Kaipaan kokemuksia, miten lapsenne ovat suhtautuneet eroon? Olen itse eroamassa ja minulla on kaksi lasta.. Eroprosessimme on vasta alussa, joten emme ole kertoneet vielä lapsille, mutta viikonloppuna pitäisi viimestään kertoa ja kyllä lapset sen jo aavistavatkin..Hirvittää vain lasten puolesta. Kokemuksia??
Miten lapsi kokee
eron?
172455
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Näin ainakin minun 7-vuotias poikani on reagoinut. Ennen hän oli hyvin tottelevainen ja iloinen lapsi.
Kaipaan häntä sellaisena kun hän ennen oli. Ymmärrän toki että tottelemattomuus ja vihaisuus ovat vain reaktioita eroon. Erosta tulee pian kuluneeksi vuosi, ehkäpä hänen käytöksessään olisi jo havaittavissa pientä muutosta parempaan. Helppoa ei ole ollut, on kuin eläisi pienen hirviön kanssa.
Minä pelkäsin myös ihan kamalasti kertoa lapsilleni tulevasta erosta. Kerroin ensin kahdelle kotona vielä asuvalle. Itkuksihan se meni, vanhempi itki kaksi päivää putkeen. Mistähän minä sen voiman sain?
Sitten niille lapsille, jotka eivät enää asuneet kotona. Keskimmäisen kohdalla minulta meinasi jalat mennä alta ja vanhimmatkaan lapset eivät kyyneliä säästäneet. No nyt siitä on kulunut kohta vuosi, eikä ole mitään ongelmia. Ainakaan en huomaa niitä. Kyselen usein heiltä, miltä tuntuu ja eivät ole maininneet, että mitään traumaa olisi tullut.
Mieheni ei osallistunut kertomistilanteeseen ollenkaan, aivan kuin ei asia olisi häntä koskenutkaan.
Mutta se meni niinkuin ennenkin, mies piiloon tai on puhumaton.
Niin oli avioliittokin. Asioista ei keskusteltu ja siksi se ero tulikin.
Luulen että lasten ikä vaikuttaa paljon miten he sen ottavat. Olemme asuneet erillään pari kk. Ja nuorempi lapsista (5) ymmärtää asiasta vain että asumme eri paikoissa. Vanhempi (9) luulee että kaikki johtuu riitelystä ja osoittaa mieltään juuri sillä että on tottelematon. Kaiken kaikkiaan luulin todellakin että lapset osoittavat mieltään hirveästi... Toivottavasti asiat pysyvät edes tällä mallilla.
niin ei tarvi miettiä tuollaista,helppoa vai mitä.
Kukaan meistä aikuisista ei pysty sanomaan,miten
ero vaikuttaa lapseen.
Tärkeintä varmaan on,että lapsen olosuhteen muutuisivat mahd.vähän mm, koulu,kaverit ym.
Ehkä alle kouluikäisille olisi hyvä,että olisi
äidin kanssa enemmän kuin isän,mutta yli 10v on
varmaan parempi,että asuisivat enemmän isän kanssa(VARSINKIN TYTÖT) No kaikkihan riippuu lapsista ja polosuhteista ja vanhemmista.
Aika valitettavaa tuo ero lapsille on,sitten me eronneet(kuten minäkin)puolustellaan,että ehkä se on lapsellekkin parempi vaihtoehto,näin ei varmaan kuitenkaan ole kuin jossain harvoissa tapauksissa.
Eihän kukaan aikuinenkaan välittäisi rempata kahden kodin välillä repuit selässa,niinkuin nämä erolapset joutuvat
Ensi reaktiot riippuvat varmaan lasten iästä ja tavasta, miten erosta puhutaan. Meillä se epäonnistui totaalisesti. Sain yllätyksenä kuulla, että mieheni oli löytänyt uuden naisen ja haluaa erota. Sovimme exäni kanssa, että antaa lasten laulaa suvivirret ensin ja kerrotaan sitten yhdessä. Valitettavasti uusi löytö ehti ensin. Hän esitteli itsensä lapsille "uutena tyttöystävänä" ennenkuin he tiesivät asiasta halaistua sanaakaan. Ja ex mieheni antoi tämän tapahtua. Lapset olivat 6 v ja 9 v. Vanhempi oli puhumatta 2 päivää, jolloin otin yhteyttä perheneuvolaan ja pääsimme samana päivänä terapiaan. Patojen murtuminen oli särkeä sydämeni. Hänen toteamuksensa " pääasia että isi on nyt onnellinen" saa minut vieläkin itkemään.
