Mun mies on aina ollu leppoisa ja rauhallinen. On seurusteltu jo 16-vuotta. Ei stressaa turhia. Sitten miehellä (33-v.) todettiin hiljan 1.tyypin diabetes. Mies on aina ollut urheilullinen, jopa hoikka, mutta vahva. Kerran tajusin hänen lihasten pienentyneen ja muutenkin hoikistuneen entisestään: kaikki luut loistivat jopa selän puolelta, jokainen kylkiluu oli nähtävissä. Myös mies huolestui.
Kun parin päivän päästä kysyin, muistiko hän varata lääkäriaikaa nopean laihtumisen takia, hän suuttui. Hän oletti minun arvostelevan hänen kehoaan, eikä muistanut yhteistä keskusteluamme hänen muuttuneesta kehostaan. Ei ollut eka kerta, kun hän ei muistanut jotain tiettyä keskustelua, edes niitä tärkeitä, lapsia koskevia (joita on kolme).
Kului viikko. Mieheni oli kovassa flunssassa (niin luulimme), ja hän jäi sairaslomalle. Itse tulin töistä kotiin, ja hän korisi lattialla. Ei saanut happea, keuhkoihin sattui. Soitin ambulanssin. Oletin heti, että nyt on keuhkokuume! Hätäkeskuksessa kysyttiin paljon ja kerroin kaikkea poikkeavaa hänestä viimeaikoina.
Ambulanssi tuli, tutki, mittasi sokerit ja mittari näytti ”high”
Totesivat heti, että varmasti diabeetikko, kun mittari ei riitä. Ja niinhän se oli! Hän vietti 14 pvä teholla. Välillä näytti, että hän ei selviä, mutta kuitenkin palasi elävien kirjoihin.
Nyt 9kk myöhemmin elämä on välillä yhtä helvettiä. Miehen arvot pomppii kun popparit, vaikka osataan laskea hiilarit, syödään kuten aina, eli terveellisesti ja tasapainoisesti. Pistäminen sujuu hyvin ja insuliini pitäis olla kunnossa. Mutta samassa suhteessa kun sokerit heittää, lentää meillä myös tavarat. Enää hän ei kykene hallitsemaan tunteitaan, kun arvot heittää ylhäältä alas. Olen tutkinut tautia, ja tiedän mielialavaihteluifdn kuuluvan asiaan. Kukaan ei tosin kertonut, että kannattaa pistää arvoesineet pois näkyviltä... kukaan ei varoittanut, että mies voi ”taantua” jopa lapsen tasolle välillä... Eli normaali elämämme katosi hetkessä.
Ja sitä myös mietin, ettei puolisoille ole mitään tukea, ainakaan tarjottu. Muutahan tämä myös meidän elämän. En kaipaa terapiaa tai sääliä, ainoastaan ohjeita, kuinka tulisi suhtautua, kun puoliso muuttuu puolessa tunnissa aikuisesta uhmaikäiseksi. Mä alan itse väsyy, kun hoidan kolmea alle kouluikäistä, sekä diabeetikko-miestä, joka on usein saikulla sokereiden takia. Onko kenelläkään vastaavasta kokemusta/vinkkejä? Itse osaan ja pystyn hillitä omaa turhautumista, mutta kauan jaksan, en tiedä. Mies ei itse asialle voi mitään, sen tiedän, mutta helpottaakin tää koskaan?
Kun parin päivän päästä kysyin, muistiko hän varata lääkäriaikaa nopean laihtumisen takia, hän suuttui. Hän oletti minun arvostelevan hänen kehoaan, eikä muistanut yhteistä keskusteluamme hänen muuttuneesta kehostaan. Ei ollut eka kerta, kun hän ei muistanut jotain tiettyä keskustelua, edes niitä tärkeitä, lapsia koskevia (joita on kolme).
Kului viikko. Mieheni oli kovassa flunssassa (niin luulimme), ja hän jäi sairaslomalle. Itse tulin töistä kotiin, ja hän korisi lattialla. Ei saanut happea, keuhkoihin sattui. Soitin ambulanssin. Oletin heti, että nyt on keuhkokuume! Hätäkeskuksessa kysyttiin paljon ja kerroin kaikkea poikkeavaa hänestä viimeaikoina.
Ambulanssi tuli, tutki, mittasi sokerit ja mittari näytti ”high”
Totesivat heti, että varmasti diabeetikko, kun mittari ei riitä. Ja niinhän se oli! Hän vietti 14 pvä teholla. Välillä näytti, että hän ei selviä, mutta kuitenkin palasi elävien kirjoihin.
Nyt 9kk myöhemmin elämä on välillä yhtä helvettiä. Miehen arvot pomppii kun popparit, vaikka osataan laskea hiilarit, syödään kuten aina, eli terveellisesti ja tasapainoisesti. Pistäminen sujuu hyvin ja insuliini pitäis olla kunnossa. Mutta samassa suhteessa kun sokerit heittää, lentää meillä myös tavarat. Enää hän ei kykene hallitsemaan tunteitaan, kun arvot heittää ylhäältä alas. Olen tutkinut tautia, ja tiedän mielialavaihteluifdn kuuluvan asiaan. Kukaan ei tosin kertonut, että kannattaa pistää arvoesineet pois näkyviltä... kukaan ei varoittanut, että mies voi ”taantua” jopa lapsen tasolle välillä... Eli normaali elämämme katosi hetkessä.
Ja sitä myös mietin, ettei puolisoille ole mitään tukea, ainakaan tarjottu. Muutahan tämä myös meidän elämän. En kaipaa terapiaa tai sääliä, ainoastaan ohjeita, kuinka tulisi suhtautua, kun puoliso muuttuu puolessa tunnissa aikuisesta uhmaikäiseksi. Mä alan itse väsyy, kun hoidan kolmea alle kouluikäistä, sekä diabeetikko-miestä, joka on usein saikulla sokereiden takia. Onko kenelläkään vastaavasta kokemusta/vinkkejä? Itse osaan ja pystyn hillitä omaa turhautumista, mutta kauan jaksan, en tiedä. Mies ei itse asialle voi mitään, sen tiedän, mutta helpottaakin tää koskaan?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Helpottaa varmasti kun saatte sokerit kuntoon.
Terveellinen ruokavalio ja oman kokemuksen ja kantapään kautta löytyy oma täydellinen hoito ja tukea kannattaa hakea polilta ja muilta terveydenhuollon ammattilaisilta. Kyllä se siitä, mitä enemmän heittelejtii sen inhottavampaa ja sen enemmän mieli muuttuu. Kannattaa tosissaan ottaa sairaudesta nyt kiinni ja pitää ihan päiväkirjaa arvoista. Kun ne pysyy hyvinä elämän pitäisi olla normaalia. Jos ei ole kannattaa mennä muihinkin tutkimuksiin.
Onnea teille