Kaksi lasta tuli tehtyä hyvään liittoon. En ikinä ole kokenut vauvakuumetta tms. Seurattiin kai muitten tuttavien esimerkkiä. Nyt, jos voisin siirtäisin aikaa taaksepäin ja valitsisin lapsettomuuden ja hyvän parisuhteen. Miettikäähän muut tarkasti ennenkuin lähdette tekemään lapsia.
KADUTKO LAPSIA?
LENA
6411051
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 64
Vanhimmat
kuin joku voi ajatella noin? itsekkään en lapsia "suunnitellut" ne vain tuppasi tulemaan :)
koskaan,ikinä,milloinkaan en ole katunut!
lapset on riemu ja rikkaus jota kaikille ei suoda,olkaa onnellisia siitä mitä saatte....
Jos nyt saisi valita jälkikäteen, että lapsia& onneton parisuhde vai ei-lapsia ja onnellinen liitto, niin valitsisin onnellisen liiton. Katsos kun aina ei voi saada molempia. Joten turhaan moralisoit ja mietipä omalle kohdalle, jos nyt saisit valita.
lapset eivät tee liitosta onnellista tai onnetonta. Voi siis valita myös ne lapset JA sen onnellisen liiton.
Taaksepäin että joko a)onnellinen liitto ja lapsia vaiko b)parisuhde, ilman lapsia. Valitsen tämän a):n
Olen jo pienestä tytöstä miettinyt että teen paljon omia lapsia. Siitä parisuhteestahan se kaikki alkaa, onnellinen parisuhde on suhde jota ei lapset eikä mitkään muutkaan asiat kaada. Jos suhde kaatuu lapsiin, niin se tuskin olisi kestänyt ilman niitäkään. Hölmöä syyllistää lapsiaan jos suhde ei toimi. Olisi pitänyt valita paremmin elämänkumppaninsa. =(
Niin ei ne lapset tee parisuhdetta onnettomaksi, vaan ne aikuiset. Mahtaisitteko olla onnellisia, vaikka niitä lapsia ei olisikaan. Epäilenpä...
Ei ne lapset onnellista avioliittoa takaa, pariskunta voi olla onnellinen myös ilman lapsia!!!!!!!!!!!!!!!!!
Asiahan on sillä lailla että se mikä sopii toiselle,ei sitten välttämättä sovi toiselle!! Jos ei tunne halua olla sidoksissa koko loppu elämäänsä lapseen, vaan haluaa sen sijaan elämänsä viettää vapaana näistä"lapsi- velvotteista",niin silloin ei niitä lapsia kannata hankkia,vaikka kaikilla tutuilla sattuisikin niitä olemaan. Tóiset ovat täysin tyytyväisiä olemaan perhe vain puolisonsa kanssa kahdestaan, ilman lapsia ja se on mielestäni ok. Itselläni on 2 lasta ja ihana mies ja olen onnellinen. Mutta jos täytyisi valita mies vai lapset niin kyllä ukko saisi mennä, mutta lapset jäisi... Joillakin toisinpäin ja se on mielestäni hyvä että kaikki ovat erilaisia, mutta saman arvoisia!
Minä en kadu enkä ole koskaan katunut näitä ihania lapsia jotka olen saanut. He ovat tärkeintä elämässäni. Amen.
Muistan kun kauan sitten eräs uskovainen kertoi miten joku tuttava oli sanonut, Kunpa noita lapsia ei olisi.
Pian niitä lapsia ei sitten ollut, he kuolivat.
AINA muistan tuon uskovaisen kertomuksen, eikä niin pahaa päivää tule että sanoisin, kunpa noita lapsia ei olisi.
Kun niitä siinä on, pitää olla aina iloinen että on lapsia. Moni haluaisi lapsia muttei saa.
Älkää hyvät ihmiset edes leikillänne sanoko että voi kun noita lapsia ei olisi!!!varo ettei toiveesi toteudu!ja kadu heti pahoja ajatuksiasi!
EN SAA katua, että minulla on lapsia ja minun PITÄÄ olla aina iloinen siitä --- muuten tulee herran käsi ja vie heidät!
Todella realistinen oppi! Ei saa tuntea niinkuin tuntisi! Ei kaikkien äitien tarvitse esittää marttyyrejä, eiköhän teitä elämänraiteilta suistuneita ole käännyttämättäkin ihan riesaksi asti!
Nytpä Lena menit ja rikoit yhtä suurimmista tabuista.
Tästä se älämölö syntyy, on jo alkanut.
Koskaan, ikinä, EI nainen saa sanoa, kun lapsistaan, omista lapsista puhuu, että.. olisihan sitä toisenlaisenkin ratkaisun tehdä..
EI.
Näin ei saa sanoa.
