Menettämisen pelko

Joo oli. Kaikki läheiseni joutuivat onnettomuuksiin ja sairauksiin ja niiden kanssa taisteltiin vuosikausia. Elin pelossa ja ahdistustilassa monta vuotta yötä päivää. Sain siihen myös rauhoittavaa lääkettä lopulta. Nyt he ovat sitten kuolleet. Eipä tarvitse sitä enää pelätä. Nyt on itsellä syöpä. Jos kuolen niin toivon pääseväni samaan paikkaan minne läheiseni menivät.

On mullakin ollut menettämisen pelkoa ja on yhä. Ja muitakin pelkoja. Ne tulevat varmasti aiemmista menettämisen kokemuksista, tai jos ei sellaisia suoranaisesti näytä olleen niiin joku muu turvattomuuden lähde. Epävarmat kiintymyssuhteet - jostain syystä ei voi luottaa..

Terapia on auttanut. Siinä on tyyppi joka ei lähde. Ainoa pelko on rahoituksen menettämisen pelko, mutta jos julkiselta loppuu niin sitten käyn harvakseltaan omalla kustannuksella.

Kannattaa miettiä elämän jatkumista toisella puolen jolloin läheisten kuolemakaan ei tunnu niin pahalta. Elämä täällä on rankkaa koska me tullaan tänne käymään karmaamme läpi, toista se on siellä toisella puolen, ei ole kehoa, eikä aivoja, joten sielu ei voi kärsiä ainakaan pitempää aikaa. Aluksi sinne voi raahata mielen pelkojaan mukanaan, mutta kohta ne siellä häviää.

Joskus täältä poistuu viestejä ihmeellistä kautta. Plus ei pääse tiettyihin ketjuihin anonyymisti kirjoittamaan. En rekisteröidy todellakaan. Koen, että minulla oikeus sanoa ja rohkaista muita.

Peloista pääsee ajan kanssa yli ja hyväksymään ne osaksi elämänpolkuamme.

Minulla ei ole enää mitään menetettävää koska olen jo menettänyt kaikki läheiseni joten en enää pelkää menettämistä.

Miksi pelätä omia pelkojaan. Ne läheiset ovat ihan yhtä lailla liipasimella "pelissä" nimeltä elämä kuten meistä jokainen, joten on turha panostaa ajatuksia siiihen mihin ei kykene vaikuttamaan. Nauti läheisistäsi ja pidä positiivisena asiana hetkiä, joita olet heidän kanssaan oikeutettu viettämään. Lähtö tulee kun sen aika on eikä se ole pelolla siirreltävissä.

Ihminen ei pärjää ilman toisia. Pelon alkusyynä voi olla kokemus että jos kaikki kuolevat tai muuten häipyvät ympäriltäni, en voi elää. En tosiaankaan. Pohjimmalla voi olla jo vauvana syntynyt epävarmuus siitä, jääkö äiti luokseni vai ei, onko hän tavoitettavissa silloin kun tarvin. Tästä syntyy perusluottamus, tai sitten ei.

Jos perusluottamus on, pystyy kestämään myöhemmin senkin tosiseikan että joku läheinen joskus kuolee - tai hylkää.... Koska jos on muita, ei jää yksin. Yksinäisyys on todellinen vaara.

Kontakteja pitäisi siis hakea, todella. Ehkä auttaa ajatella, että jos nyt ei ole ketään, niin maailmassa on paljon ihmisiä, jotka haluaisivat olla juuri sinun kanssasi jakamassa arkea ja asioita, jos vain saisivat tilaisuuden. Eivät ehkä niin kaukana kuin luulet...

Yksinäisyyden kokemuksenkin voi jakaa, ja sitten ei enää ole niin yksin.

Monet yksinäiset kokevat, että eivät uskalla olla yhteyksissä muihin koska kynnys on liian korkea tai vaatimuksen jakamiselle liian suuret. Kuitenkin voi koettaa ottaa yhteyttä muihin pienin askelin kerrallaan. Kaikkien kanssa ei voi eikä tarvitse jakaa kaikkea. Moni voi pelätä myös menettävänsä omat rajansa. Siksikin on hyvä kokeilla yhteydenpitoa mahdollisimman pieninä annoksina :)