Ensi alkuun totean vain lyhyesti, että minulla on hankala anoppi. Olen seurustellut mieheni kanssa kolmisen vuotta, kesällä menemme naimisiin. Useat täällä kirjoittaneet ovat kertoneet niin samanlaisia tapauksia, etten omastani enempää kirjoita, totean vain, että hän on erittäin hankala, uskokaa pois. Mutta haluasin paremmat välit ja haluaisin tajuta, mitä anopin päässä liikkuu.
SIIS ANOPIT!
Kertokaa ihmeessä, millaisen miniän te haluatte ja mikä teidän mielestänne anoppi-miniä suhteissa hiertää! Täällä lukuisat miniät kertovat huolistaan, mutta haluaisin kuulla anoppien näkemyksiä myös.
Itse olen huomannut, että anoppini suhtautuu selvästi suopeammin vävyihinsä kuin minuun, ainoaan miniäänsä. Anoppia ei suoraan sanottuna tunnu kiinnostavan minun asiat yhtään, miehenkikin sen on myöntänyt. Miten on anopit, onko miniä automaattisesti vähemmän arvostettu kuin vävyt? Onko todella pojasta luopuminen kauheampaa kuin tytöstä? Vai tarvitseeko pojasta oikeastaan edes luopua... Onko miniä aina hankala - onko se jo ennakko asenne? Muisteletteko koskaan omaa suhdettanne omaan anoppiinne? Ja haluatteko ylipäätään ottaa miniän perheenjäseneksenne?
Kertokaa anopit edes jotain, että mekin "hirviöanopin" saaneet edes vähän enemmän ymmärtäisimme teitä tai saisimme takaisin uskon, että ihaniakin anoppeja on.
SIIS ANOPIT!
Kertokaa ihmeessä, millaisen miniän te haluatte ja mikä teidän mielestänne anoppi-miniä suhteissa hiertää! Täällä lukuisat miniät kertovat huolistaan, mutta haluaisin kuulla anoppien näkemyksiä myös.
Itse olen huomannut, että anoppini suhtautuu selvästi suopeammin vävyihinsä kuin minuun, ainoaan miniäänsä. Anoppia ei suoraan sanottuna tunnu kiinnostavan minun asiat yhtään, miehenkikin sen on myöntänyt. Miten on anopit, onko miniä automaattisesti vähemmän arvostettu kuin vävyt? Onko todella pojasta luopuminen kauheampaa kuin tytöstä? Vai tarvitseeko pojasta oikeastaan edes luopua... Onko miniä aina hankala - onko se jo ennakko asenne? Muisteletteko koskaan omaa suhdettanne omaan anoppiinne? Ja haluatteko ylipäätään ottaa miniän perheenjäseneksenne?
Kertokaa anopit edes jotain, että mekin "hirviöanopin" saaneet edes vähän enemmän ymmärtäisimme teitä tai saisimme takaisin uskon, että ihaniakin anoppeja on.
Vastaukset 12
Vanhimmat
anopille ei sitten kuulu pätkääkään, millaisen vaimon hänen poikansa ottaa..tietysti on eduksi,jos välit on hyvät...mutta itse olen alleviivannut vihkiraamatusta vain yhden kohdan
:Ensimmäinen Mooseksen kirja 2:24..hih..tulleepahan teidänkin selattua sitä kirjaa, edes kerran..
Sellainen miniä on hyvä, joka tekee poikani onnelliseksi ja heillä on hyvä parisuhde.
Hirviöminiä pitää itsestäänselvyytenä, että aina autetaan, rahallisesti, lapsenhoidossa, takaamisessa, auton lainaamisessa. Hän laskee kaiken, joka sanan, joka lahjan ja tuntee aina alemmuutta (huonolla itsetunnolla varustettu). Hänen mielestään jo normaali kysymys "mitä kuuluu", on sekaantumista heidän elämäänsä. Kaikki mitä poika tekee isänsä/äitinsä kanssa, vaikka kalareissu, johon hän ei halua mukaan, aiheuttaa kohtauksen, kun häntä ei ole huomioitu.
Siis epävarma, pelokas, täysin ilman sosiaalisia taitoja oleva miniä on kauhistus.
Miten tekee naisensa onnelliseksi? Miten olet itse onnistunut tekeen poikasi isän onnelliseksi?
Heh heh hee...Ompa täällä typeriä juttuja!
Haet kaikki maailman viat ja huonot puolet miniästäsi, oli sitten kuka tahansa. Pidät miniääsi kilpailijanasi, koska et ole kasvanut aikuiseksi!
Kyllä meillä on yritetty antaa ne opit ja neuvot aivan arkielämässä, että tuleva parisuhdekin onnistuisi.
Ei tuo ukko ainakaan valittanut ole, saunaa meni lämmittämään ja minä kohta kasaamaan iltapalaa meille. Ainakin hyväntuulinen se on.