On hoettava, miten äitiys ja vanhemmuus on ihana olotila, miten lapset ovat tuoeneet elämään rikkautta ja sisätöä, jota ei mikään muu asia maailmassa tuo, lapset vain. On kerrottava, miten nyt näkee kaiken aivan eri tavalla, miten NYT lasten syntymän jälkeen, itsestään on löytänyt uusia voimavaroja ja ulottuvuuksia. On oppinut suvaitsevaiseksikin. Ymmärtää eri tavalla muita ihmisiä, toisienlaisia ajattelumalleja ja elämänkatsomuksia - tosin se oma on ainoa oikea, vain sillä omalla mallilla kasvaa tasapainoisia lapsia ja niin edelleen, mutta ah kuinka nyt äitiyden myötä on syli lämmin ja sydän ymmärrystä ja rakkautta täynnä kaikkia maailman ihmisiä kohtaan, erilaisuuttakin kohtaan.
Niin että tähän malliin Lisa, kannattaa olla vain samaa mieltä kaikkien kanssa.
Nimimerkillä joskus itsekin samoja ajatellut.
Missähän näitä mainostamia "rikkaita, suvaitsevaisia" ym. erikoisominaisuuksia omaavia äitiyden myötä muka saavuttaneita on? En ole nähnyt missään!
Tuleeko lapsen myötä muka joku ylitsepursuavainen rakkauden tunne? Ja miksiköhän monasti se rakkaus lapsen isään muuttuu pikku hiljaa vihaksi.
Laajakatseisuutta ja rikkautta tulee vasta silloin kun ihmisellä on aikaa kehittää itseään, lukee, seurata aikaansa, matkustella ym. harrastuksia. Eihän sellainen lasten hoito ja siivoushommat ketään kehitä mihinkään suuntaan. Samaa rutiinia päivästä toiseen. Maailma vaan kapenee ja pyörii vaan siinä penskan ympärillä.
En yhtään ihmettele jos äidit alkavat toistaan jatkuvasti tuota samaa virttä, hokemaa mitä mainitset.
meillä ei ole lapsia. Voin ihan reilusti myöntää, että olen todella onnellinen ilman lapsia. Moni äideistä on varmasti onnellisia, mutta aika paljon tuota tiettyä mantraa hoetaan, onkohan se kuinka usein oikeasti totta?
Itse voin väittää olevani suvaitsevainen, avarakatseinen ja olen myös kokenut todellista rakkautta ja tiedän oman elämäni tarkoituksen, vaikka minulla ei lapsia olekaan. :)
Eli et tiedä elämästä hevon ******. Ainiin, mutta oletko matkustellut? Sehän se kuulema tekee autuaammaksi...buahahhaa
Kunhan vartut vielä niin toivottavasti osaat suhtautua elämään ja ihmisiin suvaitsevammin sinäkin.
Ei tuollaista asiaa saisi myöntää, vaikka se olisikin totta. tehtyä ei saa tekemättömäksi. Toiv. olet nuori ja ehdit vielä nauttia elämästä, kun lapset lähtevät pois kotoa. Itseänikin ärsyttää äitiyden ylistäminen esim. leikkipuistoissa. Äitiys on vakituinen lisätyö ja vaikka työ olisikin kivaa, se on kuitenkin työtä.Olisi joskus kiva murtaa tabuja ja puhua asioista asioina. En ole kuitenkaan se joka heittää ensimmäisen kiven: leimaantumisen pelko on kova.
palstalla jos ette oikeasti uskalla. :)On oikeasti hyvä kuulla joskus myös niitä huonoja puolia vanhemmiksi tulossa. Vai uskallatteko myöntää niitä edes itsellenne, saati muille?
Valintojahan elämä on täynnä ja joskus tulee valittua myös "väärin". Vaikka lapsiaan rakastaa, niin kyllä kai silti voi sanoa että onnellisen elämän olisin voinut viettää ilmankin?
tulee mieleen, kuinka paljon helpompaa olisi ilman lasta, ei ulkovaatteita eteisessä vuorena kun tulen kotiin, ei täyttä tiskiallasta, voisin viikonloppuna lähteä baanalle bailaamaan kun tulee sellainen olo. Mutta onneksi se menee nopeasti ohi! Jos lapselle tapahtuisi jotain kamalaa, niin varmaan pää hajoaisi. Rakastan sitä yli kaiken!
Hieman omituinen viesti etten sanoisi... eli onko sinulta lapset "vieneet" onnellisen parisuhteen... onko ne jotenkin vaihtoehtoiset toistensa kumoavat asiat. Siis oletko lasten takia menettänyt onnellisen parisuhteen vai mitä tuo tarkoittaa? Ajatteletko että olisit onnellisempi nyt jos sinulla ei olisi lapsia? Aika erikoinen näkemys kieltämättä.
Eihän se ole ihmisen hyvä koskaan... teet niin tai näin aina väärinpäin... Voisitko olla kirjoittamassa tänne viestiä juuri päinvastaisessa tilanteessa, eli olisit lapseton ja sitten kaipaisitkin että olisi pitänyt sittenkin valita toisin...
