On varmaan turhaa kirjoittaa tänne, mutta yritän nyt kuitenkin..
Olen ollut mieheni kanssa 2,5 vuotta. Emme asu yhdessä, mutta nukumme käytännössä joka yö luonani. Olen kamalan epävarma tunteistani, koska välillä minuun iskee kamala rakastumisentarve. Arki on tasaista, joskus puuduttavaakin ja toisinaan rakkauslaulun kuullessani alan haaveilla siinä kerrotusta tunteesta. Näen myös unia joissa rakastun ja jätän mieheni. Kun herään, olen sekaisin ja ahdistunut.
Mieheni on paras ystäväni ja jaksaa tukea minua aina, kun minulla on paha olla. Edellinen suhteeni kesti 6 vuotta ja siinäkin olin ihan rikki epävarmuuden takia. Tässä tilanne ei ole ihan niin paha, mutta jatkuva asian analysointi hajottaa.
Voisin esittää asian näinkin: mieheni ollessa matkoilla minulle voi tulla ikävä. Se kuitenkin pyyhkiytyy pois, kun tämä rakastumishaave pomppaa esiin. Silloin haluaisin vain tuntea kaikki rakastumisen syvimmät tunteet ja palvoa tunteitteni kohdetta.
Itse analysoin tilanteen koko ajan vain pahimman kautta eli että minulla ei ole tarpeeksi tunteita miestäni kohtaan. Se ahdistaa. Meillä on enimmäkseen ystävyysrakkautta, sillä suhteen alkukin oli maltillista. Kuitenkin, kun luen muiden kirjoituksia omista suhteistaan, iskee kateus ja tukaisuus. En tiedä millaista onnea sen arjen pitäisi pitää sisällään.
Omaamme mieheni kanssa samanlaiset kiinnostuksenkohteet, arvot ja huumorintajun eli kaikki edellytykset olisi, mutta tuo haaveiden ja arjen ristiriita..
Odotan tuomiotanne pelokkaana...olisiko kuitenkin toivoa?
Olen ollut mieheni kanssa 2,5 vuotta. Emme asu yhdessä, mutta nukumme käytännössä joka yö luonani. Olen kamalan epävarma tunteistani, koska välillä minuun iskee kamala rakastumisentarve. Arki on tasaista, joskus puuduttavaakin ja toisinaan rakkauslaulun kuullessani alan haaveilla siinä kerrotusta tunteesta. Näen myös unia joissa rakastun ja jätän mieheni. Kun herään, olen sekaisin ja ahdistunut.
Mieheni on paras ystäväni ja jaksaa tukea minua aina, kun minulla on paha olla. Edellinen suhteeni kesti 6 vuotta ja siinäkin olin ihan rikki epävarmuuden takia. Tässä tilanne ei ole ihan niin paha, mutta jatkuva asian analysointi hajottaa.
Voisin esittää asian näinkin: mieheni ollessa matkoilla minulle voi tulla ikävä. Se kuitenkin pyyhkiytyy pois, kun tämä rakastumishaave pomppaa esiin. Silloin haluaisin vain tuntea kaikki rakastumisen syvimmät tunteet ja palvoa tunteitteni kohdetta.
Itse analysoin tilanteen koko ajan vain pahimman kautta eli että minulla ei ole tarpeeksi tunteita miestäni kohtaan. Se ahdistaa. Meillä on enimmäkseen ystävyysrakkautta, sillä suhteen alkukin oli maltillista. Kuitenkin, kun luen muiden kirjoituksia omista suhteistaan, iskee kateus ja tukaisuus. En tiedä millaista onnea sen arjen pitäisi pitää sisällään.
Omaamme mieheni kanssa samanlaiset kiinnostuksenkohteet, arvot ja huumorintajun eli kaikki edellytykset olisi, mutta tuo haaveiden ja arjen ristiriita..
Odotan tuomiotanne pelokkaana...olisiko kuitenkin toivoa?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tunteesi kuulostivat tosi paljon samalta, jota minä tunsin joitain vuosia sitten - ensimmäisessä avioliitossani. Aikani jaksoin kitkutella eteenpäin. Perustelin avioliitossa pysymistä järkisyillä. Lopulta tilanne lähti luisumaan siihen, että ihastuin tosi herkästi toisiin naisiin. Ihastuin työkavereihin, kavereiden tyttöystäviin ja jopa vaimoni kavereihin. Samalla tavalla kuin sinäkin nyt, halusin tuntea rakastumisen tunteen, koska en sitä vaimooni tuntenut. Pettämään en lähtenyt, mutta nuo omat tunteeni herättivät minut lopulta todellisuuteen.
Nyt olen ollut nykyisessä suhteessani neljä vuotta. Alkurakastuminen oli ja meni. Kuitenkin olen rakastunut välillä uudelleen vaimooni :) On aikoja, että arki on tasaista ja harmaata. Joskus se kuitenkin rikkoutuu. Niin on saattanut tapahtua joissani esimerkiksi juhlissa. Olemme molemmat pukeutuneet hienosti, katson vaimoani ja PAM! Tunnen olevani jälleen se sama rakastunut mies, joka olin, kun suhteemme alkoi. Joskus tuo rakastuminen tulee keskellä arkea. Katson vaimoani tarkemmin ja näen naisen, jota rakastan ja johon olen sitoutunut koko sydämestäni. Sen jälkeen saattaakin mennä monta viikkoa umpirakastuneena. Kuhertelemme kotona, kävelemme käsi kädessä kaupungilla yms. mitä yleensä vain rakastuneet nuoret parit tekevät.