Pitäisi ymmärtää lukemansa, minun tuleva (toivottavasti) miniäni on erittäin ihana nuori nainen.
Hirviöminiäksi kuvailin sellaisen ihmisen, jonka kanssa ainakin minulla olisi vaikea tulla toimeen.
Anopit eivät hyväksy toista naista reviirilleen. Oli se miniä sitten minkälainen tahansa, nuivan pakonomaisen hyväksynnän saa useinmiten tai ei sitäkään. En tiedä ympäristöstäni ainuttakaan normaalia tai hyvää anoppi miniä suhdetta.
Anoppi vävy suhteissa harvemmin ilmenee mitään vaikeuksia. Heille on tärkeää kun tytärten miehet kunnioittaa ja ihailee häntä. Miniät ovat vain sylkykuppeja anopeille.
En suosittele edes yrittään miellyttään anoppia, vaan ihan kylmät etäiset välit ja antaa anopin valita seuransa & suosikkinsa rauhassa. Itseään vaan loukkaa jos väkisin koittaa jäätä alkaa murtamaan. Jos anopeilla on tyttäriä niin hehän kyllä häärää mieluimmin heidän kodeissaan.
Jep, taitaa olla yleistä vävyjen palvonta ja miniöitten asema sylkykuppina. Välit todella kannattaa itsensä säästämiseksi pitää minimissä, nimittäin on aivan äärimmäisen loukkaavaa ja haavoittavaa, kuinka aikuisilla ihmisillä on nokkimisjärjestys, siis kuinka anopille vävyt ovat rakkaita, mutta miniä hirvitys. Eli ei muuta kuin tulpat korvaan ja laput silmille ettei kuule eikä näe sitä paskaa, jota ympärillä tapahtuu (parasta kai olisi vielä tukkia nenäkin, ettei se paskan hajukaan vaivaisi...)Mutta ainakaan itselleni se ei ole helppoa, monta vuotta on mennyt itkeskellessä, nyt olen tylysti vähentänyt käyntejä anopilla minimiin. Ja ylläri: eipä ole anoppikaan kaivannut tai kysellyt, miksi ei miniää näy (vävyjä tuntuu olevan kyllä ikävä). Nyt siis olen vasta ottamassa ensiaskeleita vieroittumisen tiellä ja ainakin toistaiseksi se välimatka on tehnyt hyvää, joskus on todella parempi säilyttää omat hermot kuin yrittää väkisin anoppia miellyttää, varsinkaan kun ei sitä anoppia miniä tapaaminen tunnu kuitenkaan miellyttävän.......
Meidän elämää ei anoppi häiritse, enkä pidä mitään välejä enään häneen kun tajusin hänen vittuilevan ja naljailevan vaan. Mitään kehuja tai positiivista ei hänen suustaan tullut. Kehuskeli itseään ja omien lastensa elämää. Niinkuin vertaili ja koki ulkopuoliset kilpailijoina tai muuten huonompina ja uhkaavina.
Hänellä on tyttäriä joiden elämässä huseeraamisessa hänellä on ihan tarpeeksi tekemistä. Enkä ole hänen mieleinen täydellinen ihminen, en hänen enkä hänen tyttäriensä kaltainen. Tiesin sen heti alussa, ukkonikin tiesi sen ettei minunlaiseni persoona tule heidän kanssa toimeen. Meille riittääkin aivan oma sukuni joista ukkonikin pitää.
Muistan lapsuudesta jo kuinka mummo kohteli miniäänsä aika kurjasti. Teki itsestään ja pojastaan pyhimyksiä. Kaikki mitä miniä sanoi tai teki käännettiin vääräksi ja pahaksi. Jatkuvaa nahistelua ja hammastenkiristelyä. Miniä oli toista sukua ja siis vähempiarvoinen. Miniän arvot kun oli toisenlaiset niin yhteentörmäys kurssi oli väistämätön.
Itseä kohteli anoppini ikävästi, arvosteli, vinoili, haukkui pojalleen jne. sitä tavallista. No itse yritin sitten liikaakin, olla ystävällinen , ostaa lahjoja, matkoja, avustaa opiskeluaikana taloudellisesti, hoitaa lapsia, jne. Kaikki otettiin itsestään selvyytenä. Joulut laitoin ja väsyneenä passasin nuorta väkeä. Sitten en enää jaksanut, kun joka kerta tuli lapsille ostamista joululahjoistakin vain haukkumisia, vaikka olin ne lasten toivomusten mukaan ostanut. Lähdimme etelään jouluksi. Kun uskaltauduin kertomaan matkasta, sanoi tytär kuulteni miehelleen: hei, tänä vuonna meidän ei tarvikaan mennä noille! Siis se raataminen olikin ollut turhaa ja he tulleet velvollisuudesta. Siihen loppui joulujen ja muiden juhlapäivien passaamiset osaltani. Olihan sitä jatkunut jo lähes 20 vuotta, ilman vastakutsuja. Itsenäistymisen täytyy alkaa joskus, ja liika palveleminenkin on pahasta.
