Taustatietoa tilanteelle:
Miehellä ja minulla oli mitä ihanin elämä yhdessä, rakkautta riitti ja kaikki sujui mitä parhaiten..piti ruveta rakentaa taloa nyt keväällä, kihloissa oltiin, häitä odoteltiin...kaikki siis mahtavasti!!
Mutta pieni mutta, miehestäni tuli isä, toiselle naiselle, entiselle naiselle, joka alkoholisti, pelihimoinen ja väkivaltainen, mies pelkää tuota naista kuin ruttoa ja naisen sukua ja perhettä...ei koskaan haluasi olla missään tekemissä...tiesin heti suhteemme alusta, että nainen odottaa lasta, mieheni koko ajan puhui ettei se hänen ole, vainen kun koko ajan petti häntä, hän varmaan itse uskoikin tuohon, minä aloin elämään siihen malliin että lapsi saattaa hänen ollakin...
No kaikki oli tosiaan hyvin, joulukuuhun asti...hän joutui isyystestiin...alkoi vetääntymään minusta, alkoi olemaan sulkeutunut ja hiljainen, minä tietysti kuvittelin että minussa on vikaa ja aloin olemaan surullinen ja itkin useasti...
mutta silti mies vakuutti ettei koskaan halua minulle mitään aphaa ja tekee mitä vain että olen onnellinen jne...
Sitten joulun jälkeen tuli tieto että isyys on totista totta...seuraavana päivänä mies oli ruokatunnilla hakenut vaateitaan ja muuttanut vanhempiensa luokse...
Minä jäin tyhmänä odottamaan...odottamaan että hän tulee kotiin takaisin..hän koko ajan sanoi että kyllä hän tulee kun saa lapsi asian mietittyä ja syyllisyytensä pois...hän kokee kamalaa syyllisyyttä lapsesta...virheestä elämässään...ei itse lapsi ole virhe mutta kun se on sen hullun ämmän lapsi, ja lapsi joutuu hullun kanssa asumaan..kokee siis suunnatonta syyllisyyttä...
No nyt kuitenkin viime sunnuntaina hän sanoi että etsii itselleen asunnon ja näillä näkymin meillä ei ole tulevaisuutta yhdessä...
Että se siitä...
Kuoliko suuret tunteet yks kaks???
Vai onko syyllisyys ja häpeä jota hän tuntee liian raskas kannettavaksi??Pelkääkö hän pilaavan myös minun elämän??
Hän on äitilleen sanonut ettei voi laskea sitä virheensä taakkaa minun harteilleni...
Tietäisimpä vain onko tuo totta, kannattaako minun anta hänelle aikaa ja rauhaa...vai alkaa itse etsimään uutta kumppania? en todellakaan pitkään aikaan voisi kuvitellakaan avaavani sydäntäni kellekkään muulle, rakastan vielä niin paljon...
Nyt tilanne se, että mies muuttaa pois kokonaan, on saanut oman kämpän, tulee hakeen parin viikon sisällä tavaransa pois yhteisestä kodistamme...
Olen tehnyt surutyötä jo pitkään, mutta en tunnu pääsevän täältä ylös, täältä lattian rajasta, jossa kiroan maailmaa ja elämää...
Olen antanut miehen olla rauhassa, sitä hän halusi, mutta maanantai illalla ykskaks häneltä tuli viesti että mitä minulle kuuluu...MIKSI????
Toinen vain kyselee kuulumisia niinku kaikki olisi hyvin, ja minä parsin särkynyttä sydäntä kasaa, tai ainakin yritän, välillä parempaa päin menee olo ja välillä taas tuntuu etten päivääkään enää jaksa!!
Tämä kaikki tuntuu vieläkin niin väärältä ja koko ero turhalta ja väärältä, enkä ymmärrä miksi näin kävi, miksei hän voinut luottaa että minä kestän!!!