"Voisitko olla kirjoittamassa tänne viestiä juuri päinvastaisessa tilanteessa, eli olisit lapseton ja sitten kaipaisitkin että olisi pitänyt sittenkin valita toisin... "
Varmasti moni voisikin olla. Mutta eikö ole ihan hyvä asia pohtia asioita ja joskus sanoa ääneen mitä pohtii ja kyseenalaistaa. Tämä äitiys-aihe on vielä lisäksi niin vaikea tietyllä tavalla. Se todellakin on tabu sanoa mitään negatiivista äitiydestä, koska niin helposti saa huonon ihmisen leiman.
Todellisuus kuitenkin on se, että ei se äitiys pelkkää autuutta ole. Äitiys on todella monitahoinen asia. Toivon todella että sen eri puolista puhuminen tulisi sallitummaksi, koska se varmasti auttaisi monia. Sehän on ihan totta, että kun joskus joku asia tuntuu suurelta taakalta, kunnon "avautuminen" auttaa. Jos ei ole lupa inahtaa, se kaikki patoutuu sisälle ja kasvaa. Tai jos joku asia mietityttää tai tuntuu vaikealta, siitä keskusteleminen usein avaa uusia näkökulmia, jotka taas voi antaa paljon voimavaroja ja myös uudenlaista innostusta.
Lasten hoito sekä parisuhteen hoito samanaikaisesti. Kun ensimmäinen lapsi syntyy alkaa kamalat riidat ja erkaantuminen kumppanista. Ne toiveet ja odotukset siitä perhe- elämästä voi olla niin erilaiset.
Ei kannata muiden perässä tehdä mitään. Toiset osaavat pitää onnellisia kulisseja vaan yllä. Näytteleminen vie voimavarat ennn pitkää ja romahdus väistämätön. Eristäydytään sen perheen kanssa muista ihmisistä, ettei kukaan kuule tai näe mitään.
Meillä kun ei tunnu onnistuvan edes raskaus ja parisuhde, mitä onkaan sitten kun on vauva ja parisuhe.
Minulla on yksi lapsi edellisestä liitosta ja nyt odotan toista. Mieheni on pyytänyt monta vuotta lasta ja kun raskauteni eteni puoleen väliin niin innostus mieheltäni on kadonnut melkeinpä kokonaan.
Minulla on ihan sellainen tunne kuin olisin hankkiutunut väkisin raskaaksi vasten mieheni tahtoa. Aina olin kuvitellut että mieheni vallan sekoaisi onnesta kun vihdoin saa sen oman pienen nyytin, mutta taitaa totuus olla toinen.
Kadun jo tätä lasta raskaus vaiheessa, vaikkakin tiedän kuinka paljon rakastan tätä lasta kunhan vain saisin sen ensiksi syliini, mutta parisuhdetta tuskin saadaan enää siihen kuntoon mitä se oli ennen raskautta.
päivä jos ei joka päivä.
Mutta silti valitsisin saman eläman joskin aloittaisin lapsen teon aikaisemmin että olisin saanut ehkä kaksi lasta enemmän....näitä riiviöitä on nyt 3.....
Juu ei kai sitä kukaan ole koskaan tyytyväinen siihen mitä on. Halutaan sitten sitä mitä ei ole ja toisin päin. Itseäni myös kaduttaa kuten tuota yläpuolellani olevaa kirjoittajaa se, etten aloittanut jo nuorempana. Nyt on kolmas tulossa ja surettaa valmiiksi että tämä varmasti jää viimeiseksi, koska alkaa jo ikä tulla vastaan! Olen itse suuresta perheestä ja kokekut aina rikkautena - en koskaan köyhyytenä sitä että on onni omistaa suuri - laaja perhe ja suku!
Tuli jotenkin karmee tunne kun luin tätä. Ajattelepa jos lapsesi lukisivat tämän ja tietäisivät mitä äiti heistä ajattelee. Että olisi ollut parempi ilman heitä. Aika villiä!
Muutenkin lapsia ei saa syyllistää jos parisuhde on huono. Kyllä se on meidän aikuisten korvien välissä se juttu (sekä miehen että naisen)jos menee huonosti. Vastakkainasettelu: lapset tai huono parisuhde, lapsettomuus tai hyvä parisuhde on ala-arvoinen vertaus minun mielestäni.
Olen itsekin joskus heikkona hetkenä ns. kironnut lapseni sinne alimpaan ..., varsinkin kun murrosikä oli päällä. Mutta, että kadunko totaalisesti, niin en!
Turha sitä on enään sen jälkeen mitään katumus virttä veisata. Olen monet kerrat kuullut äitini, jos on pettynyt johonkin tai suutuspäissään sanoneen, ettei olisi ikinä pitäny kakaroita tehdä. Sanon siihen takasin että, olen samaa mieltä, mitäs olit niin tyhmä!
Joskus suutuspäissään sitä tulee sanotuksi yhtä sun toista, mutta todellisuudessa sitä ei tietenkään tarkoita. Ihan samalla tavalla omat lapseni ovat suuttuessaan joskus sanoneet, että olen typerä tai huono äiti tai että olis parempi kuin minua ei olis olemassakaan. Mutta ihan oikeasti he eivät kuitenkaan minua olisi vaihtamassa toiseen :).
