Onko olemassa yhtä säälittäviä tapauksia, vastaavia tunnevammaisuuksia?
Tarina menee näin:
Elin ihanassa, ainakin näin jälkikäteen ajateltuna, avoliitossa viisi vuotta. Jotain liitostamme kuitenkin puuttui, näin ainakin tunsin. Kysyin itseltäni avoliiton aikana vuoden ajan, olenko onnellinen vai en. En saanut sielultani vastausta. Välillä olin surullinen, välillä äärettömän iloinen. Eräänä kauniina sunnuntaina pääni valtasi ajatus, että haluan erota. En muka kestänyt enää. Sanoin avovaimolle, että vaikka sydän haluaisi olla sisällä, järki kaipaa ulos. Tai toisinpäin. Lähdin.
Ensimmäisen vuoden koin, että päätös oli oikea. En analysoinut eroa kovinkaan, emmekä olleet avovaimoni kanssa juuri missään yhteydessä. En juurikaan itkenyt. Menin, näin ja koin. Elämässä oli vähintään yhtä paljon sisältöä kuin aiemmin. Työ, ystävät ja harrastukset. Tapasin naisia, mutten ihastunut. Ehken halunnutkaan. Noin vuosi eron jälkeen mieli muuttui. Työ, ystävät ja harrastukset olivat ennallaan, mutta elämässä ei ollutkaan enää samaa substanssia. Ajatuksissani oli vain avoliiton kultaiset muistot. Eron syyt olivat jo unohtuneet. Kysyin taas sielultani, olenko onnellinen, oliko ero oikea päätös. En saanut vastausta.
Tunsin edelleen rakastavani entistä kumppaniani. Mietin, ottaisinko häneen yhteyttä avaakseni keskusteluyhteyden uudelleen. Voisiko tämä keskusteluyhteys johtaa yhteen palaamiseen? Olisiko tämä järkevää, vai kävisikö taas kuten kakskymppisenä, jolloin otin mustasukkaisuudessa exäni takaisin, mutta vain jättääkseni hänet uudelleen? Tähänkään en saanut sielultani vastausta, enkä siten ottanut yhteyttä.
Jatkoin elämääni. Menin, näin ja koin. Tapasin naisia, mutten pystynyt - tai halunnut - ihastua. Joka viikko ex-avovaimoni kävi ajatuksissani. Annoin elämän rullata. Ajattelin, että kohtalo saattaa meidät uudelleen yhteen, jos näin on tarkoitus.
Yli kaksi vuotta eron jälkeen pamahti. Ex-avovaimoni löysi uuden miehen. Vasta silloin ero konkretisoitui minullekin. Itkin sydämeni tyhjäksi, hakkasin päätä seinään, hajotin telkkarin. Syytin itseäni. Olin tehnyt virheen. Juuri nyt tuntuu, etten pysty elämään tämän virheeni kanssa. Rakastan entistä kumppaniani (muka?) nyt enemmän kuin koskaan. Muutaman kuukauden, ehkä viikonkin päästä olen ehkä jo onnellisempi. Elämän aaltoliike tyynnyttää sydämeni myrskyn. Ainakin näin haluan uskoa. Toisaalta uskon - ja pelkään - myös, että sydämeeni jää iäksi jälki, joka muistuttaa tästä virheestä. Ehkä elämäni suurimmasta virheestä.
Haluaisin kuulla ajatuksia ja kokemuksia, miehiltä ja naisilta, vastaavista tilanteista. Niin tiskin tältä kuin toiseltakin puolen.
"Kerää ittes" -vittuiluvastaukset voi jättää kirjoittamatta, ajatusten kokoaminen on jo vinhaa vauhtia alkanut.
PS. Tarinan viesti, jos se ei tullut tarpeeksi selvästi esille:
Hyvät ihmiset, olkaa 200 prosenttisen varmoja eron oikeellisuudesta ennen kuin eroatte. Älkää tehkö sitä yhtä heppoisin perustein kuin minä. Ja tiskin toisella puolella olijat, älkää hyväksykö nielaisematta kumppaninne selitystä siitä, että hän ei ole onnellinen ja haluaa siksi lähteä. Onnen siemenen voi todellakin itse kylvää. Ja kun sen jaksaa kylvää, sato korjataan lopulta sängyn molemmilla laidoilla.
