Otsikko kertoo kaiken. 10-tuntinen päivä taitaa olla se ehdoton minimi, ja illalla väsyttää niin ettei mikään yhteinen puuhastelu kiinnosta. Ei edes se minkä pitäis huhujen mukaan AINA kiinnostaa miehiä =) Tätä olen tässä katsellut vuoden päivät, ja huomaan, että alkaa välillä tulla aika turhautunut olo.
Olen onnellinen hänen kanssaa, mutta haluaisin olla onnellinen useamminkin kuin 5 min 2krt/vko, minkä hän on hereillä ja "älyissään" seurassani. Sohva taitaa olla paljon parempi kumppani kuin minä...
Ei, hänellä ei ole toista naista. Hän ei myöskään ole piilohomo. Hän on vain yksinkertaisesti ylityöllistetty ja ylirasittunut mies parka, joka ei huomaa, että hänen parisuhteensakin kaipaa joskus hieman hoivaa.
Asiaa ei ehkä paranna se, että kaikki suuremman päätökset (kihlaus/avioliitto/asunnonvaihto) ovat ajankohtaisia hänen mukaansa "joskus". Hän ei ole vielä "valmis". Varmaan monelle naisille tuttuja vastauksia...?
Kyse ei ole siitä ettäkö olisin epävarma suhteestamme. Olen hyvinkin varma, mutta olen myös varma, että turhaudun näin. Miksi? En tiedä. Tiedän että arki kuuluu tähän kuvioon ja aina ei kaikki mene niin kuin MINÄ haluan, koska parisuhteessa olemme ME. Siitä huolimatta joskus haikeus iskee =)
Hmm. Mitähän minä tänne ruikutan? Tuskin te - yhtään teitä aliarvioimatta - osaatte tätä tilannetta ratkaista. Olen vajonnut alemmas kuin arvasinkaan =)
Olen onnellinen hänen kanssaa, mutta haluaisin olla onnellinen useamminkin kuin 5 min 2krt/vko, minkä hän on hereillä ja "älyissään" seurassani. Sohva taitaa olla paljon parempi kumppani kuin minä...
Ei, hänellä ei ole toista naista. Hän ei myöskään ole piilohomo. Hän on vain yksinkertaisesti ylityöllistetty ja ylirasittunut mies parka, joka ei huomaa, että hänen parisuhteensakin kaipaa joskus hieman hoivaa.
Asiaa ei ehkä paranna se, että kaikki suuremman päätökset (kihlaus/avioliitto/asunnonvaihto) ovat ajankohtaisia hänen mukaansa "joskus". Hän ei ole vielä "valmis". Varmaan monelle naisille tuttuja vastauksia...?
Kyse ei ole siitä ettäkö olisin epävarma suhteestamme. Olen hyvinkin varma, mutta olen myös varma, että turhaudun näin. Miksi? En tiedä. Tiedän että arki kuuluu tähän kuvioon ja aina ei kaikki mene niin kuin MINÄ haluan, koska parisuhteessa olemme ME. Siitä huolimatta joskus haikeus iskee =)
Hmm. Mitähän minä tänne ruikutan? Tuskin te - yhtään teitä aliarvioimatta - osaatte tätä tilannetta ratkaista. Olen vajonnut alemmas kuin arvasinkaan =)
Vastaukset 16
Vanhimmat
Niin eli kaikki jotka tänne kirjoittaa on vajonnu alas? Heheeh =D
Ehkä hieman =) Mutta täällä alhaalla on ihan hyvä olla! *vilkuttaa yläviistoon*
Ei, vaan tarkoitin sitä, että sen sijaan, että soittaisin miehelleni ja keskustelisin asiasta hänen kanssaan (minkä olen tehnyt tuhat kertaa), kirjoitan tänne. On se vähän tyhmää, eikö? Ei täällä kukaan osaa korjata meidän parisuhteen pikkuvikoja, jos en itsekään osaa. Tunnen sen kai itse hieman paremmin? Mutta hyviä vinkkejä otetaan kuitenkin vastaan =)
kuulostaa. Elän lähes samanlaisessa tilanteessa. Olemme naimisissa ja lapsia. Lasten hoito on jäänyt pää asiassa minulle niin kuin kodinhoitokin.
Keskusteltu on miehen kanssa tilanteesta ja sillä hetkellä mieheni lupaa hellittää töissä ja antaa aikaa enemmän perheelleen.
Mutta kun ehdotin yhteistä pientä lomaa esim. mökille niin ei kuulemma ole aikaa.