Kolme lasta tuli tehtyä hyvään liittoon ja liitto sen kuin paranee. Hyvän liiton salaisuus ei liene lapsista kiinni, kaikki voi kyllä liitossa mennä pieleen ilman niitä lapsiakin. Minusta on aika omituista syyttää aikuisten huonosta suhteesta lapsia tai päin vastoin kuvitella, että lapset parantavat pelkällä olemassa olollaan suhteen.
Sehän se onkin väärä luulo jos kuvittelee lasten sitovan ja parantavan suhdetta. Kumppania ei myös voi väkisin pitää lapsen avulla.
Kahden aikuisen liitto senkun paranee tai ei, oli sitten lapsia tai ei. Riippuu pariskunnasta miten ne vastoinkäymiset hoidetaan. Mikään suhde ei ole aina pelkkää onnea vaan, karikoitakin tulee. Kun suhteen perustat on kunnossa, niistä selviää entistä vahvempana. Se mikä ei tapa, se vahvistaa.
kadun joka päivä itselläni on kolme lasta(1 kaksoset) ja voin sanoa että kaksosuus ei ole mikään onni lähinnä olen ajatellut sitä kirouksena mun on täytynyt tehdä oikein jotain pahaa elämässäni että minua rangaistiin kaksosilla niin raskasta tämä arjen pyörittäminen on.....olisin mielelläni valinnut hyvän parisuhteen meillä oli mieheni kanssa ihana kiihkeä rakkaus suhde, jäljellä liitosta on viha, katkeruus, väsymys, ei kyllä näy valoa tunnelin päässä!=(
Aina silloin tällöin, MUTTA VAIN HETKELLISESTI. Silloin kun kaikki asiat menee päin ...#¤#¤#¤
tuollaisiakin ihmisiä on siis olemassa mutta EI MINUN YSTÄVÄ PIIRISSÄNI-KERRAN OLI MUTTA HANKKIUDUIN HÄNESTÄ EROON MITÄ PIKIMMITEN!KYLLÄ IHMISIÄ ON NIIN MONENLAISIA...KIINNOSTAIST TIETÄÄ MIKÄ TEKEE IHMISESTÄ NOIN ITSEKKÄÄN?EX KAVERINI KOHDALLA YKSI SYY OLI AINAKIN HÄNEN OMASSA LAPSUUDESSAAN-EI HÄNEN OMA ÄITINSÄKÄÄN OSANNUT RAKKAUTTA ANTAA JOTEN SAMALLA MALLILLA TÄMÄ SITTEN KASVATTI OMIAAN-TUNTUU VAAN NIIN KOVIN ITSEKKÄÄLTÄ-VAIKKA VOIHAN SE OLLA ETTÄ ITSE
OLISIN SAMANLAINEN JOS LAPSUUS OLISI OLLUT TUOLLAINEN-TAI ITSE ASIASSA OMA LAPSUUTENI OLI ERITAVALLA KAUHEA MUTTA MINUUN SE VAIKUTTI LÄHINNÄ NIIN ETTÄ KOSTAN SITÄ EHKÄ ENEMMÄN ITSELLENI KUN TAAS LAPSIANI MINÄ EN KOSKAAN AJATTELE RASITTEENA ENKÄ MYÖSKÄÄN VOISI EDES AJATELLA ETTÄ MITÄ JOS EN OLISI TEHNYTKÄÄN LAPSIA...HUH HUH!
Oletpas kiva kaveri ! Tuomitset ystävät jos eivät ole samanlaisia tai ajattele asioista samalla tavalla. Ei kaikki todellakaan halua lapsia ja ei siellä taustalla tarvii olla mitään ihmeempää lapsuudessa..
Itse en todellakaan halua nurkkiini lapsia ja oma lapsuus on ihan normaali rakastava koti. Aikansa vanhempani ja sukulaiset ja ystävät kyselivät vauva-uutisia mutta lopettivat kun kerroin heille että olemme päättäneet ettemme hanki lapsia ja piste.
ONNEKSI yksikään ystävä ei jättänyt sen takia.
Kun elämässä on PALJON muutakin kuin kakarat.
Ovat kyllä sitten katellisia kun me mieheni kanssa matkustellaan ja mennään kokoajan, no itseppähän ovat valinneet ne mussukaisensa ja eläkööt nyt sitten kotona niiden kanssa....
Älä huuda keuhko, ei sun asiasi niin tärkeä ole. Ja vastaus kysymykseen on: kyllä joskus hetkittäin kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Ja tarkoitan niitä hetkiä kun menee niin huonosti, että toivoisi ettei olisi yksin vastuussa pienestä ihnisestä.
on tosi väsynyt olo yöheräämisien, uhmaikien, sairasteluiden takia niin ei mulla ole koskaan käynyt mielessä että voi kun näitä lapsia ei olisi tullut tehtyä. Ennenminkin on joskus miettinyt miten tyhjää elämä olisi ilman lapsia ja mitä kaikkea iloa ja onnellisuutta olisi jäänyt kokematta.