Nuorempi vähätteli tapahtunutta, hänen mielestään oli kivaa kun oli "kaksi kotia".
Poikani häpesi tapahtunutta niin, että kolmeen kuukauteen hän ei tuonut kavereita kotiin. Perheneuvolasta sain valtavasti tietoa ja tukea lapsille sekä itselleni. 6 vuotiaan suru tuli viiveellä, viime joulu oli vaikein. Erosta on kohta lähes vuosi ja arki kantaa...Lapset voivat onneksi unohtaa ikävänsä leikeissään ja ainakin tällä hetkellä tilanne heidän kohdallaan näyttäisi pikku hiljaa normalisoituvan. Kaverit ovat palanneet meillekkin ja talo täyttyy lasten iloisista äänistä. Poikani on tosin monesti mietteissään ja esim. valokuvia hän ei suostu katselemaan.
Lasten psykologi antoi yhden tärkeän neuvon; puhukaa asiasta vain sen verran, mitä lapsi haluaa. Lapset eivät kuitenkaan voi samalla tavoin käsitteellistää asioita eivätkä he pura suruaan puhumalla toisin kuin me aikuiset. (Tämä tietysti riippuu lasten iästä.) Ja muistaa tulisi, että lapsi on aina molempien vanhempien lapsi, joka ei halua kuulla vanhemmistaan puhuttavan pahaa, olipa eron syyt mitkä tahansa.
Tiedän, etten koskaan pääse siitä syyllisyydestä, mitä eromme on saanut aikaan lapsille. Mutta parhaani teen, että heidän elämästään tulisi onnen täytteistä. Ja uskon, että sitä samaa toivoo heidän isänsäkkin, kaikesta huolimatta. Eron ei tietenkään tarvitse olla näin dramaattinen lapsille silloin, kun siitä kerrotaan tilanteen vaatimalla tavalla.
Toivotan teille jaksamista, voimia ja rohkeutta!Kaikesta voi eheytyä, ja tämän kaiken kokeneena uskallan jo sen sanoa...
Kohta kuusi vuotias poika lähes 50/50 huoltajuudessa ... aluksi oli omat surunsa, jotka vanhemmat lapsen kanssa jutustelivat (edellä oli hyvä neuvo -- ei enempää kuin lapsi jaksaa keskustella) ... välillä käytiin yhdessä elokuvissa tms. vaikka oli jo kaksi kotia, sitten tulivat uudet puolisot kuvioon... ei dramatiikkaa meillä.
Ei vain minun, vaan myös ulkopuolisten mielipide oli että lapseni voi ja jaksaa paremmin kuin aikaisemmassa "perheessä" äiskän ja iskän kanssa (josta jo aikaa puolitoistavuotta).
Nyt hänellä on kaksi rakastavaa ja huolehtivaa kotia ... ja lapsella mies- ja naispuolinen kaveri molemmissa kodeissa venhempiensa lisäksi. Minusta rikkaus -- etenkin kun tuemme toisiamme kasvatustyössä.
Miten usein aikuiset kysytte lapsiltanne mielipidettä ennen eroa? Miten usein tilanne perheessä on sellainen, että lapsen voi olettaa voivan tai uskaltavansa sanoa totuus? Hyviä kysymyksiä.
