.
haluan korostaa vielä, säännötön ihminen, narsistihäiriöinen, psykopaatti, mitä nimitystä kukin haluaa käyttää, kun on erittäin vaikea saada diaknosoitavaksi, terapiaan, kun he ovat omasta mielestään TERVEITÄ.
heitä vain ei ymmäärretä, heitä kohdellaan väärin, ovat ns. olosuhdeuhreja.
ulkopuolisille he antavat unohtumattoman, hyvyydenkuvan itsestään ja siksi ulkopuolisten on, niin vaikea uskoa sitä toista osapuolta, joka sairastuu häiriökäyttäytyjän vaikutuspiirissä.
kaikki on heidän puoleltaan suurta valhetta, näytelmää, joka vain ja ainoastaan palvelee heidän tarkoitusperäänsä.
Kun alistaja on nainen? Erossa lapset jäävät "tietysti" hänelle ?? Sitä kohtaloa en
syyttömille lapsilleni halua.Kuka niiden puolta silloin pitäisi?? Olen päättänyt ottaa vastaan kaikki henkisen väkivallan muodot,ei minun
elämälläni ole väliä,lasteni elämällä on !
Kunnioitan valintaasi, koska olet viattomien/puolustuskyvyttömien lasten puolella.
Narsisti kasvattajan aiheuttaa korjaamattomia vahinkoja ihmisen itsetunnolle. Joista toipuminen kestää koko loppuelämän.
Vanhempani ilmoittivat ero-aikeistaa minulle jouluna 98. Äiti muutti pois 6.5.99. Oli 12-vuotis syntymäpäiväni. kun ensimmäisen kerran kuulin että he aikovat erota, itkin. Kevät oli kamalaa aikaa, äiti ei tullut mukaan isän sukulaisten luo. Aika oli vaikeaa. Kun äiti muutti pois huomasin kuinka helpottunut loppujen lopuksi olin. Vanhemmillani ei ollut mennyt aikoihin hyvin. Kuulin usein iltaisin heidän riitelevän. En saanut helposti unta joten valvoin ja kuuntelin.
Kerran isäni löi äitiäni.
He eivät tule vieläkään toimeen. Haukkuvat toisiaan meille lapsille, mikä on todella väärin.
Meitä lapsia on kolme. Itse olen vanhin. Minuun ero ei vaikuttanut omasta mielestäni negatiivisesti. Olen vain niin helpottunut että vihdoin on iltaisin rauhallista ja hiljaista. Käymme isän luona joka toinen viikonloppu. Ensin olimme joka toinen viikko hänen luonaan. Sitä ei kauan jaksa.
Äiti on huoltajamme mutta isä maksaa puolet koulkirjoista ja koko autokouluni.
Vanhempien ero vaikuttaa oman kokemukseni mukaan eniten nuorimpiin lapsiin. Varsinkin jos heihin on kiinnitetty enemmän huomiota. Olen ollut itsenäinen niin kauan kuin muistan. Nuorin veljeni on enemmän hemmoteltu, häneen ero jätti suuremman jäljen. Vanhempi pikkuveljeni ei koskaan saanut isän huomiota ja on siitä edelleen hieman katkera.
Nyt äitillä on uusi mies (eivät naimisissa). Isälläkin kai naisystävä silloin tällöin. Molemmat onnellisia tahollaan. Lasten kannalta ero oli parempi. Myöhemmin minulle selvisi että vanhempani olivat harkinneet eroa jo silloin kun olin 5. Onneksi he eivät tehneet sitä silloin, sillä en olisi siinä tapauksessa se ketä nyt olen.
Haluan toivottaa sinulle paljon onnea tulevaisuuteen. Hyvä että lapsesi ovat sitä mieltä että sinun kannattaa pysyä erossa heidän isästään. Älä kuitenkaan anna heidän täysin vieraantua hänestä (näin kävi minulle). Molemmat vanhemmat ovat tärkeitä erosta huolimatta :)
On niin tutun oloinen tarinasi, etten osaa kuin toivottaa sinulle voimia eteenpäin. Aina ero tuntuu vaikealta tai helpolta... MUTTA jättää jälkensä. Toiset käy eron jälkeisen prosessin läpi ja tuntuu ettei toisia juurikaan hetkauta ero. Onko se niin, vaiko näyttääkö se vain siltä, meidän silmissämme jotka joutuvat kasaamaan itsensä tai jopa koko elämänsä uudelleen. Olet näköjään ainakin saanut keskustelua aikaiseksi. En ole niitä lukenut, mutta varmaan kaiken näköistä mielipidettä on liikenteessä. Ihmiset on kaikki erillaisia... Keskity vain omaan elämääsi omilla ehdoillasi, niin jaksat.Tietenkin täytyy lapsia ajatella, mutta he ovat ihme kyllä tosi vahvoja. Minun pieni poikani on kyllä tietämättään kantava voima ollut minulle... Muistaisisinpa vain sen hänelle joskus myöhemminkin kertoa. Kokemuksestani voin vain sen sanoa että sanonta "se mikä ei ole kuolemaksi, vahvistaa" on saanut minut vakuuttuneeksi sanojan elämän-kokemuksesta. Kolmen omani perheen hajoamisen olen läpikäynyt ja nyt viisi-vuotta Yh-isänä ollut, niin kyllä se aurinko paistaa risukasaankin! Kaikella on vain aikansa. rauhaisaa kevättä kaikille!