Ihminen ei voi olla parisuhteessa rakastunut koko aikaa. Siitä huolimatta ainakin minä tarvitsen sen rakastumisen tunteen silloin tällöin. Ei elämä saa olla pelkkää tasaista arkea - vaikka sekin on meillä onnellista. Jos kaipaat rakastumisen tunnetta, etkä saa sitä mieheltäsi, pahoin pelkään suhteenne puolesta. Olisi parasta ottaa asia puheeksi miehesi kanssa. Ehkä kaipaattekin vain maustetta nykyiseen elämäänne.
Onko ero nyt sitten ainoa vaihtoehto? Elänkö tunnevajeessa jota ei voi ohittaa? Haluaisin oppia elämään, sillä mies on todellakin ihana ja paras ystäväni. En kestäisi ajatella häntä jonkun toisen kanssa.:(
Mietin, että miksi Tane menit naimisiin jos koit ettet rakasta tarpeeksi? Oliko teillä alkuhuumaa? Kauanko ehditte olla naimisissa?
Pitäisikö sen sitten olla tuollasta PAM-tunnetta aika-ajoin pitkässäkin suhteessa? Muita viisaita ja kokeneita...kertokaa!
Jos olisinkin tiennyt miltä minusta nyt tuntuu, en olisi ikinä avannut suutani erosta. Tekisin kaikkeni että saisin mieheni takaisin!Not possible....Oletko itse onnellinen?Voisitko yrittää aloittaa siitä, ilman että tulee ero....Vaikea sanoa mitään muuta, minulla olisi selvästi riittänyt, että olisin ottanut itseäni niskasta kiinni, mutta en tosin epäillyt hetkeäkään ettenkö olisi rakastanut miestäni. Meillä asiat vain tahmaantuivat.....
Kukaan ei voi sanoa sinulle, että eroa tai älä eroa. Sinun itse on tehtävä päätös. Jos et saa nykyisestä liitostasi riittävästi, täytyy sinun erota. Jos taas nykyinen liittosi riittää sinulle, älä eroa. Tuossa se on pähkinänkuoressa.
Miksikö menin naimisiin? Menin naimisiin siksi, että luulin silloisen morsiameni riittävän minulle. Luulin, että se elämä, jota elimme, riittää minulle. Ei riittänyt, ja halusin paljon enemmän. Minun oli siis pakko erota, koska niin kauan kuin oli kyseisessä liitossa, en voinut saavuttaa haluamiani asioita.
Alkuhuumaa oli joskus, mutta avioliiton solmimisen aikaan se oli jo mennyt. Itse avioliittoa kesti kaksi vuotta, mutta suhde kokonaisuudessaan oli kymmenen vuotta.
Aika kovalta kuulostaa tuo:"Kukaan ei voi sanoa sinulle, että eroa tai älä eroa. Sinun itse on tehtävä päätös. Jos et saa nykyisestä liitostasi riittävästi, täytyy sinun erota. Jos taas nykyinen liittosi riittää sinulle, älä eroa."
Ensin sanot, että päätös on minun, mutta sitten tuleekin jo tuo sana "täytyy". On totta, että olen itse vastuussa omasta kitumisestani. Teilläkin kuitenkin oli tuota alkuhuumaa ja rakkautta. Mihin se sitten lie mennyt? Näköjään koskaan ei tiedä milloin tunteet lakkaa vaikka olis millaset huumat päällä. Silloin tuleekin se tahto.Asiaan vaikuttaa tietty myös suhteessa olevien luonteet eli kuinka paljon jaksetaan ponnistella.
Onko nyt niin oudosti, että täällä ei ole ketään sellaista jolla olis vastaavia oloja, mutta ois päätyny toisenlaiseen ratkaisuun kuin Tane?
Jokainen parisuhde on erilainen ja VAIN sinä tiedät todellisen tilanteen. Jos rakkaus on loppu, niin älä tuhlaa omaa tai toisen aikaasi. Jos olet epävarma tunteistasi, niin selvittele niitä. Tee työtä asian eteen, puuhaile jotain juttuja kavereiden kanssa tai lähde matkalle yksin tms. Kaikille tulee joskus epävarma olo. Itse olin kriisissä viime vuonna ja luulin eron auttavan-Ei auttanut minun tilanteessa!Nyt kaduttaa, mutta on myöhäistä.
Kai mun pitäisi tietää mikä tilanne on, mutta kun en tiedä. Millä määritellään rakkauden loppuminen? Jospa vain tunne on loppunut? Välitän kuitenkin kovasti miehestäni ja haluaisin onnistua tässä. Tietty kun on hankalaa, niin aika ajoin haluaisin vain paeta koko suhteesta. Ongelma on sekin, että kaiken vapaa-ajan haluaisin vain notkua mieheni kanssa. Pitäisi tavata muitakin, mutta koska mielessäni pyörii noita epävarmuuksia, on hankala lähteä pitämään hauskaa.
Tulee kyllä väkisinkin sellainen olo, että hittoako tässä. Useissa maissa ja kulttuureissa puolisot valitaan etukäteen ja sitten siinä ollaan ja eletään yhdessä. Ei tarvitse huolehtia puolison etsimisestä ja elämä helpottuu. Nykyisin kriteerit on niin korkealla, että eroillaan jatkuvasti kunnes natsaa. Ja kaikilla ei ees natsaa. Jotkut vaan sitkeesti törmää idiootteihin tai sitten parinetsinnässä hajoittaa herkempi itsensä.
Ei kai sit sen kummempaa tukea täältä heru.Kunpa tän ois lukenu joku samaa kokeva ja yhdessäelävä..
Luin juuri Gustave Flaubertin Madame Bovaryn. Tuli jotenkin siitä sinun tarinasi mieleen.