Vastaus teille kaikille sinkuille, ainakin omalta osaltani.
Jos ihmiset nyt kerrankin uskoisivat ettei ole mitään kosmista tahtoa joka johdattaa kaksi soulmatea viiden miljardin ihmisen joukosta yhteen.. Johan sen järkikin sanoo, että kun suurin osa ihmisistä elää parisuhteessa ja suuri osa näistä vieläpä erittäin onnellisessa, kutsuen toista soulmatekseen, niin sen on pakko olla jotain muuta kuin johdatusta.
Älkää siis etsikö sitä herra/rouva täydellistä, vaan muuten vaan mielenkiintoista. Ja muistakaa, että vastakohdat ihan oikeasti täydentää…
Oma tarinani on seuraava. En ikinä ole ollut mitään ihastuja-tyyppiä. Muutama pidempi suhde kuitenkin takana. Olen tavallisen näköinen, tavallisen kokoinen, tavallisesti koulutettu ja muutenkin perus matti meikäläinen. Uskoakseni en olisi ainakaan lähtökohtaisesti tyttöjen päiväuni/herra-oikea ainakaan ensisilmäyksellä. Tapasin kuusi vuotta sitten nykyisen vaimoni. Ei se ainakaan omalta osaltani mitään rakkautta ensi silmäyksellä ollut, vaan lähinnä kiinnostusta. Vaimo oli ja on kaunis. Totta kai ulkoiset avut ensin kiinnosti. Siitä sitten alettiin tapailemaan, sitten seurustelemaan. Alkuun en kyllä ollut niinkään tunteella mukana. Nyt kun häistäkin on kulunut muutama vuosi, on vaimoni elämäni suurin ja kaunein asia. Monta kertaa päivässä toistelemme rakkautta, ei pelkästään romanttisesti, vaan myös itsestään selvänä asiana hampaita pesiessämme tai aamupalaa syödessämme. Sydän aina liikahtaa kun hän aamulla silmät killissä suu kuolaa valuen ja henki järkyttävällä tavalla haisten löntystää kahvia keittelemään, tai kun illan pimetessä sukahtaa syliini Conania katsellessaan.
Idea siis on, että rakkaus kasvaa ajan kuluessa. Rakkaus ensisilmäyksellä on harvinaista ja kaiken järjen mukaan omiin ennakkoluuloihin perustuvaa. Ei siis vastaa todellisuutta, eikä sen takia todellista. Eli älkää nyt odotelko sitä oikeaa, vaan rohkeasti vaan n.s ”vähempipätöistä” neitosta / sulhoa kädestä kiinni ja tutustumaan. Olen nähnyt elämässäni niin monta ihmistä jotka eivät viitsi liikahtaakkaan, jollei ehdokas vie HETI jalkoja alta. Muutama tällainen on rakkaita ihmisiä lähipiirissäni, ja tuskalla katson, kun he elävät ”onnensa päivät” ilman ketään jolle sen jakaa. Ja sitten tuskastuneena ja hädissään varttia vaille nelikymppisinä tarraavaat kehen tahansa ”toisen kierroksen” alkaessa. Ja suurin halu heillä on vain löytää joku (kunhan se vie heti jalat alta) Vaimo vei meikäläisen jalat, mutta siinä meni puolitoista vuotta.
Ja totta kai löytyy ihmisiä, jotka haluavat oman vapautensa. Tämä kirjoitus onkin niille, jotka odottavat ja odottavat… ja jäävät lopulta yksin.
Jos ihmiset nyt kerrankin uskoisivat ettei ole mitään kosmista tahtoa joka johdattaa kaksi soulmatea viiden miljardin ihmisen joukosta yhteen.. Johan sen järkikin sanoo, että kun suurin osa ihmisistä elää parisuhteessa ja suuri osa näistä vieläpä erittäin onnellisessa, kutsuen toista soulmatekseen, niin sen on pakko olla jotain muuta kuin johdatusta.
Älkää siis etsikö sitä herra/rouva täydellistä, vaan muuten vaan mielenkiintoista. Ja muistakaa, että vastakohdat ihan oikeasti täydentää…
Oma tarinani on seuraava. En ikinä ole ollut mitään ihastuja-tyyppiä. Muutama pidempi suhde kuitenkin takana. Olen tavallisen näköinen, tavallisen kokoinen, tavallisesti koulutettu ja muutenkin perus matti meikäläinen. Uskoakseni en olisi ainakaan lähtökohtaisesti tyttöjen päiväuni/herra-oikea ainakaan ensisilmäyksellä. Tapasin kuusi vuotta sitten nykyisen vaimoni. Ei se ainakaan omalta osaltani mitään rakkautta ensi silmäyksellä ollut, vaan lähinnä kiinnostusta. Vaimo oli ja on kaunis. Totta kai ulkoiset avut ensin kiinnosti. Siitä sitten alettiin tapailemaan, sitten seurustelemaan. Alkuun en kyllä ollut niinkään tunteella mukana. Nyt kun häistäkin on kulunut muutama vuosi, on vaimoni elämäni suurin ja kaunein asia. Monta kertaa päivässä toistelemme rakkautta, ei pelkästään romanttisesti, vaan myös itsestään selvänä asiana hampaita pesiessämme tai aamupalaa syödessämme. Sydän aina liikahtaa kun hän aamulla silmät killissä suu kuolaa valuen ja henki järkyttävällä tavalla haisten löntystää kahvia keittelemään, tai kun illan pimetessä sukahtaa syliini Conania katsellessaan.
