Jostain parisuhdekeskustelusta luin osuvan kommentin, että hetkinä kun emme ole yhdessä, ajatukset kumppanista ovat hyviä, mutta ahdistus hiipii kun ollaan samassa huoneessa. Ei hyvältä kuulostava asia ihmisen kanssa, jonka pitäisi olla se läheisin ja tärkein. Konkreettinen asia minkä huomaan itse vaikuttavan on ulkomuodolliset "epäkohdat"/muutokset vaimossa. Jalat ovat entisestään paksuuntuneet, leuka alkaa olla lähempänä 45 astetta kuin 90 ja kädet paksuuntuvat. TIedän, että suurin osa ihmisistä ajattelee tästä, että voi vitun pinnallinen sika. Mutta... olen ajatellut asiaa paljon, puhunut asiasta, käynyt läpi omia juttuja jne.
Olen 46-vuotias mies, nainen nelikymppinen ja neljä vuotias poika. Tämä on helvetin vaikea asia, siksi tänne kirjoitankin. Tuntuu, että tuollaiset ajatukset kumppanista ovat vääriä, eikä niistä voi puhua. Ja tunteet.. kovaa ahdistusta ne aiheuttavat myös. Monesti olen ajatellut, että onko niin, etten rakastanut, aluneperinkään, kumppaniani tarpeeksi (mitä se tarkoittaakaan?) ja vuosien vieriessä, lapsiperheen arjen keskellä homma ei vaan toimi. Toki muutkin asiat ärsyttävät välillä: tylsyys, kumppanin harrastusten/kavereiden vähyys. Ja yksi asia: omasta mielestäni häneltä puuttuu intohimo yhtään mihinkään asiaan. Paitsi lapseen, jota ei tietenkään voi väheksyä.
Jos yhdellä asialla asiaa kuvaa niin se on viehättävyyden puute. Se ei tarkoita, että pitäisi olla villiä menoa, aina mukavaa jne. vaan sitä, että perustouhu ahdistaa. Pitäisi kuitenkin päänsääntöisesti olla mukavaa yhdessä ja halua siihen. Eroa perkele, varmasti moni ajattelee. Siihen ei ole mitään järkevää syytä. Vaimo on "kunnon" nainen, todella luotettava, ylläolevista kirjoituksista huolimatta aika hyvännäköinen, loistava äiti jne. Nyt kun näitä kirjoittaa, tuntuu, että aika tavallisista asioista kirjoitan. Ongelma on, että jään niihin kiinni ja ahdistun, todella. Ja oma käyttäytyminen ei ole sellaista vaimoa kohtaan mitä se pitäisi olla, en ole ollut pitkään aikaan hyvä mies.
Näin,.. täällä kun on viisautta niin kommentoikaa.
Olen 46-vuotias mies, nainen nelikymppinen ja neljä vuotias poika. Tämä on helvetin vaikea asia, siksi tänne kirjoitankin. Tuntuu, että tuollaiset ajatukset kumppanista ovat vääriä, eikä niistä voi puhua. Ja tunteet.. kovaa ahdistusta ne aiheuttavat myös. Monesti olen ajatellut, että onko niin, etten rakastanut, aluneperinkään, kumppaniani tarpeeksi (mitä se tarkoittaakaan?) ja vuosien vieriessä, lapsiperheen arjen keskellä homma ei vaan toimi. Toki muutkin asiat ärsyttävät välillä: tylsyys, kumppanin harrastusten/kavereiden vähyys. Ja yksi asia: omasta mielestäni häneltä puuttuu intohimo yhtään mihinkään asiaan. Paitsi lapseen, jota ei tietenkään voi väheksyä.
Jos yhdellä asialla asiaa kuvaa niin se on viehättävyyden puute. Se ei tarkoita, että pitäisi olla villiä menoa, aina mukavaa jne. vaan sitä, että perustouhu ahdistaa. Pitäisi kuitenkin päänsääntöisesti olla mukavaa yhdessä ja halua siihen. Eroa perkele, varmasti moni ajattelee. Siihen ei ole mitään järkevää syytä. Vaimo on "kunnon" nainen, todella luotettava, ylläolevista kirjoituksista huolimatta aika hyvännäköinen, loistava äiti jne. Nyt kun näitä kirjoittaa, tuntuu, että aika tavallisista asioista kirjoitan. Ongelma on, että jään niihin kiinni ja ahdistun, todella. Ja oma käyttäytyminen ei ole sellaista vaimoa kohtaan mitä se pitäisi olla, en ole ollut pitkään aikaan hyvä mies.