Kyllä olen miettinyt, että los olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisin jättänyt tekemättä. Jäin ylivilkkaan, aggressiivisen pojan yksinhuoltajaksi jo hänen ollessaan vauva. Koko hänen elämänsä (7-vuotta) on ollut psykologeilla,psykiatreilla ja neurologeilla juoksemista. Olen antanut hänelle kaikkeni, mitä olen voinut. Palkaksi saan lyöntejä, potkuja, puremia, sylkemistä naamalle... jne. Olen menettänyt ystävyyssuhteeni, kun emme voi käydä hänen kanssaan missään. Pelkkä kaupassa käyminen on todella suuri projekti. Olen itse joutunut myös väsymuksen takia sairaalahoitoon, että siinä hieman esimerkkejä elämästämme. Kyllä kaikesta huolimatta rakastan häntä yli kaiken, vaikka välillä on todella vaikeaa, mutta silti en mahda itselleni mitään, että välillä mietin, että olisi pitänyt miettiä tarkemmin lasta tehdessä! Ehkä kaikki olisi toisin jos lapseni olisi ollut kiltti nukeilla leikkivä saparopäinen tyttö...
vanha juttu, mutta pitää sanoa, että sinullakin olisi ehkä ollut enempi katumista lapsen isässä kuin lapsessa. Minulla on. Lapset on luojan lahja, mutta sain valita heille isän ihan itse. Ja siinähän se.
Jostakin lehdestä vuosia vuosia sitten leikkasin jonkun puolijulkkiksen kommentin:
vanhemmuus myös vituttaa välillä ja se pitää voida sanoa ääneen.
Ja mitä tapahtuu kun sen sanoo ääneen? Ääneensanoja lynkataan.
Minulla on 3 lasta. Rakastan kaikkia. Kun ne kaksi vanhempaa olivat pieniä, olin minä välillä väsynyt äitiyteeni, vanhemmuuteeni. Vitutti ja rankasti. Olisin laittanut heidät isälleen asumaan, edes vuodeksi, jos se olisi ollut mahdollista. Mutta kun ei siihen mieheen voinut luottaa, että vastuun olisi ottanut lapsista kunnialla hullehtinut: ruuan vaatteet harrastukset koulun ja etteivät ole yksin iltoja, päiviä, öitä tai mummonsa hoidettavana vaan ja niin edelleen .
Niin, miksi tehdä lapset tuommoisen vastuuttoman kanssa, niinpäniin, mutta siksi minä siitä erosinkin, kun huomasin, ettei siitä mitään tullut ja se ainakin oli hyvä päätös. sitä en katunut.
Kyllä se totta on, että välillä miettii miten helppoa kaikki olisi jos pentuja ei olisi.
Mutta todellisuudessa, jos ne menettäisi, olisi itseltä maailmasta pohja pois, eikä ainakaan meikäläisellä olisi syytä enää elää.
Siis rehellisesti...KADUN LAPSIEN SAANTIA USEAMMIN KUIN SAISI!!!Mihin on mennyt se "muu" elämä lasten jälkeen??
...omat vanhempasi eivät mukavuudenhalussaan päätyneet olemaan hankkimatta lapsia. :-)
Välillä väsyttää ja hermo menee- varsinkin kun mennään uhmasta uhmaan ja eletään kiireessä- aikaa ei jää perheelle tarpeeksi..mutta siltikään en kadu lasta, sen huomaan varsinkin päivän, parin yksinäisyyden jälkeen, että on liian hiljaista ja ikävää ilman muksua!
vanhimmille lapsilleni se isi, jotta he pienenä kaipasivat. Join ensimmäisen avioliittoni kurkusta alas. Nyt hiukan elämänkokemusta viisampana yritän olla lapsilleni isi ja ottaa vastuun itsestäni ja lapsistani.
Tiedoksi kaikille niille isin aluille, jotka yrittävät paikoilla elatusmaksuja ja vastuitaan lapsistaan. Miettikää edes hiukan miltä lapsesta tuntuu, kun isä ei tahdo tavata lastaan.
Isyys on elämän hienoinpia asioita, joita saa kokea elämänsä aikana.
Mitä tulee parisuhteeseen, niin mielestäni perhe on kokonaisuus. Jos yksi alue prakaaa, niin se vaikuttaa myös muihinkin alueisiin. En ole kokenut, että parisuhde kärsii lapsista.
Tiesin kuvion aikoinaan: En halunnut lapsia, mutta tiesin, että kun niitä on, niin niitä ilman ei haluaisi olla. No niitä sitten tuli ja niin se meni.
Noille, jotka vieläkin lasten hankintaa oikesti katuvat tekisi mieli sanoa, että kunpa heidän vanhempansa olisivat päätyneet ratkaisuun, jota he itse näin jälkikäteen haikailevat. Mielenkiintoinen näkökulma, eikö vaan. ;-)
...omat vanhempasikin olisivat päätyneet siihen ratkaisuun, että lapset olisivat jääneet hankkimatta. Eikös olisikin ollut hyvä ratkaisu? ;-)
Itse olen ainakin sanonut vanhemmilleni että olisivat jättäneet tämänkin ainokaisen tekemättä. Olisin säästynyt monelta murheelta!
