Hän tulee koulusta kotiin, hoitaa ehkä koulujutut, käy ehkä salilla. Hänellä ei ole ystäviä lähellä, ja ystävät kauempana eivät enää tunnu niin ystäviltä kuin ennen, vai tuntuivatko sillonkaan, hän epäilee. Joskus harvoin on parempia hetkiä, kun itsensä tuntee arvokkaaksi, tuntee, että joku välittää. Tai itse pitää tai ainakin hyväksyy itsensä, ulkonäkönsä, luonteensa ja elämänsä sisällön. Silloin on jotakin, mitä odottaa innolla, jotain mikä antaa syyn jaksaa. Muut hänen ympärillään uivat ystävämeressä, hauskoissa tapahtumissa, juhlissa. Muiden elämä näyttää paremmalta, laadukkaampi sisältö, taidot, aktiivisempi elämä. Hän tuntee itsensä likaiseksi, vääräksi, rumaksi, kelvottomaksi... Olenko eksynyt junaan matkalla kohti väärää kohtaloa, hän välillä pohtii. Hän pelkää, että muiden nauttiessa elämästään, hän on ikuisesti yksin tai viettää loppu elämänsä rakkaiden vanhempiensa riesana. Hänen sisaruksiensakin elämät näyttävät rullaavan hienosti eteenpäin. Hän toivoo terapian auttavan, mutta auttaako se? Elämä on kärsimystä, niinhän se on välillä kaikille. Mutta hänelle se tuntuu olevan näin koko ajan. Hän säälii itseään ja tiedostaa kyllä asenneongelmansa. Minkälaista apua hän kaipaa? Läheistä ystävää.
samaistuuko kukaan? onko ajatuksia..?
Mitentässänäinkävi
1<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kyllä meitä kohtalotovereita on olemassa.