Tarina menee näin:
Elin ihanassa, ainakin näin jälkikäteen ajateltuna, avoliitossa viisi vuotta. Jotain liitostamme kuitenkin puuttui, näin ainakin tunsin. Kysyin itseltäni avoliiton aikana vuoden ajan, olenko onnellinen vai en. En saanut sielultani vastausta. Välillä olin surullinen, välillä äärettömän iloinen. Eräänä kauniina sunnuntaina pääni valtasi ajatus, että haluan erota. En muka kestänyt enää. Sanoin avovaimolle, että vaikka sydän haluaisi olla sisällä, järki kaipaa ulos. Tai toisinpäin. Lähdin.
Ensimmäisen vuoden koin, että päätös oli oikea. En analysoinut eroa kovinkaan, emmekä olleet avovaimoni kanssa juuri missään yhteydessä. En juurikaan itkenyt. Menin, näin ja koin. Elämässä oli vähintään yhtä paljon sisältöä kuin aiemmin. Työ, ystävät ja harrastukset. Tapasin naisia, mutten ihastunut. Ehken halunnutkaan. Noin vuosi eron jälkeen mieli muuttui. Työ, ystävät ja harrastukset olivat ennallaan, mutta elämässä ei ollutkaan enää samaa substanssia. Ajatuksissani oli vain avoliiton kultaiset muistot. Eron syyt olivat jo unohtuneet. Kysyin taas sielultani, olenko onnellinen, oliko ero oikea päätös. En saanut vastausta.
Tunsin edelleen rakastavani entistä kumppaniani. Mietin, ottaisinko häneen yhteyttä avaakseni keskusteluyhteyden uudelleen. Voisiko tämä keskusteluyhteys johtaa yhteen palaamiseen? Olisiko tämä järkevää, vai kävisikö taas kuten kakskymppisenä, jolloin otin mustasukkaisuudessa exäni takaisin, mutta vain jättääkseni hänet uudelleen? Tähänkään en saanut sielultani vastausta, enkä siten ottanut yhteyttä.
Jatkoin elämääni. Menin, näin ja koin. Tapasin naisia, mutten pystynyt - tai halunnut - ihastua. Joka viikko ex-avovaimoni kävi ajatuksissani. Annoin elämän rullata. Ajattelin, että kohtalo saattaa meidät uudelleen yhteen, jos näin on tarkoitus.
Yli kaksi vuotta eron jälkeen pamahti. Ex-avovaimoni löysi uuden miehen. Vasta silloin ero konkretisoitui minullekin. Itkin sydämeni tyhjäksi, hakkasin päätä seinään, hajotin telkkarin. Syytin itseäni. Olin tehnyt virheen. Juuri nyt tuntuu, etten pysty elämään tämän virheeni kanssa. Rakastan entistä kumppaniani (muka?) nyt enemmän kuin koskaan. Muutaman kuukauden, ehkä viikonkin päästä olen ehkä jo onnellisempi. Elämän aaltoliike tyynnyttää sydämeni myrskyn. Ainakin näin haluan uskoa. Toisaalta uskon - ja pelkään - myös, että sydämeeni jää iäksi jälki, joka muistuttaa tästä virheestä. Ehkä elämäni suurimmasta virheestä.
Haluaisin kuulla ajatuksia ja kokemuksia, miehiltä ja naisilta, vastaavista tilanteista. Niin tiskin tältä kuin toiseltakin puolen.
"Kerää ittes" -vittuiluvastaukset voi jättää kirjoittamatta, ajatusten kokoaminen on jo vinhaa vauhtia alkanut.
PS. Tarinan viesti, jos se ei tullut tarpeeksi selvästi esille:
Hyvät ihmiset, olkaa 200 prosenttisen varmoja eron oikeellisuudesta ennen kuin eroatte. Älkää tehkö sitä yhtä heppoisin perustein kuin minä. Ja tiskin toisella puolella olijat, älkää hyväksykö nielaisematta kumppaninne selitystä siitä, että hän ei ole onnellinen ja haluaa siksi lähteä. Onnen siemenen voi todellakin itse kylvää. Ja kun sen jaksaa kylvää, sato korjataan lopulta sängyn molemmilla laidoilla.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minä kylläkin olen se jätetty osapuoli...ja sattuu sairaasti, mutta pikkuhiljaa olen joutunut päästämään irti toivosta ja uskosta...Kumpa ex-avomieheni tajuaisi tuon minkä sinä olet tajunnut...ennen kuin on liian myöhäistä...