Olipas niiiin nasevan hassusti sanottu!
Olen vanhin sisaruksista ja aina hoitanut pienempiäni (meitä oli 5). Lisätienestejä olen jo nuoresta hankkinut olemalla lapsenvahtina. Minusta tuli "isona" opettaja, olen ollut sekä ala-asteella, yläasteella että lukiossa opettamassa. Joten luulisi, että tällä kokemuksella olisi ihmisellä jo jotain realistisia ajatuksia siitä, millaista on kun on lapsia...
No, tavattiin nykyisen mieheni kanssa. Kosmokset yhtyivät, maailma järkkyi ja sielunkumppanit löysivät toisensa. Ihana suloinen rakkauden hedelmämme tuli keskuutemme jo pian. Jatkoin opiskeluja hänen ollessaan vuodenikäinen. Alkoi tuntua hieman rankalta. Mies oli paljon poissa työnsä luonteen vuoksi. Sainkuitenkin jotenkin opinnot rutistettualoppuun. Mies oli jo pidempään jutellut hellyttäviä vauva juttuja ja nyt minäkin aloin lämmetä: nyt olisi ihanaa viettää aikaa kotona lasten kanssa. Ja toinen tuli. Ja yöunet meni. Uupumus uupumus ja uupumus, ehkä jopa masennus.
Mies auttaa kotona ilman minkäänlaisia kehotuksia niinpaljon kun voi, mutta hänellä on edelleen se aikaa vievä työ, josta aina ei edes niin hyvin palkkaa saa. Joten vielä taloudellisiakin huolia. Isovanhemmat liian kaukana eikä yhteiskunnalta saa meidän tilanteessa taloudellista tukea.
Nyt on hieman valoa näkyvissä tunnelin päässä- yöt ovat alkaneet rauhoittumaan. Ehkä nyt olisi vihdoinkin aika alkaa tosissaan nauttimaan lastensa viehättävästä seurasta...
Juu en olisi ikinä uskonut sitä sitoutumisen määrää, mitä lapset tarvitsevat 24h vuorokaudessa viikosta toiseen. Välillä käyttäydyn itsekin kuin 4 vuotias.
Joku muu vastaavassa tilanteessa kuin minä selviytyisi selkäsuorana, tukka kammmattuna ja hymyssä suin, mutta minä taidan vain enimmäkseen räpeltää ja kahlata tahmassa ja menettää hermoni noin kuusi kertaa päivässä (ja minulle neuvolantäti kun meni sanomaan saavani rauhallisia lapsia kun itsekin olen kuin itse tyyneys, ja minä luottavaisena ja muka tietäväisenä nyökyttelin ja hymistelin...)
Kyllä, olen oppinut tuntemaan omat rajani ja joutunut myös kasvattamaan niitä, mutta paljon lähempänä ne ovat kuin olisin ikinä voinut kuvitella. En ole omissa silmissäni usein kovinkaan kaunista katseltavaa, ja jos en osaa arvostaa itseäni, kuinka vaikeasti se sitten onnistuu kumppaniltanikaan. (taas on ollut parin kuukauden seksitauko...)
Äitinä oleminen on hirvittävän ristiriitaista ja paradokseja täynnä: rakastan lapsiani, koska he ovat niin läheisiä, mutta voin heitä myös samasta syystä hetkittäin vihatakin.Klisee tai ei, mutta olen ilman muuta nyt enemmän ja ymmärrän elämästä nyt enemmän kuin jos minulla ei näitä kullannuppuja olisi, mutta olisinko ilman tätä kokemusta kuitenkin onnellisempi -tieto lisää tuskaa. Ja se vastuun määrä...
Samanaikaisesti kun näen märkiä päiväunia yksinolosta (tai kaksinolosta -riippuen senhetkisistä tunnelmista puolisoani kohtaan) tiedostan liiankin hyvin, että jos ei minulla näitä lapsia olisi minä haaveilisin niistä. Itsestäänselviä asioita kun ainakin minä osaan näköjään arvostaa vasta kun niitä ei enään ole.
Välillä on siis ollut ihan kamalan hirveää, eikä sitä osaa oikein kuvaillakkaan mitä kauheita ajtuksia silloin päässä liikkuu, mutta nyt kun hieman helpottaa uskaltaa jo luottaa tulevaisuuteen, itseensä ja puolisoonsa, ja meidän perheen yhteiselämään. Tämä ei ole sitä mitä kuvittelin, mutta ehkä sitten loppujen lopuksi kuitenkin viiden tähden leffa.
en lukenut muita..
En ymmärrä,sorry.
Ajattele jos menettäisit lapsesi onnettomuudessa,sairaudessa tms lopullisesti!.
Voisitko tosiaan ajatella samoin, kadun kun lapsia ja valitsisin toisin, jos voisin.
Varmaan silloin ajattelisit, että miksi näin kävi ja lapseni ei saanut elää?