Tässä maailmassa ei koskaan korosteta liikaa lasten oikeuksia, juuri niin - oikeuksia. Ellei aikuinen ihminen osaa elää, kykene kantamaan vastuuta, hän tekee niin kuin itse haluaa ja usein kuvittelee onnistuneensa jos lapsi ei näytä ulospäin merkkejä kärsimyksestä ja suunnattomasta epävarmuudesta. Tietämisen arvoista on se, että lapsena kärsitty vanhempien ero voi heijastua vuosien päähän ja vaikuttaa koko loppuelämässä selviytymiseen. Ymmärrän toki eron väkivalta-, alkoholismi-, rikollis- yms tapauksissa. Aikuisen tinkimätön velvollisuus on tehdä kaikkensa lapsen elämän puolesta. Se, että vanhemmat eroavat, koska suhde ei vaan ole toimiva tai ei tunnu toimivalta on äärimmäisen tuomittavaa. Yksinkertaisimmillaan voidaan lähteä suuren kunnian periaatteesta, jossa aikuisella ihmisellä ei ole väliä lapsen hyvinvoinnin rinnalla. Uhratako oma elämä vai lapsen elämä. Kumpi on kunniallisempaa. Se, että ihmiset kevyesti, jopa vastuuttomasti ovat suhteeseen ryhtyneet ja lapsia hankkineet, EI KOSKAAN ole peruste lapsen elämän turmelemiseen. Korostan vielä, että mitä nuorempi lapsi on, sitä vähemmän hänellä on kykyä ilmaista itseään ja käsitellä vaikeita asioita. Hän on siis altis vaurioitumiselle. Itse olen avioerolapsi ja siksi tiedän, mistä puhun. Olen loistavasti selviytynyt asiat käsiteltyäni vuosien jälkeen. Liian monet kaltaiseni ovat varmasti huonossa parisuhteessa - kuin veren parintönä - tai lääkityksellä tai haudassa. Vaikeimpina aikoina muistan miettineeni, onko lapsia näin kiusaavilla ja heidän elämäänsä tuhoavilla aikuisilla oikeutta saada elää. Jos ero kaikesta huolimatta on väistämätön tulee lasten saada päättää kumman vanhemman luona tahtovat asua. Se on HEIDÄN oikeutensa ja lain sana ei tällöin saisi painaa mitään. Tarkoitan nyt periaatteita ja kunnian kysymyksiä piittaamatta siitä, etteivät ne ole kovassa kurssissa tänä aikana.
Toisaalta tiedossa on, että lapselle koti on vanhempien suhde. Huono suhde = huono koti. Päätöksiä pitää tehdä ja vastuuta niistä ei voi paeta. Hyvää omaatuntoa hyvinvoivia lapsia katsellessa on vaan kevyempi kantaa kuin syyllisyyttä arkun äärellä. Uskokaa vaan, jälkimmäisiä tapauksia löytyy liikaa.
Totuus ei aina kuulosta niin kovin kivalta, kuten ei varmasti kaikki nämäkään huomiot. Muistakaamme silti: Lapsi on ykkönen, aina.
Muutamme eri osoitteisiin, suhdetta ei ole tarkoitusta haudata täysin. Syy on se että olen aina yksin kaupungissa jossa turvaverkko ei ole laaja. Esikoisen synnyttyä podin masennuksen ja olin tosi yksin. Nyt kuopuksen synnyttyä tilanne yllättäin on vielä hankalampi, mies on työn takia entistäkin vähemmän kotona.
Tarkoitus on muuttaa toisen ihmisen kassa asumaan ja saman katon alla olisi tavallaan 2 perhettä. Ei mikään varsinainen uusioperhe, koska toinen perhe on siskoni jolla on 1 lapsi ja mies muualla opiskelemassa. Isä ei häviäisi elämästä mutta olisi paikalla harvakseltaan minkä työt antaa myöden (hän on KUNNIANHIMOINEN). Eli ratkaisisin ongelman joka voisi tuhota koko liitonperustat, asumuserolla. Esikoinen on nyt 3v4kk, miten siis asian hänelle selitän kun isi ei tavaroineen muuta mukanamme (135km:n) päähän nykyisestä asumuksestamme. Ja virallisen eron päätämme sitten kun olemme jutelleet eri toimistoissa pyrokraattien kanssa, tämä on taloudellisesti olennaista niin kauan kun olen mammalomalla. Työelämässä jos olisin asioita ei ede tarvitsisi miettiä koska silloin vastaisin itse taloudesta. Mutta kun on vielä mammailemassa on isopyörän pyörityksessä. Vaatiiko se että muuttaa erilleen suhteen päätyttyä kelaan eropaaereista liitetä kun haen asumistukia ja muuta vastaavaa, uuteen kotiini/kotiimme? niin paljon kysymyksiä...
