Viime viikonloppuna, kun taas mieheni kanssa näimme toisemme (olemme olleet eräänlaisessa kaukosuhteessa reilu 1½ vuotta), minulle tuli eräällä kauniilla hetkellä hänen sylissään istuessani sellainen jännä, pakottava tunne... Halusin sanoa: "Mennäänkö kihloihin?" Sanat häilyivät hetken huulillani, kunnes sain ne pitkän katseen jälkeen kuoletettua pois. Huoneessa oli muitakin ihmisiä, joten muutenkaan se ei olisi ollut kovin hyvä hetki.
Nyt minua ihmetyttää tämä aika paljon, sillä aivan kuin salamaniskusta olisin tuosta hetkestä lähtien alkanut todella toivomaan, että sitouduttaisiin vakavammin. Vielä pari viikkoa sitten tunsin olevani epäkypsä kyseiseen siirtoon, se suorastaan pelotti. Olen kuitenkin selaillut netissä kaikenmaailman sormussaitteja ja tälläkin sivustolla lukenut ahnaasti kihlautumisesta ynnä muusta sellaisesta. Olen kai pehmittänyt itseni aika lahjakkaasti :)
Mistähän tietäisin, mitä mieheni ajattelee tämmöisestä? Kesäksi ollaan taas muuttamassa yhteen, enkä malta odottaa. Rakastan häntä.
Eräs hänen vanha naissukulaisensa joka kerta hänen luonaan käydessämme kysyy melkein heti ensimmäiseksi, että näyttäkääs niitä nimettömiä... Molemmat ollaan oltu silloin aika hiljakseen. Itse olen aina kuitannut utelun sanomalla, ettei ole vielä sen aika. Jos seuraava kerta tulee, ja se takuulla tulee, en taida enää vastata noin, sillä alan olla AIKA PISTOKSISSANI.
Luulen vaan, että mieheni, vaikka harkitsisikin tämmösiä asioita, ei saa kosituksi kuin vasta ehkä viiden vuoden päästä (tai siihen olen epätoivoissani valmis varautumaan). Ollaan molemmat edetty muutenkin aika hissukseen tää koko yhdessäoloaika. Minä en vaan enää halua olla hissunkissun. Haluan jakaa elämäni hänen kanssaan, haluan saada hänelle lapsia...
Todella epätoivoista odotusta tämä nyt alkaa olla. Toivon, etten olisi koskaan herännytkään. En tiedä, uskaltaisinko itse kosia. Mieheni varmaan ottaisi sen aika radikaalilla tavalla ja luulisi, että nyt on alettava järjestää mahtavia sukuhäitä jne. Ei todellakaan niin, jos se on minusta kiinni. Tästä pitäisi puhua, mut miten ottaa asia esille? Tai pikemminkin, miten tunnustella? Mies on 33, minä 20.
Nyt minua ihmetyttää tämä aika paljon, sillä aivan kuin salamaniskusta olisin tuosta hetkestä lähtien alkanut todella toivomaan, että sitouduttaisiin vakavammin. Vielä pari viikkoa sitten tunsin olevani epäkypsä kyseiseen siirtoon, se suorastaan pelotti. Olen kuitenkin selaillut netissä kaikenmaailman sormussaitteja ja tälläkin sivustolla lukenut ahnaasti kihlautumisesta ynnä muusta sellaisesta. Olen kai pehmittänyt itseni aika lahjakkaasti :)
Mistähän tietäisin, mitä mieheni ajattelee tämmöisestä? Kesäksi ollaan taas muuttamassa yhteen, enkä malta odottaa. Rakastan häntä.
Eräs hänen vanha naissukulaisensa joka kerta hänen luonaan käydessämme kysyy melkein heti ensimmäiseksi, että näyttäkääs niitä nimettömiä... Molemmat ollaan oltu silloin aika hiljakseen. Itse olen aina kuitannut utelun sanomalla, ettei ole vielä sen aika. Jos seuraava kerta tulee, ja se takuulla tulee, en taida enää vastata noin, sillä alan olla AIKA PISTOKSISSANI.