Alkuperäisessä kyseltiin anopeilta vastauksia, millaisen vaimon haluaisi pojalleen, eli miniän.
Minulla oli ennakkoasenteena jo silloin, kun neljä poikaani olivat lapsia, että tulen vastaisuudessa hyväksymään heidän puolisonsa. ( oma anoppini ei nimittäin pitänyt minusta: vein hänen ainoan lapsensa )
Neljästä miniästäni kolme "hyväksyi" minut. Sen, että olen heidän puolisonsa äiti.
Yksi miniäni neljästä taas ei hyväksynyt minua, ilmaisi heti voimallisesti, että minun olisi paras sitten pysytellä kaukana hänestä.
Suhteessa häneen olen ottanut lojaalin asenteen ja varomalla varon arvostelua, ja kaikenlaisten mielipiteiden sanomista, jopa sellaisista asioista, mitkä eivät liity miniään.
Otin vähän huumorin ja harjoituksen kannalta sen, että puheessani välttelen adjektiiveja.
Nyt tietysti suhde painui viileäksi asialinjaksi. Hyvä niin, hän haluaa sen näin ja hyväksyn tällaisenakin. Sain silti lisää häneltä takanapäin kommenttia: en välitä hänestä, pidän muita miniöitä parempana.
Hm! Ehkä pidän... ainakin lähempänä.
Pidän parhaimpana reilua ja mutkatonta miniää, joka ottaa anoppinsa tasavertaisena ihmisenä. Sellaisena, jonka kanssa voisi pohdiskella elämää ja syntyjä syviä, ihmissuhteena, jossa ei olisi vertailua, ei kateutta, ei hyväksikäyttöä.
Kai jokainen anoppi haluaisi olla pieni, pikkarainen osa lastenlastensa elämää. Toiveminiäni soisi ja suo sen osan minulle. En niinkään haluaisi, että "miniä" pitäisi minua pelkästään "anoppina", vaan suhde olisi ennen kaikkea vapaa rooliasenteista. Enemmän ystävyyssuhde, jossa molemmilla olisi oikeus mielipiteisiin ja omaan elämäänsä.
Miten joku ottaa koko sukunsa passattavaksi täysihoitoon huusholliinsa jonain juhlapyhinä? Sellaiset suku perinteet alkaakin oleen muodista pois jo auttamattomasti. Jotkut harvat niitä vielä harrastaa.
Olikin jo aika muuttaa omia elämäntapojaan ja alkaa hemmotteleen itseään toisten palvelemisen sijaan. Minua kyllä hävettäisi mennä kenellekkään niin kuin hotelliin toisten palveltavaksi. Mutta íhmiset ovat erilaisia, toisilta se onnistuu ihan luontevasti. Kyllä niitä veteliä laiskoja passattavia vieraita änkeisi mielellään meillekkin, mutta menkööt muualle täysihoitoon. En halua passata enkä itse olla passattavana.
Olen aina välttänyt arvostelemasta ketään. Jo omat lapseni saivat olla omine mielipiteineen tasa-arvoisia kotona. Meillä keskusteltiin aina paljon ja vaihdettiin ajatuksia. Lapset oppivat jo teini-ikäisinä perustelemaan kantansa selvästi.
Kun perheeseen tuli miniä, otin hänet lapsekseni jälkikasvuni joukkoon. Aluksi hänestä oli outoa ne monet keskustelut, joiden seuraajana hän oli, mutta sitten yhteydenpitomme alkoi toimia.
Eräänä päivänä kuulin hänen sanovan tyttärelleni, että heidän puheenaoleva ongelmatilanteensa on ollut ihan vain oman perheen sisäinen, "enkä ole puhunut siitä kenellekään, paitsi mummille tietysti".
Olin ja olen edelleen liikuttunut. En usko, että omilla neuvoillani tai mielipiteilläni voisin vaikuttaa kenenkään toimintaan, mutta keskustelujen aikana usein tulee jokin uusi ajatus esiin ja ratkaisu löytyy ihan itsekseen.
Suurempaa palkintoa lapsilta eivät vanhemmat voi saada kuin että he kertovat asioistaan ja ottavat myös isovanhemmat mukaan perheen keskuuteen.
ja anoppi vastasivat tänne, on vaihteeksi kiva lukea, että vaikka noin yleensä halutaankin anopista tekemällä tehdä se hirviö (jo ennen kuin edes tunnetaan) on myös viisaita anoppeja, ihania, rakastavia..., ja ennenkaikkea miniät, kun teille tulee poikia, niin muistelkaa sitten...