Miten muut jotka asutte erossa saatte taloudellisen tilanteenne toimimaan? Siis jos anomuksia ei ole vielä laitettu vetämään/haluttaisilaittaa vetämään? Kuitenkin halaisin ettei tarvitsisi olla niin lopullinen kuitenkin haluaisin elää rakkaani kanssa nyt se vaan tuntuu mahdottomalta itseni ja lastentähden mies kun on kireä ja stressantunut kokoajan ja esikoinen on jostain syystä kohde tunteen purkauksille. Kun stressi helpottaa tilanne voi ja on varmasti toisenlainen mutta sitä ei le näkyvissä ehkä vuoteen tai vielä pidempäänkään aikaan...
T:Vaimo81
Huono suhde=huono koti. Kun joskus on vain huonoja ja vielä huonompia ratkaisuja.
Omat vanhempani aikoinaan erosivat mielestäni hivenen liian heppoisin perustein; tai sitä todellista yritystä suhteen korjaamiseksi ei minusta tehty.
Sitten on niitä, jotka aikuisikään päästyään aiheellisesti syyttävät vanhempiaan että mikseivät eronneet - koko lapsuus pelkkää riitaa ja tappelua ja ero olisi ollut parempi.
No, itse avioerolapsena ja nyt aikuisena myös tiedän, että eronneiden vanhempien lapsena olen aikuisena huonommassa asemassa kuin ne joiden vanhemmat ovat yhdessä.
Esimerkkejä:
- Vanhemmillani uudet puolisot = varsinaista "kotia" ei enää ole, menen vanhemmilleni "kylään", en kuten eheiden perheiden tuttuni menevät kotiin.
- Omat lapseni eivät ole kiistatta ilo kaikille osapuolille.
-Taloudellista tukea ei saa kuten eheiden perheiden lapset ( monessa tapauksessa) koska usein uusien puolisoiden kanssa asiasta ei saada yksimielisyyttä. Vertaan nyt niihin joiden vanhemmat esim. antavat ennakkoperinnön tai avustavat taloudellisesti asunnon hankinnassa.
...ja kulostaa siltä, että ero ei kriisiänne ratkaise, avun akuuttiin henkilökohtaiseen hätään ehkä ... SIIS hakekaa apua, yrittäkää ... älkää erotko noin ... ja asumusero harvoin auttaa (siihenkään ei syytä lähteä kuin ihan viimeisenä keinona pelastaa liitto)
Täällä kaikenlaisia elämäntarinoita lukenut kahden vuoden aikana, ja usein olen suosittanut eroa ... mutta en teille ... ihan oikeesti, mars perheneuvolaan molemmat (ja jos oikein ahdistaa, niin TK:n päivystykseen, voi yllättää positiivisesti).
Lapseni syntyi onnettomaan saumaan. Avioliiton raunioille. Olen hänestä parhaani mukaan huolehtinut ja tulevaisuudessakin tulen huolehtimaan. Ärsyttää tuollainen paasaus kuinka aikuisten pitäisi uhrata oma elämänsä "lapsen parhaaksi".
Minun kai olisi pitänyt joko tehdä abortti tai jäädä täysin kuolleeseen suhteeseen loppuelämäksi.
Kyllä lapsi voi hyvin silloin kun vanhemmat voi hyvin, kuten sanottu vanhempien suhde on lapsen koti. Meillä kaikilla on vain yksi elämä, ei pidä ryhtyä marttyyreiksi, vaikka tuollaiset tekopyhät paasaajat sitä toivottekin.
Tuntuu jotenkin väärältä ajatella, että lasten parhaaksi jäisi onnettomaan avioliittoon. Enemmän se vahingoittaa lasta jos täytyy elää riitojen, vihan, valehtelun ja teeskentelyn keskellä. Vanhemmillekin parasta, jos saavat jatkaa omiin suuntiinsa, lapsille se voi olla toki vaikeaa (vanhemmillekin), mutta: ajan kanssa...Eihän tässä ole kuin yksi elämä elettävänä.
Mutta silti paremmalta, lastamme ajatellen. Isi tulee kotiin niin lapsi ei tiedä olisiko pahoillaan vai iloinen. Samoin se että isi!mies ei ole läsnä, vastaa puhelimeen yms.. Mieskin koki muutto idean hyvänä, ollanhan me ensimmäinen yhteinen vuosi oltu etäsuhteessa. Nyt muutettaessa siskokin muuttaa ja ei tarvi tehdä suuria hankintoja, lapsille jää siis myös tämä koti jos täällä olaan.