Toivottavasti lapsesi eivät koskaan ole tietoisia ajatuksistasi, ihan heidän itsensä takia..ei sinun!
Ps. vaikka kirjoituksessani on jossittelua,en ymmärrä sinua, sorry.
Meillä tytär minulla ja poika isillä :)
Ja ihan ilmoittamatta tulleet joita rakastan sydämestäni aina!!!!
Ps. olisinhan minäkin voinut toivoa lasta, ilman että kysymättä olisi tulleet...:) näin hyvä!
Eli minun elämässäni toivottuja aina (ensi shokki toki minulla oli kun kuulin raskaudesta..luonnollista!)
Mutta en kadu koskaan..
Itse seurasin myös sukuni toiveita ja kavereiden esimerkkiä ilman lapsikuumeita: tulos 2 lasta. Toinen lapsista on autistinen ja toisella on adhd. Huonoa tuuria siis? Omassa suvussani ei ole "vammaisia," mutta miehen puolelta löytyy kaikenlaista. Tämä on varmasti pahin painajainen, mihin olen joutunut. Kadun siis sitä, että vaihdoin hyvän elämäni johonkin loputtomaan työhön, jolle ei näy loppua. Pärjäävätkö lapset joskus omillaan? En tiedä. Terapioissa juostaan, hyvä että palvelut pelaavat, mutta vaikeaa on nyt ja varmasti vielä vaikeampaa edessä. Olen kyllästynyt vastaanottamaan lasten agressiivisuutta, joka ei johdu lapsesta itsestään, olen kyllästynyt ymmärtämään ja olemaan kärsivällinen. Ja ihan totta: minäkin käyn terapiassa.
Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa kohta kolme vuotta, emmekkä ole mitenkään halukkaita hankkimaan lapsia. Olen kuitenkin siinä elämän vaiheessa ja jo siinä hälyyttävässä iässäkin, että "pitäisi" alkaa lapsia tekemään.
Ympäristön painostus on aikamoinen. Lapsia pullahtelee joka puolelta ja minua houkutellaan mukaan äityden ansaan samalla fraasilla "tee nyt kun ehdit vielä, ei sitä vauvakuumetta kannata odottaa!"
Kiitos kommenteistasi, annoit lisää voimia meidän pysytellä päätöksessämme!
Jokainen tallaa tavallaan mutta aika rankan vedit. Toivottavasti et tuota asennettasi lapsillesi näytä...
Lapsia ei saa tekemättömäksi, mutta elämää voi yrittää helpottaa. Arkea lähinnä. Etsikää omaa aikaa toisillenne eli lapsille mukavia hoitajia tai aikuiskontakteja. Pyhittäkää viikosta edes yksi päivä toisillenne, mummolassa lapset viihtyvät vaikka viikonlopun, tuttavat voivat ottaa lapsiasi matkoille mukaan, jos tutustuvat hyvin lapsiisi. Ala järjestellä elämää niin se tuntuu kevyemmältä. Tsemppiä.
Itse annan miehen mennä ja potku perseelle LASTANI EN ANTAISI KOSKAAN MIHINKÄÄN JA OLEN YLPEÄ HÄNESTÄ!!!!!!!
Meillä oli hyvä 12 vuoden yhdessäolo ennen kuin lapsia saatiin. Hyvä niin päin. Ehdittiin olla yhdessä, matkustella, opiskella, juhlia. Lasten synnyttyä keskityimme heihin. Matkustelua emme jättäneet, vain kohteet muuttuivat.
Kaksi lasta tuli meidänkin tehtyä. Onneksi saatiin. Nuoremmalla ilmeni vajaan vuoden iässä vakava sairaus, jonka jälkimaininkeja vielä kymmenen vuoden jälkeenkin kestetään: epilepsiaa, erityiskoulu, tutkimuksia, tutkimuksia...
Parisuhde oli koetuksella. Lasten ollessa pieniä pidin lasten puolta kuin susiemo. Nyt lasten murrosiässä on ihana huomata, että miehen kanssa olemme yhdessä linjassa lapsia vastaan. Siis kasvatusperiaatteet ovat samat.
Kaikesta huolimatta, taaksepäin katsoen en vaihtaisi päivääkään pois. Paitsi kuopuksen elämästä, koska hän on joutunut sairauksiensa vuoksi kärsimään niin paljon. Parempaan suuntaan kuitenkin ollaan koko ajan menty, onneksi!
Me ollaan nyt n. 40v pariskunta ja päästiin yli sen ajan, jolloin kaverit tehtailivat jälkikasvua. Mietittiin tosi paljon, että pitäisikö meidänkin, mutta huomattiin että meillä ei ole todellista tarvetta lastentekoon. Sosiaalinen paine oli kova, mutta myös me pysyttiin myös kovana. Nyt tilanne ystävillä on "rauhoittunut" ja heillä on taas aikaa kaveerata meidän kanssa entiseen tapaan.
okei, en tienny et se on noin rankkaa. Meitä on 5 lasta, millastahan mun äitillä ja iskällä on nyt jos teillä se on noin rankkaa 1,2 lapsen kanssa :( luin kyllä että joidenkin lapset on sairaita ja joillakin on parisuhde vähän sinne tai tänne, se nyt on eriasia..