Tässä hyvä kirjoittajan esimerkki, että ennemmin erotaan kuin lähdetään yhdessä ratkaisemaan ongelmaa. Tällä tarkoitan, että vaikka ero olisikin väistämätön, niin asioista pitää pystyä reilusti puhumaan ( puolisolle ), eikä vain kirjoittelemaan. Tuohan on itseironiaa mitä kirjoitat.
Tämä kirjoitus on hyvä esimerkki naisen ajattelemattomuudesta ja itsekeskeisyydestä. Hyvin itserakasta lähteä ensimmäisenä puhumaan asioita kylillä. Tietääkseni parisuhteessa puhalletaan yhteen hiileen, vaikka tämä olisi vaikeata.
Kuin kirjoittajakin on otsikossaan tuonut esille, "MUN TARINA" puhuu ihan omaa kieltään. Otoksia kirjoituksestasi..
• miettiä millainen aviomies minulla
• vika ei sittenkään ole minussa
• muutosta minulle ei juurikaan tullut
• Ei minusta ollut eroamaan
• Vannottavat vain minua
• minunkin elämässäni
• saada minut tottelevaiseksi pikku vaimokseen
• Minä olin masentunut
• vain minun versioni asioista
• kuin minä olin
• kunnes olin
• Niin tottunut olin
• Olin viikoittaisissa
• olin kaikki nämä
• olin selitellyt ja salaillut
• Olen sen tehnyt
• Olen sitä paitsi
• koska olen itse nuorena
• Sain neuvon
• uskalsin vihdoin
• Tässä sitä ollaan
• kun aloin miettiä
• syyttämään itseäni
• yritin vielä
• Suostuin vihdoin
• Suostuin uskomaan
• Voin vastata
• Minä EN puhunutkaan
• Minun ongelmiani
• MINÄ en ottanut eroa
• Minä en edes painostanut
• Minä en käynyt valehtelemassa mitään
• Minä nimittäin olen
• Minä EN puhunutkaan
• minä olin jo luopunut
• minä olen se
• Minä en käynyt
• minulla ei ole oikeutta
• minulle ja lapsille
• Minun ongelmiani
MIMÄ, MINÄ, MINÄ, OLEN, OLEN OLEN… OLIN, OLIN, OLIN.
Kaikkea sitä nainen tekee saadakseen lapset itselleen. Tässä nähtiin taas hyvä esimerkki.. Se on se kuuluisa itserakkaus.
Kuka jaksaa kuunnella minä, minä, minä, olen, olen, olen. Nainen se vaan ei ikinä muutu. Mieshän tuossa säästyi.
Pitää muistaa, että kukaan ei ole täydellinen. Onnea nimimerkki ”pieni” kirjoittajalle.
Suosittelen katsomaan peiliin
Siinä se yksi seurakunta sisar on saanut uskon voiton. Minunkin vaimo kävi mukamas terapiassa ja kun uskon papitar oli saanut vaimon pään sekaisin niin erohan siitä tuli.Olihan alun perin perheen rikkoja juoppo hakkaava aviomies, toisaalta alkoholiin en olut koskenut 15 vuoteen ja ainoan mustelman vaimolleni olin aiheittanut kun väänsin ranteesta saadakseni leipä veitsen pois jolla minua yritettiin lyödä löin kyllä siinä tilanteessa miestä jolla oli munat veressä olin näet tullut kesken yö vuoron kotiin ja vimolla oli ollut menkat. Tämä ukon suuri sisar oli uskonut kaiken mitä vaimoni oli kertonut siitä kuinka olin väkivaltainen holisti. Siis älkää uskoko kaikkea sitä mitä täällä kirjoitetaan. ps. vaimoni toi oikeuteen psykologisen arvion kirjallisesti hanelle aiheuttamista henkisistä kärsimyksitä. koko henkeliö ei löytynyt suomen maasta oli väärentänyt sen seurakunta sisaren kanssa. jotenkin epäilyttää kuulukohan tää ex rouva samaan kastiin
Minun ex vaimoni väsäsi oikein kirjelmän poliisille surakunta sisaren kanssa minusta. Aiheena pahoinpitely raiskaus ja henkinen väkivalta. Sai 1500egun sakot väärästä ilmiannosta ja seurekunta sisar 1500 yllytyksestä ja mimä sain 3000 egua väärästä ilmiammosta
Naisethan on paskanjauhajia pääsääntöisesti mimnä minä asenteella huudetaan yhteiseen femistien ääni torveen. Siksi en ole muuten naisten kanssa enää tekemisissä kuin kerran viikossa käyn harvaa ja valittua naimassa. Ja sekään valittu ei ole yksin huoltja