Nyt menee meilläkin miehen kanssa yhteinen aika usein riitelysi koska se on niin epäsäännöllistä ja mahdollisesti lapsetkin jo nukkuu. Ei pysty yhdessä siis suunitella mitään. Se että muutan saa aikaan etäsuhteen ja toivottavasti lapsillekkin paljon hyvää. minun vanhemmat miehen isä ja molemmilla lapsilla on kummit kaupungissa johon harkitse muuttavani. Nyt on se tilanne että lapsilla on minut ja satunnainen isä, ja anoppini miehineen. Kaikki kiireisiä ja työssä käyviä. Tai vaikean julkisen kulkuneuvo reitin päässä=yli 1h yhteen suuntaan.
Toki muuten voisin parisuhdeterapiaa ajatellakkin mutta missä välissä? Kun mies on koko hereillä olo ajan työssä.
Tähän vielä lisäisin sen että, en ole koskaan viihtynyt tässä kaupungissa ja täällä oli tarkoitukseni viettää vain miehen opiskeluaika. Se on ollut ohi jo 2 vuotta ja miestä ei täältä tunnu pois saavan. Toivon että mies ymmärtää minkä voi menettää, kun ei olla läsnä se pakottaa ajattelemaan elämän tärkeys järjestystä. Ja on helpompi ehkä molemmille miehille, omalleni ja siskon että asutaan porukassa ja "vahditaan" toisiamme. Tämä järjestely ei ole ehkä tavanomainen mutta siitä huolimatta, tuntuu helpottavalta ajatukselta. Minä kun en osaa nukkua jos en tiedä miehen sijaintia, kun olen ollut muualla ja elämässä on muutakin kun odottamista kaikki tuntuu helpommalta. Onhan tässä olemassa aina se riski että suhde ei sitä kestä, mutta kumpi on lapselle parempi äiti joka ei jaksa arkea ja on masentunut vai äiti joka jaksaa ja joka pysty olemaan myös iloinen? Niin ja se että isin läsnä ollessa hänellä on on oikeasti aikaa perheelleen eikä kokoajan äyski jä tiuski..
T:Vaimo81
nuo sinunkin jutut.Se on niin helkatin tärkeää,että itsellä on niin hiton hyvä olla.
No, kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseen. Mutta olen kyllä myös sitä mieltä, ettei kenenkään tarvitse marttyyri olla! Kyllä lapset todella vaistoavat milloin kotona on hyvä olla, turha elää mitään näytelmää. Eli kulissit kunnossa, mutta muuten vanhemmilla paha olla. Ihan omituista... Ehkä olen itsekäs tai jotain, mutta itse en siihen alennu. Kerran täällä ollaan, miksi elää onnettomana? Kun on itse onnellinen, jaksaa myös lasten kanssa paremmin.
kyllä pitäisi ainakin pitkäjännitteisyytä olla,jos lapsia on kerran hommannut.
Ainakin toivon sydämeni pohjasta,että kaikki eronneet äidit/isät tajuaisivat lapsen parasta.
Ero ei ainakaan ole heidän aiheuttama ja ero tuo lapsille jo muutenkin niin kovaa tuskaa,että älkää
omalla käyttäytymisellä enää lapsen mieltä pahenna.
Huoltajuudesta pidetään turhankin tiukkaa linjaa
(mielestäni varsinkin naiset usein kuvittelevat,että he autmaattisesti olisivat jotenkin sopivampia huoltajaksi)
Eroamisen helppous tekee tänä päivänä yhä useamman lapsen perheen rikkinäiseksi,jos joku luulee,että lapsen on hyvä olla esim. jossain uusperheessä ihmettelen kovasti.(kyllä ydinperhe on aina lapselle se paras paikka,vaikka siellä riideltäisi ja huudettaisikin,sehän on normaalia elämaa.Eri asia on väkivalta ja alko-ongelmaiset perheet,siellä lapsen on harvoin hyvä olla)
kyllä riidat ja huutaminenkin kuuluvat normaaliin perhe-elämään ... mutta henkinen pahoinvointi, rakkaudettomuus ja "ilkeys" eivät (vaikke alko-ongelmaa tai fyysistä väkivaltaa olisikaan).