Mutta vaikka elämä soljuu eteenpäin, niin kaipaan miestäni paljon. Pystyn elämään ilman häntä, mutta sekin jokin puuttuu....Olen miettinyt, onko teillä "eroa" halunneilla mitään muita ohjeita, kuin että jatka elämääsi :) (Olen päästänyt irti, emme pidä yhteyttä ja elämä jatkuu :)))), mutta..... Miten olette nähneet puolisonne asumuseron aikana uusin silmin?Onko mitään hyviä vinkkejä, mitä tehdä. Tämä ero on kasvattanut ainakin minua paljon ja opettanut näkemään paljon selvemmin asioita....
Yritän ottaa
asiat asioina
5750
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Vaikeaa se on...en oikeastaan osaa vastata sinulle neuvomismielessa, kun itse en ole edes noin pitkalla...en ole paastanyt irti: en halua.
Valtava tuska sydamessa joka ikinen hetki, kadun paatostani erota koko ajan.
En tieda mista tassa on kysymys; ehka tama on sita surutyota, minka jokaisen on pakko tehda. Ehka ero todella oli huonoin paatos elamassani.
En voi kuvitella elavani kenenkaan muun kanssa kuin oman mieheni. Koko elama on toivotonta, valoa ei nay. Edes lapset eivat saa minua piristymaan.
Olen yrittanyt selittaa miehelleni, etta myos mina naan nyt asiat eri valossa, osaan arvostaa hanta aivan toisella tavalla, mutta nyt tuntuu olevan liian myohaista. Olemme kuitenkin yhteydessa koko ajan, han on usein luonani yotakin. Kunpa han antaisi anteeksi...
Tsemppia kuitenkin sinulle.
Minäkin tunsin olevani hukassa, mutta nyt vasta olenkin. Olin osapuoli, joka ehdotti eroa, en ollut onnellinen. Nyt olen, mutta rakastan ihan hirveästi ja uskon, että onnellisuuden ja parisuhteen pystyy yhdistämään :).Olen lukenut paljon kirjoja, ja ymmärtänyt mitkä asiat saivat minut "ahdistumaan" suhteessamme. Ajattelin/mme eroa mahdollisuutena selvittää asiat, mutta sitten toinen käänsi kelkan. Ja tietenkin hänellä on siihen oikeus. MInä olen lähipiirin mukaan muuttunut todella paljon tämän erossaolemisen aikana, mutta mistä se toinen siitä voisi tietää, kun ei anna edes pienintä mahdollisuutta. Ei voi siis kuin toivoa, että hänen ikävänsä kasvaisi suuremmaksi kuin halu olla erossa. Sillä minä tiedän, että hän rakastaa :), mutta sitä en tiedä onko rakkaus muuttanut liikaa muotoaan. Rakkaudesta on hyvä lähteä liikkeelle, mutta eihän se tietenkään yksin riitä.Mutta kyllä tuntuu turhalta....
Miten sanoit tuon: Ei voi kuin toivoa, etta ikava kasvaa suuremmaksi kuin halu erota...Aivan naulan kantaan sanottu...Tuota minakin toivon!!
Millaan en voi uskoa, etta han ei enaa rakasta..Yhdessa oltiin 17 vuotta..eihan se nain voi loppua..Jarki sanoo, etta ero on fakta, sydan toivoo ja toivoo....
Jokainen paiva on taytta kidutusta..Pelottaa, etta jaan yksin koko loppuelamakseni..
Miten tasta ikina selvitaan hengissa..???
...kun sinulla on kurjaa...koita nyt ihmeessä piristyä edes lasten takia! Käy ulkona ja tapaa ihmisiä.
Tsemppiä!
Sanasta sanaan minun tarinani. Mekin melkein 20v yhdessä, itse halusin erota reilu vuosi sitten. Haluaisin "takaisin"..joskus; että hän antaisi toivoa tulevaisuuteen. Mutta hän ei usko, että enää jaamme arjen. Ja minä en voi uskoa, ettei hän rakasta minua enää! Ja sitä minäkin pelkään, ettei enää tule ihmistä johon rakastun, ja tietenkin että joku minuun...
Miksiköhän meitä on niin monia juuri tässä samassa jamassa, ja miksiköhän ex-puolisomme eivät enää haluakaan "jatkaa"...