Voit lukea minun "tarinani" tällänimimerkillä kirjoitettuna, niin ehkä ymmärrät minua paremmin.
Juuri muuta en osaa sinulle sanoa kuin että voimia ja halaus!
Ja usko, usko todella että jos teodät on tarkoitettu toisillenne niin te löydätte toisenne uudelleen...vaikka siihen menisi aikaa...
Ehkä on tarkoitus tällä kaikella, en halua maalata pilvilinnoja, mutta ehkä naisesi uuden suhteen myötä näkee asiat hetkenpäästä samoin kuin sinä...
Aika sen näyttää vasta, valitettavasti...
älä syytä itseäsi liikaa, se ei vaan hyödytä...sen syyllisyyden kanssa voi olla liian raskas elää...
Anna itsellesi nyt aikaa surra, ja kasvaa, ja sitten kun olet valmis, niin mikä estää sinua ottamasta yhteyttä naiseen...ei mikään...
Ehkä naisesi väsyi odottamaan, ja päätti jatkaa elämäänsä, mutta kukaan ei tiedä onko hän nyt itse onnellisempi kuin ennen...ei kukaan muu kuin hän itse...
Minä haluasin jatkaa elämää, mutta rakastan liikaa, ja haavat ovat vielä liian syvät, mutta jonain päivänä minunkin on pakko jatkaa...ja toivon silloin etä entiseni on varma päätöksestään ja hänen on hyvä olla asian kanssa...ehkä siksi neuvon sinua näyttämään naiselle että sinun ei ole hyvä olla!
Mutta mitäpä minä mistään tiedän, kun olen niin hajalla itse, mutta kuitenkin yritä jaksaa päivä kerrallaan eteenpän!
Olisitpa sinä se mies, joka jätti minut! Tai ajattelisipa hän samalla tavalla kuin sinä. Mitään muuta en nyt toivo kuin hänen yhteydenottoa, jossa hän pyytäisi minut takaisin. Sitä ei kuitenkaan taida tulla...
en voi muuta sanoa ku et voi...kunpa munki entinen tajuaisi ja haluais mut takas...niin ei kuitenkaan käy...vaikka melko huonot perusteet sil oli erota...ei kuulemma halua seurustella..
toki mä toivon ja odotan et se joku kerta ku se soittaa,se haluais mut...se nimittäin soittelee joskus..en kyl tiedä miksi..mä en tajua mitä tapahtu...mut kauheesti voimia sulle..tulevaisuus ainoastaan näyttää miten käy..
mun nimimerkillä "onneton" voi lukee mun koko stoorin...
Itse olen siis se jätetty osapuoli. Pelkään, että avovaimoni lopetti kaiken liian helposti. Kaikki loppui ilman suurempia keskusteluja, en voi vieläkään itse uskoa tai hyväksyä sitä. Yritin useaan otteeseen sanoa, että älä tee mitään harkitsematonta, anna tälle aikaa. Sanon sitä vieläkin, vielä on mahdollista palata ja aloittaa alusta, vaikka jo erillään asutaan.
Kaksi viikkoa, sinä aikana sormukset laatikkoon, muuttoilmoitukset,kaikki luotot ja lainat. Käsittämätöntä! Itse olisin ollut valmis yrittämään vielä ja asumusero tekisi meille ihan hyvää, sanoin, mutta en olisi vielä ollut valmis riisumaan sormusta. Saas nähdä minkälainen kevät tästä tulee...
varma, että rakkautesi eteen olet valmis taistelemaan, niin OTA YHTEYTTÄ!Sinä olet ainoa joka pystyy asian eteen tekemään jotain. Toinen ei voi lukea ajatuksiasi. Mutta ei kai se, että toinen on löytänyt uuden saa sinua reagoimaan näin :)?
Sepä tässä kimuranttia onkin, kun en ole varma! Ehkä en uskallakaan olla varma. Viittasin tekstissä aiempaan kokemukseen, jossa ex tapasi uuden miehen, minä tulin mustasukkaiseksi, otin exäni takaisin mutta erosimme jo parin kuukauden kuluttua. Nyt en todellakaan haluaisi lähteä lottoamaan ex-avovaimoni kustannuksella, sillä todellakin haluan paitsi itseni, myös hänen onneaan.
Ja todellakin toivon reagointini syyn olevan se, että ex on löytänyt uuden eikä se, että olen oikeasti tehnyt elämäni virheen!