Uupuminen.

Vaikka välillä koen myös todella hyviä päiviä, jolloin toisaalta tunnen syyllisyyttä sairaslomallaolosta, niin se olotila katoaa nopeasti työpuhelimen piipatessa. Ahdistus nousee samantien, sydän alkaa hakkaamaan. Vaikka hyvänä päivänä tuleekin tunne, että mikäs sitä olisi töihin mennessä, mutta kun töiden paluun ajankohta ja lääkäriaika taas lähestyy, nousee ahdistus jälleen huippuunsa. Silloin on vaan pakko taas todeta, miten olen kykenemätön tekemään työtäni. Koko kroppani laittaa vastaan ja mikäli en kuuntele sitä, tunnen toimivani vastoin itseäni. Tämä olotila mistä olen kärsinyt jo pitkään, on todellakin ollut siitä erikoinen, ettei siihen ole auttanut pitkällä tähtäimellä oikein mikään. Vaikka jokin hetkellinen helpotus olisi tullut, niin vaikutus ei ole ollut kovinkaan pitkä tai merkittävä. Jopa työpaikan ohi kulkeminen aiheuttaa samantien rytmihäiriöt, kropan jäykistymisen jne. Myös jo pelkkä ajatus tiettyjen ihmisten kohtaamisesta tekee kamalan olon. En tiedä auttaako tässä muu, kuin työpaikalta lähteminen.

Tiedän yhden kolmekymppisen plösön, joka sai 'voimaannutettua' itsensä työssäuupumisen (osaamattomuuden) syövereistä. Arvaatko, miten? Hän haki ja pääsi töihin työttömyystoimistoon. Kiusatessa toisia, omasta mielestä viuelä kurjempia, tulee niin vahva olo. Ne virheet, jota plösö tekee, eivät haittaa, koska työttömät eivät jaksa valittaa.

Mikä siinä työssä ahdistaa niin paljon?

Voi kuule, niitä ahdistavia asioita riittää. Naiset ovat mestareita puukottamaan toisiaan selkään ja osa käyttää väärin valtaansa heikompiaan kohtaan. Sijaisena tästä ei voi paljoa suutaan aukaista. Olet vain pelinappula, missä toiset siirtelevät sinua mielesi mukaan. Itse en myöskään kykene sellaiseen jatkuvaan läsnäoloon ja skarppiuteen ja muuntautumiseen mitä pitäisi olla, selvitäkseen työstä. Työvuorolistat ovat mitä ovat. En kykene palautumaan kahdenkaan päivän vapailla, saatika sitten yhden. Niinpä sitä stressiä vaan kerääntyy ja kerääntyy pikkuhiljaa elimistöön, tehden tuhojaan.

Tällä alalla näkee paljon suoranaista kiusaamista ja välinpitämättömyyttä ja empatiakyvyttömyyttä. Sitä on raskasta katsoa vierestä, kun oma moraali sanoo toisin. Moni esimieskin työskentelee vain omassa poterossaan, tukea tai asioihin puuttumista sieltä on turha odottaa. Niinpä valtaa alkaa käyttämään se yhteisön vahvin jäsen. Lisäksi hajotat selkäsi, polvesi ja kätesi, kun apuvälineitä ei heru.

Ainoa valopilkku onkin tällä hetkellä asiakkailta saatu hyvä palaute. Kun he ovat tyytyväisiä antamaani aikaan ja hoitoon, niin aina silloin voin kokea onnistumista. Lisäksi ihailen jokaista sellaista hoitajaa, joka ei ole kovettanut itseään, vaan osaa olla ihminen ihmiselle. Sellaisten kanssa työskentely on mahtavaa, kun sellainen vuoro sattuu kohdalle.

Voisitko vaatia saada tehdä vain kolme tai neljä päivää viikossa? Onhan sekin parempi tässä 'työvoimapulassa' kuin se, että sinusta tulee uusi hoidokki hoitajan sijaan. Minulle riittäisi yksi tai kaksi päivää viikossa, ja irtisanoutuisin työnestotoimiston asiakkuudesta. Siihen oheen sitten etsiskelisin liätyötä, mutta ei olisi stressiä - kuin ehkä sen päivän tai parin viikossa.

Pitäisiköhän kouluttautua hoitajaksi? En kyllä jaksaisi. Avustajan työ on ollut kivaa. Ehkä sinäkin, aloittaja, pitäisit siitä? Paljon joustavampaa. Tietysti on riski, että avustettava onkin ääliö, ja irtisanoo ilman syytä, ja sinä saat automaattisesti kahden tai kolmen kuukauden karenssin.

Nyt selvisi. Useita paikkoja kiertäneenä voin sanoa, että eri osastot ovat kuin yö ja päivä. Olet joutunut työpaikkakiusaamisen uhriksi. Vika ei ole sinussa. Vaikka et nyt uskokaan, sinullekin löytyy paikka jossa sinua tuetaan. Vietä joulu hyvin mielin ja ala etsiä uutta työpaikkaa.

nykyään se on jokapaikassa, että tahti on kuin roboteilla konsanaan, ei kukaan jaksa vuosia sellasta!

voimia, kyllä se siitä =) aika auttaa ja lepo.