Näin,.. täällä kun on viisautta niin kommentoikaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuota tuota. Ajatuksesi eivät ole "vääriä", vaan ne ovat merkki siitä, että jotain muutoksia pitäisi parisuhteeseenne tehdä.
Sinua ahdistaa kumppanisi:
- ulkomuodolliset epäkohdat = lähinnä ylipaino?
- tylsyys
- harrastusten/kavereiden vähyys
- intohimon puute mihinkään.
Sanoisin, että todella normaalia ahdistua. Epänormaalia, suorastaan välinpitämätöntä olisi olla ahdistumatta siitä, ettei toinen näytä välittävän itsestään, nauttivan mistään. Oletko keskustellut asiasta rakentavasti kumppanin kanssa? Rakentavalla tavalla tarkoitan suunnilleen samaa kuin rauhallisesti, asiakeskeisesti. Jättäisin ensin kumppanin ylipainon suosiolla pois keskustelusta ja ottaisin puheeksi hänen ajatuksensa elämästään. Mihin on tyytyväinen, mihin ei. Mitä haluaisi elämäänsä enemmän, mitä vähemmän. Millaisena hän suhteenne kokee. Pyytäisin ystävällisesti menemään lääkärintarkastukseen, sillä siellä voi ilmetä paljon asioita, jotka ovat johtaneet sinun ahdistuksiisi. Eli ylipainoon, intohimon puutteeseen mihinkään, tylsyyteen, harrastusten/sos. elämän olemattomuuteen. Useinkin joidenkin ihmisten kiertokulku elämässä menee näin: mieleen astuu alakulo, joka johtaa esim. herkuttelemaan > lihominen > diabetes > ruokahalu senkun kasvaa > ylipainoa tulee enemmän > häpeä ylipainosta ja voimattomuus johtaa eristäytymiseen muista ihmistä, joka masentaa entisestään jne. Pelkästään epätasapainoinen verensokeri diabetes ilmenee kuvaaminasi oireina aiheuttaen myös masennusta. Tai sitten masennuksesta johtuva ylensyönti johtaa diabeteksen kautta entistä pahempaan masennukseen.
Haastavin tehtäväsi olisi nyt saada kumppanisi lääkärin pakeille. Voisitte myös yhdessä miettiä elämäänne piristäviä asioita. Jos tai kun ihminen vaikuttaa tylsyyteen vajonneelta, hän ei juuri itsekään elämästään nauti.
Paljon viisaita ajatuksia, kiitos. Tässä tapauksessa asia kuitenkin on niin, että nuo mainitsemani asiat kumppanistani ovat minua ärsyttäviä asioita, eivät häntä. Ja olemme puhuneet asioista ja käyneet juttelemassa asioista terapeutinkin kanssa. Kumppanini on tyytyväinen elämäänsä; hän kokee työn ja kodin riittävän. Sitten on yksi harrastus kahden viikon välein ja kahden kuukauden välein baarissa käynti ainoan kaverin kanssa. Minä tässä olen tyytymätön, hän ei. Ja tuntuu, että se todella on näin.
Yhtä v###n punnintaa koko ajan, missä menee se raja onko tämä tässä vai erotako ja se on raskasta, todella raskasta. Kun ei ole yhtään todellista syytä erota, tai ainakaan syytä siinä kumppanissa. Se tekee erosta helvetin hankalaa ja toki lapsi on isossa roolissa myös siinä. Eikä tässä ole kyse siitä, että minulla ei vaan tunnu hyvältä, ei oikeen kiinnosta ja pitäisi saada vähän sutinaa elämään, vaan henkisestä pahoinvoinnista mitä tyytymättömyys tuottaa. Tunne on, ja puhuttukin on asiasta, että näin tämä ei voi loputtomiin jatkua.
Vain sinä voit muuttaa omia ajatuksiasi ja asenteitasi. Yksi vaihtoehto tosin on, että keskityt siihen mikä on hyvin ja lopetat omaan napaan tuijottamisen. Vaikeita aikoja ja vastoinkäymisiä on joka parisuhteessa.