Minulla on jatkuva ahdistava pelko siitä että menetän äkillisesti ystävyyssuhteen parhaisiin ystäviini.
Luulen että tämä pelko juohtuu nuoruudessa koetusta traumasta joka tuli kun pitkäaikainen ja silloinen paras ystäväni aivan yhtäkkiä laittoi välit täysin poikki.
Vuosikausia oltiin lähes päivittäin tekemisissä, kunnes eräänä päivänä hän vaan tyystin lakkasi vastaamasta puheluihin tai viesteihin. Mitään syytä tai selitystä en tälle välirikolle koskaan saanut enkä ole häntä sen jälkeen koskaan enää tavannut. Kaikkien muiden yhteisten ystäviemme kanssa hän kuitenkin jatkoi yhteydenpitoa, mutta heillekään hän ei mitään selitystä meidän välirikolle suostunut kertomaan vaan oli aina vaihtanut puheenaihetta jos joku asiasta kysynyt.
Pahimmalta tuntui loppujen lopuksi se, että tämä teko kohdistui selkeästi suoraan minuun ja että en saanut koskaan syytä selville miksi hän näin minulle teki.
Näiden muiden, sekä uusien, ystävien kanssa olen edelleen hyvissä väleissä ja koko ajan tekemisisssä.
Jotkin nykyisistä parhaista ystävistä ovat jopa sanoneet että olen ainoa henkilö johon he voivat täysin luottaa ja sellaisen luottamuksen arvoinen olen aina pyrkinyt olemaankin.
Mutta tuon kuvaamani kokemusen myötä jotain meni sisällä rikki, ja minulla on koko ajan irrationaalinen pelko siitä että joudun saman teon kohteeksi vielä uudelleen.
Jos en vaikkapa kuule jostain ystävästä muutamaan päivään mitään, niin syntyy sitkeästi ajatus että no nyt sekin pisti sitten välit poikki eikä me enää koskaan nähdä enkä saa tietää että miksi.
Järjellä miettien tiedän ja ymmärrän että pelko on turhaa ja että on kuitenkin aika harvinaista että välejä laitetaan yhtäkkiä poikki tuosta vaan, mutta silti tunne ei anna periksi.
Omassa mielessäni menetän siis ystäväni monta kymmentä kertaa vuodessa, ja menetys tuntuu aivan todelliselta siihen asti kunnes taas seuravan kerran tavataan tai ollaan muuten yhteydessä. Se on aivan helvetin raskasta pidemmän päälle.
Vaikka minä tiedän että on aivan älytöntä ajatella näin ja että tämä aina uudelleen ja uudelleen kokemani menetys ei ole todellista niin oloa se ei silti koskaan helpota.
Onkohan täällä muita joilla on vastaavaa kokemusta, tai on (tai ollut) samanlaista menetyksen pelkoa?
Luulen että tämä pelko juohtuu nuoruudessa koetusta traumasta joka tuli kun pitkäaikainen ja silloinen paras ystäväni aivan yhtäkkiä laittoi välit täysin poikki.
Vuosikausia oltiin lähes päivittäin tekemisissä, kunnes eräänä päivänä hän vaan tyystin lakkasi vastaamasta puheluihin tai viesteihin. Mitään syytä tai selitystä en tälle välirikolle koskaan saanut enkä ole häntä sen jälkeen koskaan enää tavannut. Kaikkien muiden yhteisten ystäviemme kanssa hän kuitenkin jatkoi yhteydenpitoa, mutta heillekään hän ei mitään selitystä meidän välirikolle suostunut kertomaan vaan oli aina vaihtanut puheenaihetta jos joku asiasta kysynyt.
Pahimmalta tuntui loppujen lopuksi se, että tämä teko kohdistui selkeästi suoraan minuun ja että en saanut koskaan syytä selville miksi hän näin minulle teki.
Näiden muiden, sekä uusien, ystävien kanssa olen edelleen hyvissä väleissä ja koko ajan tekemisisssä.
Jotkin nykyisistä parhaista ystävistä ovat jopa sanoneet että olen ainoa henkilö johon he voivat täysin luottaa ja sellaisen luottamuksen arvoinen olen aina pyrkinyt olemaankin.
Mutta tuon kuvaamani kokemusen myötä jotain meni sisällä rikki, ja minulla on koko ajan irrationaalinen pelko siitä että joudun saman teon kohteeksi vielä uudelleen.
Jos en vaikkapa kuule jostain ystävästä muutamaan päivään mitään, niin syntyy sitkeästi ajatus että no nyt sekin pisti sitten välit poikki eikä me enää koskaan nähdä enkä saa tietää että miksi.
Järjellä miettien tiedän ja ymmärrän että pelko on turhaa ja että on kuitenkin aika harvinaista että välejä laitetaan yhtäkkiä poikki tuosta vaan, mutta silti tunne ei anna periksi.
Omassa mielessäni menetän siis ystäväni monta kymmentä kertaa vuodessa, ja menetys tuntuu aivan todelliselta siihen asti kunnes taas seuravan kerran tavataan tai ollaan muuten yhteydessä. Se on aivan helvetin raskasta pidemmän päälle.
Vaikka minä tiedän että on aivan älytöntä ajatella näin ja että tämä aina uudelleen ja uudelleen kokemani menetys ei ole todellista niin oloa se ei silti koskaan helpota.
Onkohan täällä muita joilla on vastaavaa kokemusta, tai on (tai ollut) samanlaista menetyksen pelkoa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sun kannattaisi rakentaa kavereiden sijasta itseluottamusta.
Tekstistäsi saa sellaisen kuvan, että olen kavereissasi kiinni kuin hukkuvassa oljenkorressa ja et pysty tekemään itsenäisiä päätöksiä.
Vai tekeekö kaverit sinun puolestasi päätökset ?
Kykenetkö ollekaan toimimaan yksin ?
Jos rakennat yllä olevat asiat vain kavereitesi varaan niin elämän tilanteet tulee kyllä vaikeutumaan.
On kokemusta. Eräs naispuolinen ystäväni toimi juuri näin. Meillä ei ollut kyseessä romanssi, vaan ystävyys. Hän vain lakkasi vastaamasta viesteihini ilman mitään selitystä. Hän oli tehnyt samoin eräälle naispuoliselle ystävälleen, joka on jatkuvasti ihmetellyt, mistähän on kyse.
Samoin nainen katkaisi tuttavuuden yhtä selittämättömästi kummityttöönsä ja tämän perheeseen.
Linee mahdollista, että hän on hyvin kilpailuhaluinen, muttei -kykyinen, ja tunnettuaan kärsineensä tappion panee välit poikki. Hän on sosiaalisesti niin kömpelö, että toiminee itselleen helpoimmalla tavalla, muttei pysty ymmärtämään, miltä se toisesta tuntuu.
Ei minulle traumoja ole jäänyt, mutta edelleen rakentelen erilaisia teorioita, mistä on kyse.
Turha jankuttaa elämä jatkuu.
Jos joku vehkeilee se loppuu lyhyeen.
Tuntuu että tällä hetkellä ei oo yhtään ystävää.
Älä huoli ei minullakaan ole oikeasti.