Kaikki te eronneet, yh:t ja vkonloppuisät.
Kertokaapa foorumille olitteko te oikeasti sitä mieltä mennessänne exänne kanssa naimisiin, että tämän kanssa elän elämäni loppuun asti ja että juuri tämän kanssa haluan lapsemme yhdssä kasvattaa.
Vai oliko jossain selkäytimessä kuitenkin pieni epävarmuus? tai fiilis "mennään nyt sitten yhteen, onhan se hyvä tyyppi, tuskin koskaan löytäisin sopivampaa"?
eikö seurusteluaika ole sitä varten, että selvitetään sovitaanko yhteen?
vai pettikö puolisosi? tuliko hänestä rappioalkoholisti? mitä ihmettä sattui?
Kertokaapa foorumille olitteko te oikeasti sitä mieltä mennessänne exänne kanssa naimisiin, että tämän kanssa elän elämäni loppuun asti ja että juuri tämän kanssa haluan lapsemme yhdssä kasvattaa.
Vai oliko jossain selkäytimessä kuitenkin pieni epävarmuus? tai fiilis "mennään nyt sitten yhteen, onhan se hyvä tyyppi, tuskin koskaan löytäisin sopivampaa"?
eikö seurusteluaika ole sitä varten, että selvitetään sovitaanko yhteen?
vai pettikö puolisosi? tuliko hänestä rappioalkoholisti? mitä ihmettä sattui?
Vastaukset 7
Vanhimmat
...menimme naimisiin, kohtuullisen nuorina. Olimme onnellisiakin vuosikaudet. Jotain muuttui, minun mielestäni tietysti toinen muuttui - tiedä häntä. Viimeiset vuodet olivat vaikeita. Lopulta kuviin tuli toinen mies - enemmänkin oire kuin sairaus. Antoi kuoliniskun avioliitollemme.
Suurimmat syyt tapahtuneelle (minun subjektiivinen näkemykseni):
- urheiluhulluus; treenit 6 - 10 krt /viikko
- rahankäyttötottumukset
- ongelmat seksissä
Loppuelämäksi mentiin, vitsailin vielä miehelleni 3 kk sitten etten koskaan eroa sinusta!Mutta mies petti ja jätti.
ainakin menin sillä ajatuksella naimisiin, että ollaan yhdessä loppuelämä. Mutta niin tämä elämä yllättää, että aina ei rakkauskaan riitä. Ja täytyy sanoa,että yllättävän paljon törmää ihmisiin, jotka ovat menneet muusta kuin tositunteesta naimisiin. Valitettavasti.
Ensimmäisellä kierroksella menin hirvittävän nuorena naimisiin päästäkseni lentämään maailmalle lapsuudenkodistani. Minun puoleltani liitto kaatui miehen kummalliseen tapaan hoitaa holtittomasti raha-asioita, sekä hänen tapaansa yrittää kontrolloida minua ja tekemisiäni. Ex-miehelläni on luultavasti aivan eri ajatus eron syistä. Uskottomuutta esiintyi puolin ja toisin, mutta se oli enemmän seuraus kuin syy.
Toisella kerralla solmin järkevän liiton kunnollisen miehen kanssa. Silloin olin sitä mieltä että olin löytänyt oikean syyn mennä naimisiin. Kaikki olisi kovin järkevää ja turvallista. Liitto on nyt kariutumassa kun rakastuin toiseen vähemmän järjevästi.
Saatan mennä naimisiin kolmannenkin kerran. Tällä kertaa rakkaudesta, ja taas uskon että loppuelämäksi. Kolmas kerta toden sanoo. Olen läksyni oppinut, näin ainakin uskon, tietenkin.
Varmasti eron jälkeen on olotila kuin tuuliviirinä olisi. Ero on monasti kaikkia soluja koskettava kokemus. Erosta kun toipuu alkaa suhtautua mailmaan eritavalla. En todellakaan usko että naimisiin mennään kevein perustein...Olen eronnut ja naimisiin menin aivan lapsena kuitenkin ajatuksella olla tämän miehen kanssa koko ikäni. Pelkästään omat ajatukset ja tavoitteet ei aina kanna!
Kuitenkin haluan vielä naimisiin ja edelleen sillä ajatuksella että olen lopun ikäni tulevan mieheni kanssa.
Minä ja exäni menimme naimisiin pitkän seurustelun ja yhdessäasumisen jälkeen. Meillä oli hyvä olla yhdessä, varmasti rakastimme. Sitten saimme kaksi lasta, kummatkin rakkaudella "suunniteltuja". Meillä oli aika ajoin mahdollisuus hoitaa suhdettamme jopa ihan kahden kesken. 15 vuotta oli enemmän kuin hyvää, sitten vaan alkoi kertyä kummia mustia pilviä: itselleni tuli paha väsähdyskausi, meille yhteisenä iso yllättävä taloudellinen rasite, joka söi erityisesti miestäni pahasti. Päätettiin yhdessä sietää ja kestää, olihan keskinäinen kunnioituksemme aivan omaa luokkaansa. Mies sai tilaa hengittää ja aikaa omille menoille, olihan hänellä niin rankkaa. Exälle sitten tuli kuvioon toinen nainen, rakastui hullusti, meni sekaisin. Melkein pikaero meinas tulla.Mutta yhdessätuumin sitten päätettiin antaa aikaa, yritin ymmärtää vaikka välillä sitten ns.vittuilin ja turpaanhan siitä tuli. Asumusero otin aika pian selkäsaunojen jälkeen. Sitten uusi yritys, uskoimme rakkauden voimaan. Mutta jestas sitä pahaa oloa, en mä ollut pystynyt antamaan anteeksi, enkä eteenkään fyysistä nöyryytystä, vaikka yritin niin luulla. Eikä mieskään pystynyt sietämään keskeneräisyyttäni.Mikään ei sujunut. Tuntui ettei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin erota varsinkaan kun toinen ei ainakaan terapeutteihin usko.
En osaa syyttää kumpaakaan,itseni syyllistämisestä olen pitänyt kiitettävästi huolta. 1.5 vuotta on erillään asuttu, elämän on ollut pakko jatkua vaikka vaikeaa on ollut.Tulipa vuodatus, mutta summa summarum:kuolemaani asti lupauduin/lupauduimme rakastamaan myötä- ja vastamäessä eikä loppupeleissä yrittämisen puutteestakaan voida syyttää, mutta kuulun luokkaan "eronneet" vaikken ois koskaan, ikimaailmassa sitä uskonut. Rakastin hirveästi. Nyt käskevät olemaan kiitollinen siitä hyvästä mitä oli, minä yritän. Ja olenkin.
Mennessäni naimisiin olin juuri tehnyt päätöksen, että elän tämän elämän sitten näin, miehenä, kun en muutakaan voi. Aika kauan jaksoin, mutta lopulta voimat ehtyivät. Olin viisi vuotta masennuslääkityksessä ennenkuin sain kakistettua terapeutilleni mistä on kysymys. Sain lähetteen tutkimuksiin ja pitkän tutkimusajan jälkeen diagnoosin F64.0 transsukupuolinen. Avioliiitto loppui siihen, kun hoidot alkoi. Oikeuden eropäätöksessä on sitten jo allekkain kahden eroavan naisen nimet.
Nyt naisena voisin ehkä vielä mennä miehen kanssa naimisiin. Enhän mä naisen kanssa enää edes saa avioitua, enkä haluaiskaan.