No nyt yksin kertaisesti olen lakannut yrittämästä ja katsotaan kuinka kauan jaksan tällaista.
Kaipaa sitä tällainen tavallinen työssäkäyvä perheen äitikin hellyyttä ja muutakin kuin kodinhoito yms. asioita.
Toivon että sinä saat selvitettyä asiasi parhainpäin.
Miten saada miehet tajuamaan että elämässä on muutakin kuin työ???? Siinäpä meille vasta kysymys, kun joku keksisi siihen vastauksen...
Ex-mieheni oli työnarkomaani. Tai on varmaan vieläkin, mutta se ei enää ole minun ongelmani.
Hei Haloo! Ymmärtäkää ny miesparkoja ku ne tekee lujasti töitä elättääkseen perheensä. Niin meilläkin, kun en ole saanut töitä, mies on raatanut lujaa, elättääkseen perheensä! Pitää ymmärtää toista. Tietysti jokainen mieluiten vetäis lonkkaa jos rahaa sataisi taivaalta!
Kyllä siitä on mehut pois ku tuplapäiviä raataa!
Kyllähän minä ymmärrän, olen ymmärtänyt jo kauan. Pointti: emme tällä hetkellä asu yhdessä, käyn hänen luonaan joskus siivoamassa/tiskaamassa että hän saa illalla levätä, kaupalla käydessäni kysyn tarvitseeko hän jotain, tarjoudun iltaisin hieromaan... Ymmärretty on. Mutta miten pitkälle pitää ymmärtää? Odotanko vain siihen kun suhteemme kuolee? Vai ihanko siihen asti että hän saa vatsahaavan? Vai jopa siihen, että kuolee johonkin viehättävään sydän- ja verisuonitautiin, jota jatkuva stressi on edistänyt?
Minä yritän saada hänet ymmärtämään, että pidemmän päälle tuo ei toimi. Vähempikin työpanos riittäisi työnantajalle, ja todella joustavia osaavat olla siellä, mutta herra on niin pirun kunnianhimoinen =)
Noh, mie jatkan ymmärtämistä. Ja alan salaa syöttää vitamiineja ettei ihan heti kuukahda.
...koska se on kuitenkin loppuiän työnarkomaani.Eivät ne siitä mihinkään muutu - niiden aivoihin ei mahdu muuta kuin työ - vaikka ne lupaisivat - lupaus ei vain pidä, koska työ on tärkeämpää.
Ja ymmärtää ei tartte tippaakaan - eivät nekään ymmärrä meitä, jotka olemme tehneet sen narkomaanin elämän helpoksi sille järettömälle työnteolle. Eihän heillä ole mitään vastuuta arjen sujumisesta - me työnarkomaanien vaimot huolehdimme siitä - jopa sen oman työn sivussa.
Mies käy vain töissä...p***aa!
Ehei, en ole jättämässä. Olemme onnellisia yhdessä tuosta huolimatta. Jos täydellistä miestä alan etsiä, saan etsiä lopun elämäni. Eikä hän kuitenkaan onneksi pahin laatuaan ole =)
Minun kultani on kyllä kiitollinen "arjen pyörittämisestä", ja huomioi minua parhaansa mukaan kaikesta väsymyksestään huolimatta.
Parannettavaa siis on, mutta ei niin paljon että suhde olisi "huono". En minä näin vähällä luovuta, suhteessa on aina (molempien osapuolien) joustettava.
Niin...kokemuksesta tiedän, että sinähän se olet se joka joustaa. En minäkään ole miestäni jättänyt, enkä aio jättääkkään. Sen vain ainoastaan tiedän, että paremman elämän olisin ansainnut. Ehkäpä ymmärrät sitten, kun yhteisiä vuosia on takana enemmän, mitä tarkoitin sillä, että jätä se. Niitä vuosia kun kertyy, asiat vain monimutkaistuvat, ja ihmiset hitsautuvat yhteen yhä enemmän. Ei sitä ole valmis aloittaamaan alusta kaikkea aivan herkästi, joten sitä vain jatkaa elämistä - parisuhteessakin suurimman osan ajasta työnarkomaanin vaimona...yksin.
Musta tuntuu että olen samassa tilanteessa kuin miehesi. Työni on vaativaa ja vie aikaa. Rahaa tosin tulee erittäin hyvin.
Sitä mielessään laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja ajattelee että onko tässä elämässä mitään järkeä. Vaihtoehtoina on jättäytyä tästä työstä mutta alaltani on vaikeaa saada uutta työtä ja jos saisi niin tilanne saattaisi olla sama. Enkä oikeastaan haluaisi tehdä hanttihommiakaan koska ilmeisesti olen tottunut hyviin työoloihin.