Luulen vaan, että mieheni, vaikka harkitsisikin tämmösiä asioita, ei saa kosituksi kuin vasta ehkä viiden vuoden päästä (tai siihen olen epätoivoissani valmis varautumaan). Ollaan molemmat edetty muutenkin aika hissukseen tää koko yhdessäoloaika. Minä en vaan enää halua olla hissunkissun. Haluan jakaa elämäni hänen kanssaan, haluan saada hänelle lapsia...
Todella epätoivoista odotusta tämä nyt alkaa olla. Toivon, etten olisi koskaan herännytkään. En tiedä, uskaltaisinko itse kosia. Mieheni varmaan ottaisi sen aika radikaalilla tavalla ja luulisi, että nyt on alettava järjestää mahtavia sukuhäitä jne. Ei todellakaan niin, jos se on minusta kiinni. Tästä pitäisi puhua, mut miten ottaa asia esille? Tai pikemminkin, miten tunnustella? Mies on 33, minä 20.
Vastaukset 5
Vanhimmat
olen itsekkin pian parikymppinen, ja mieheni melkein kolmekymmentä. hän on ennenkin ollut kihloissa, joten pikaista kosimista on turha odotella.. mikä on välillä aika turhauttavaa, koska minusta tuntuu samalta kuin sinusta:)
olen kyllä kysellyt asiasta, mutta aina tulee murahdus: "ei vielä". millos sitten?:)
sydän muljahtaa paikoiltaan kun näkee esim.lehdessä kauniin sormuksen, ja häitäkin olen salaa suunnitellut!:) ehkä hieman epätoivoista, mutta minkäs tunteilleen voi;) olemme muutes seurustelleet yhtä pitkään kun tekin, mutta asumme yhdessä:)
itse olen kyllä sitä mieltä, että odottelen kosintaa, koska aina saan siipeeni kun kysyn:( olen kyllä sanonut että haluan sitten joskus sitoutua virallisesti. mieheni kaverit eivät ole esim.kihloissa, vaikka olisivat seurustelleet pidempään kuin me, ehkä sekin vaikuttaa asiaan? myös varmaan sekin, koska mieheni ex kihlattu on ollut aika devil.
toivottavasti sinun ja minun mies älyäisi kosasta, koska olo on todella turhautunut:) vaikka luulisin, että ei hän vielä muutamaan vuoteen.. olen varautunut siihen.. aika kehnosti:)
...mulla on tässä silloin tällöin sellainen tunne, että me kihlautumisella vain kiirehdittäisiin turhaan. Olenhan vasta siis saanut riesoikseni tämän päähänpinttymän :) Tai no, ei tätä pinttymäksi voi sanoa. Olen kuitenkin henk.koht. vasta saavuttanut sen rajapyykin, että olisin valmis...
En halua panikoida tai painostaa toista. Siksi en aio tästä sanallakaan hiiskahtaa. Toisihan se kihlautumisen utopistinen fiilis sitä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, mutta mutta... Kuitenkin on kai parempi vain odottaa sitä oikeaa hetkeä (kun asutaan vakituisesti yhdessä jne.)
Mun miehen kaveripiirissä on jo ihmisiä, ketkä on menneet naimisiin ja saaneet lapsiakin (tai on parhaillaan tulossa). Heistä tosin laidanpitäen kaikki ovat myös olleet yhdessä jo aika kauan. Siltäkin kantilta ymmärrän kyllä jäädä odottavalle kannalle.
No joo, näillä kirjoituksilla yritän kai vain selvittää omaa päätäni... Toivoisin, että joku kaataisi sangollisen kylmää vettä niskaani, josko sitten tokenisin!