Idea siis on, että rakkaus kasvaa ajan kuluessa. Rakkaus ensisilmäyksellä on harvinaista ja kaiken järjen mukaan omiin ennakkoluuloihin perustuvaa. Ei siis vastaa todellisuutta, eikä sen takia todellista. Eli älkää nyt odotelko sitä oikeaa, vaan rohkeasti vaan n.s ”vähempipätöistä” neitosta / sulhoa kädestä kiinni ja tutustumaan. Olen nähnyt elämässäni niin monta ihmistä jotka eivät viitsi liikahtaakkaan, jollei ehdokas vie HETI jalkoja alta. Muutama tällainen on rakkaita ihmisiä lähipiirissäni, ja tuskalla katson, kun he elävät ”onnensa päivät” ilman ketään jolle sen jakaa. Ja sitten tuskastuneena ja hädissään varttia vaille nelikymppisinä tarraavaat kehen tahansa ”toisen kierroksen” alkaessa. Ja suurin halu heillä on vain löytää joku (kunhan se vie heti jalat alta) Vaimo vei meikäläisen jalat, mutta siinä meni puolitoista vuotta.
Ja totta kai löytyy ihmisiä, jotka haluavat oman vapautensa. Tämä kirjoitus onkin niille, jotka odottavat ja odottavat… ja jäävät lopulta yksin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
*taputtaa*
Hyvin kiteytetty, ja aivan nappiin :-)
Ihan samat fiilikset! Ja miten loistavasti kirjoitettu!
Toivottavasti Ville, luet tämän! Ota riski kanssani:)
Kenelleköhän Villelle tämä heitto oli tarkoitettu, tunnen tapauksen johon tämä voisi täsmätä... :)
Hieno kirjoitus. Toivottavasti joku nainen antaisi mun näyttää kuinka kultainen olen sisältäpäin. Ulkokuori ei tähän mennessä ole oikein ketään sytyttänyt. No mutta nuoria tässä vielä ollaan...
Kiva kirjoitus, olen onnellinen puolestani.
Kohta lähden yksin elokuviin. Sen jälkeen menen yksin baariin. Sitten yksin nukkumaan. Yksin on ihminen tässä kylmässä maailmassa.
Ihminen on siitä hauska olio että se pystyy kiintymään vaikka 3 kilon kivenmurikkaan ajan kanssa.Ite en usko että mitään erikoista 'miehen ja naisen' välistä rakkautta on edes olemassa:korkeintaan perus kiintymystä toiseen joka on verrattavissa kiintymykseen esim. lemmikkiin,sisaruksiin tai vanhempiin.Kaikkiin edellämainittuihin tämä 'tunneside' kehittyy ajan kuluessa eikä koskaan räjähdä kuin salama kirkkaalta taivaalta.Vaan kun ei auta,vaikka tiedostan asian en silti kertakaikkiaan pysty väkisin yrittämään naisen kanssa jonka kanssa ei sukat pyöri jaloissa saman tien,kaikki johtuu ainoastaan siitä että kerran elmämässä ne sukat on pyörineet jaloissa ja tod.näk loppu elämä menee odotellessa sitä uutta samanlaista tunnetta.
Varmaankin sellanen pitkän kaavan mukaan tapahtuva deittailu ois oikeasti kaikkein paras tapa tutustua toiseen ihmiseen.Siinä näkis toisen pitkän aikaa parhaimmillaan ilman vikoja tai muita itseä ärsyttäviä piirteitä ja pikkuhiljaa kun kiintymys kasvaa vois alkaa olemaan luonnollisesti tavatessa.En tiiä oonko mä jotenki kieroutunu ihminen (vai johtuuko siitä että kaikki naiset on tavattu kännissä ja samantien alettu 'sex/muuhun suhteeseen) mutta yksin näppy pepussa voi olla mulle se viimeinen niitti miksen jaksa edes yrittää naisen kanssa.Viimeisen muijan kanssa yritin ihan tosissaan mut ei niin ei,siinä vaiheessa kun muija raahas kamojaan mun luokse ja alko käymään ujoksumatta 2 hädällä vessassa mun luona mulle riitti.Kait mä sit oon se vitun pilvilinnoissa asusteleva peräkammarin poika joka kuvittelee että naiset eivät kaki kun en tollasta hanskaa mut minkän itselleen mahtaa.
No joo,tulipa kunnon tilitys näin kännissä mut täytyy suoriutua baariin.