Miehellä ja minulla oli mitä ihanin elämä yhdessä, rakkautta riitti ja kaikki sujui mitä parhaiten..piti ruveta rakentaa taloa nyt keväällä, kihloissa oltiin, häitä odoteltiin...kaikki siis mahtavasti!!
Mutta pieni mutta, miehestäni tuli isä, toiselle naiselle, entiselle naiselle, joka alkoholisti, pelihimoinen ja väkivaltainen, mies pelkää tuota naista kuin ruttoa ja naisen sukua ja perhettä...ei koskaan haluasi olla missään tekemissä...tiesin heti suhteemme alusta, että nainen odottaa lasta, mieheni koko ajan puhui ettei se hänen ole, vainen kun koko ajan petti häntä, hän varmaan itse uskoikin tuohon, minä aloin elämään siihen malliin että lapsi saattaa hänen ollakin...
No kaikki oli tosiaan hyvin, joulukuuhun asti...hän joutui isyystestiin...alkoi vetääntymään minusta, alkoi olemaan sulkeutunut ja hiljainen, minä tietysti kuvittelin että minussa on vikaa ja aloin olemaan surullinen ja itkin useasti...
mutta silti mies vakuutti ettei koskaan halua minulle mitään aphaa ja tekee mitä vain että olen onnellinen jne...
Sitten joulun jälkeen tuli tieto että isyys on totista totta...seuraavana päivänä mies oli ruokatunnilla hakenut vaateitaan ja muuttanut vanhempiensa luokse...
Minä jäin tyhmänä odottamaan...odottamaan että hän tulee kotiin takaisin..hän koko ajan sanoi että kyllä hän tulee kun saa lapsi asian mietittyä ja syyllisyytensä pois...hän kokee kamalaa syyllisyyttä lapsesta...virheestä elämässään...ei itse lapsi ole virhe mutta kun se on sen hullun ämmän lapsi, ja lapsi joutuu hullun kanssa asumaan..kokee siis suunnatonta syyllisyyttä...
No nyt kuitenkin viime sunnuntaina hän sanoi että etsii itselleen asunnon ja näillä näkymin meillä ei ole tulevaisuutta yhdessä...
Että se siitä...
Kuoliko suuret tunteet yks kaks???
Vai onko syyllisyys ja häpeä jota hän tuntee liian raskas kannettavaksi??Pelkääkö hän pilaavan myös minun elämän??
Hän on äitilleen sanonut ettei voi laskea sitä virheensä taakkaa minun harteilleni...
Tietäisimpä vain onko tuo totta, kannattaako minun anta hänelle aikaa ja rauhaa...vai alkaa itse etsimään uutta kumppania? en todellakaan pitkään aikaan voisi kuvitellakaan avaavani sydäntäni kellekkään muulle, rakastan vielä niin paljon...
Nyt tilanne se, että mies muuttaa pois kokonaan, on saanut oman kämpän, tulee hakeen parin viikon sisällä tavaransa pois yhteisestä kodistamme...
Olen tehnyt surutyötä jo pitkään, mutta en tunnu pääsevän täältä ylös, täältä lattian rajasta, jossa kiroan maailmaa ja elämää...
Olen antanut miehen olla rauhassa, sitä hän halusi, mutta maanantai illalla ykskaks häneltä tuli viesti että mitä minulle kuuluu...MIKSI????
Toinen vain kyselee kuulumisia niinku kaikki olisi hyvin, ja minä parsin särkynyttä sydäntä kasaa, tai ainakin yritän, välillä parempaa päin menee olo ja välillä taas tuntuu etten päivääkään enää jaksa!!
Tämä kaikki tuntuu vieläkin niin väärältä ja koko ero turhalta ja väärältä, enkä ymmärrä miksi näin kävi, miksei hän voinut luottaa että minä kestän!!!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kerro hänelle omista tunteistasi ja anna hänen ymmärtää että olet valmis jatkamaan hänen kansssaan. Anna hänelle aikaa olla itsekseen jos niin haluaa mutta älä odota ikuisuuksia. Anna itsellesikin aikaa.