En kadu lastani. Meillä lapsi tehtiin siksi että molemmat sitä halusivat ja aika oli otollinen,elämä kunnossa. En voisi kuvitellakaan tekeväni lapsia siksi että muutkin tekevät..
Meidän suhteeseen tuli myöhemmin niin isoja mutkia matkaan että suhde ei kestänyt mutta jos aikaa mentäisiin taaksepäin niin tekisin samoin.
Ennemmin lapsi ja yksinolo kuin hyvä parisuhde ja ei lapsia.
En todellakaan kadu. Rakkaus lapsiin on ikuista ja pyyteetöntä. Rakkaus kumppaniin ei ole. Näin se vain on.
Hienoa, että joku on rehellinen tässä asiassa. Et varmasti ole ainoa, mutta hyvin harva voi myöntää asiaa kuten sinä. Itse olen 35 vuotias lapseton nainen. Miehelläni on kaksi 10 ja 16 vuotiaat. Vanhempi asuu kanssamme ja nuorempi on joka toinen viikonloppu. Minulle sopii tämä lapsi tasapaino hyvin. Pidän mieheni lapsista. He ovat sopivan ikäisiä, eivätkä rajoita meidän menoja ja tekemisiä. Vauvakuumetta minulla ei ole, mutta eihän sitä ikinä tiedä, jos sellainenkin vanhoilla päivillä tulisi.
Sisaruksillani ja osalla kavereistani on lapsia. Olen päässyt läheltä näkemään mitä lapset vaativat, joten ei ole mitään ruusunpunaista kuvaa asiasta. Tykkään paljon lapsista, mutta oma on eri asia.. lapsi vaatii paljon ja sitoo paljon.
Kyllä,olen joskus katunut lastani.Hän oli aluksi ns.vahinko,mutta heti raskauden alun jälkeen sittenkin toivottu.
Oletin saavani terveen lapsen,mutta en saanut.Lapsi oli pari vuotta todella sairas ja siinä meni liittokin päreiksi kun ei kertakaikkiaan ollut aikaa ja voimia hehkutella parisuhdetta kun lapsi oli sairaalassa letkuissa.Niin ja sairaalassahan sitä lähestulkoon asuttiinkin sen pari vuotta.
Täytyy myöntää,että olin välillä todella vihainen ja katkerakin kun en aikoinaan tehnyt aborttia.Tämä kuulostaa kamalalta jopa omissa korvissanikin,mutta niin se vain on.
Onneksi lapseni parani lähestulkoon kokonaan tästä fysiologisesta vaivastaan.On jo aikuinen.Jäljellä on kuitenkin mielenterveysongelmat,jotka ovat kulkeneet lähes koko hänen lapsuutensa ajan näihin päiviin asti.Minä en äitinä enää jaksaisi yhtään enempää.Eipä ole vaihtoehtoja minun äitiydelläni kuitenkaan.
Hassua vaan kun tässäkin ketjussa puhutaan ns.normiperheistä ja normilapsista ja ihmetellään kuinka on vaikeaa se ja tää asia.Sairaan lapsen kanssa se todellinen mielipide "kadutko lastasi" vasta oikeasti paljastuu.
Minä kadun,vaikka lapselleni elämän suonkin.
Ei, en ole katunut lasta. Olen halunnut lapsia aina. Ja kummatkin meillä lasta haluttiin. Tuli ne sitten vahongossa tai ei, en kadu.
Luulen että parisuhde voi mennä mönkään oli lapsia tai ei. Tottakai parisuhteessakin on kompastuskiviä, riitoja jne. Mutta en usko että ne mitenkää johtuu lapsestsa. Toki meilläkii on riitaa välillä mieheni kanssa, se kuuluu asiaan. Liitto voi kaatua olit ja elit sitten lapsellisessa tai lapsettomassa liitossa. En usko tuohon että "Eläisimme onnellisemma liitossa jos meillä ei olisi lapsia. Eikä me oltaisiin erottu"jnejne. Ero voi tulla oli teillä lapsia tai ei...
En kadu! Välillä toivon, että olisi joskus omaa aikaa ilman lapsia, mutta koskaan en ole lapsiani katunut.
Lapset ovat parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Joka päivä ihmettelen oikein ääneen, miten ihmeessä olen voinut olla niin onnellinen ja siunattu, että olen saanut niin ihanat lapset. Ihmeellisen ihanat ja välillä ihmeellisen ja käsittämättömän kamalat, mutta korvaamattoman arvokkaat ja rakkaat.
Parisuhteestani luopuisin, mutta lapsistani en koskaan. Enkä myöskään jakaisi heitä kenenkään kanssa mistään hinnatsa, että miehen on parasta seurata meitä tässä parisuhteessa ;D
Ei olemme onnellisia parisuhteestamme ja lapsistamme.