Mitäkö sitten tekisi... Vaikeaa hypätä oravanpyörästäkään. Tähän elämäntyyliin on niin tottunut. Sano miehellesi että välität hänestä vaikka hän olisi työtön ja köyhä.
Itselläni tosin on suunnitelma että 2 vuoden päästä ei tarvi tehdä enää töitä jos ei halua. Pieniin tuloihin saa tottua mutta se on sitä oravanpyörästä hyppäämistä.
Kyllä ymmärrän tuonkin näkökulman täysin. Mieheni on nyt viimein vuosi sitten saanut sellaisen työn, jossa voi tehdä sitä, mitä todella haluaa. Hän viihtyy työssään, vaikka se vaatiikin paljon. Työn ongelmahan on se, ettei siinä oikein voi valita, paljonko sitä ottaa, se on joko tai. Minua voi vissiin sitten ottaa haluaminaan annoksina, niin että arki saadaan jotenkin soviteltua =)
Mieheni ei oikeasti tarvitsisi tehdä niin paljon töitä. Kuten sanoin, työnantajalle riittäisi vähempikin. Mutta mieheni on kunnianhimoinen, ja toivoo varmaan etenevänsä urallaan, ja ehkä hänellä on palkankorotuskin mielessään =) Työn jättäminen ei tule meidän kohdallamme kysymykseenkään ihan taloudellisista syistä, koska en itse ole töissä.
Kyllä mie veikkaan että meidän tilanteessa ei muu auta, kuin toivoa että työn tahti hieman helpottuu. Tällä hetkellä hänen työnsä on hyvin projektikeskeistä, ja projekteilla on aina määräpäiviä, esittelypäiviä, alustavia näyttöpäiviä, testauspäiviä... päivämääriä vilisee enemmän kuin kalenteri kestää. Ja niihin päivämääriin mennessä hommien tulee olla kunnossa. Uusi "systeemi", jonka suosio kasvaa joka päivä, on nyt työn alla ja kysyntä on suurta. Ehkä sitten kun tämä systeemi on valmis, työ alkaa olla tasaisempaa.
Sitä odotellessa ei auta muuta kuin joustaa ja hymyillä =)
kumpi teille on tärkeämpää raha vai rakkaus?????
Itse valitsisin näistä rakkauden.
Eihän se ole niin yksinkertaista. Tällä hetkellä meillä on molempia, eikä hänen työmääränsä meiltä rakkautta vähennä, yhteistä aikaa vain. Jos rakastamasi mies pyytäisi sinua luopumaan opinnoistasi/työstäsi, harrastuksistasi, ystävistäsi tai muusta, jonka kokisi uhkaavan yhteistä aikaanne, mitäs siihen tuumaisit? Olisiko se sitten sitä rakkautta? Tarkoitan vain, ettei asia ole niin yksinkertainen.
Onneksi meillä ei ole niin kurja tilanne, että työtä tehtäisiin pelkästään rahan takia. Onneksi suuri osa ihmisistä saa tehdä työtä, jonka kokee mielekkääksi ja joka vastaa omaa kiinnostusta ja tavoitteita. Vaikka työstä ei saisi senttiäkään rahaa, en voi kuvitella miestäni makaamassa kotona kaiket päivät, sen enempää kuin itseänikään. Joku sopiva kompromissi olisi kohdallaan =)
Eli nosta kissa pöydälle ja ilmoita kundilles että te tarvitsette(nimenomaan TE, eikä sinä)yhteistä aikaa.
Jos töissä on kiire, niin anna takaraja johon mennessä hänen on saatava sinut mahtumaan aikatauluun ja hommia vähemmän.
Parisuhde tarvitsee aikaa, ehkä hän ei ymmärrä sitä kun sinä olet aina paikalla kun hän tarvitsee.
Jos nuo keinot eivät auta, niin hanki itsellesi menoja aina kun hänellä on vähän vapaata. Ihan sen verran että käy vihjeestä.
Yks aika toimiva vinkki on se, että varaat teille vaikka hotelli, tms. viikonlopun, maksat sen ja kerrot siitä vasta sen jälkeen ilmoitusluontoisesti.
Kiitoksia vinkeistä!
Heivaa äijä pihalle ja hae lähibaarista uusi kaveri joka ei työtä pelkää eikä tarvitse.Vertaile sitten muutaman kuukauden jälkeen kumpi on parempi tilanne.