Mutta onhan tämä pieni unelmointi ihan mukavaa silloin tällöin, eikös juu? :) Toivotaan, että joskus!
Siis minä kaadan sitä kylmää vettä niskaan! siis haloo! Kertokaa joku mitä niin ihmeellistä siinä naimisiin menossa on? Miksi helvetissä maksaa tuhansia euroja jostain häistä? Sillä rahalla esim. matkustaisi kauas. En yksinkertaisesti vain PYSTY ymmärtämään ikäisteni naisten häähössötystä!
Minusta häät ovat itsekkäin ja narsistinen tapahtuma mitä olla voi. Hääpari on muka "kaiken keskipiste". Katsokaa kaikki MEITÄ. ME mennään naimisiin! Juhlikaa kaikki MEITÄ ja meidän rakkauttamme!Hohhoijaa! Ketä oikeasti kiinnostaa. Syömään ne ihmiset sinne häihin tulevat! Ja te maksatte kaiken jotta saatte leikkiä "päivän prinsessaa" huh huh! Ei kiitos! Tosiasia on että mikään suhteessa ei muutu oltiin naimisissa vai ei.
Kyllä niiden juttujen, minkä takia yhdessä ollaan täytyy olla niin tiivisti pään sisällä, että ei se naimisiin meno niitä tunteita muuta miksikään. Eikä yksi sormus sormessa tee ketään onnellisemmaksi. Ymmärrän häähössötyksen vaan siinä tapauksessa että henkilöt ovat aivan erityisen uskonnollisia. Muussa tapauksessa häät ovat pelkkää kaupallista paskaa.
En alun alkaen maininnut mitään siitä, että haluaisin suoraan naimisiin rynnätä. Kihloihin näin aluksi.
Tietysti myös aikoisin mennä naimisiin viimeistään silloin, kun aletaan perustamaan perhettä. Eikä näin siksi, että haluaisin "olla päivän prinsessana". Inhoan olla tilaisuuksien keskipisteenä, kumppani on itse samoilla linjoilla. Mielestäni naimisiinmeno ei ole sitä, että pidetään yhdet valtavat kekkerit, ja että kaikki nyt tietäisivät, että ollaan "oikesti" yhdessä. Avioliittohan on virallinen ihan laissa: se mahdollistaa leskeneläkkeen ja verotus on alhaisempi. Taloudellinen turvallisuus ja sama nimi, siinä ne.
Mutta kuten jo sanoin, naimisiin menen sitten joskus järkisyistä ja tietenkin siksi, että rakastan ja haluan jakaa elämäni hänen kanssaan. Tällä hetkellä haluan vain ottaa suhteessani seuraavan askeleen. Pelkään kuitenkin, että tulisiko tämä "askel" turhan aikaisin. Vain vajaan kahden vuoden seurustelun jälkeen? Miten muut ovat suhteissaan edenneet? En halua kiusata miestäni tämmöisillä, kaikkein vähiten itseäni. Ehkä on parempi antaa kaiken mennä omalla painollaan.
Mutta GeorgeWbb, kiitos vedestä! :)
Eka kerran minulle tulvahti tuollainen samallainen tunne kuin sinulle noin vuosi sitten. Olimme tuolloin olleet yhdessä jo melkein kaksi vuotta. Olimme ulkomailla kävelimme hiekkarannalla ja otin kihlautumisen puheeksi.. muistan kuinka sydämeni takoi.Hm.. vastaukseksi sain eikö odotettaisi vielä.. tutustuttais vielä toisiimme.. mihin meillä on kiire.. ja sitä rataa. Argh.. sen jälkeen olin niin vihainen itselleni ja tietysti pettynyt. Ei olis pitänyt ottaa asiaa puheeksi.. kaduttaa vieläkin. Meinasi mennä koko loma pilalle.. kun pyörittelin sitä asiaa mielessäni.Nooh... tänä päivänäkään ei ole sormusta vasemmassa nimettömässä. Itselleni olen luvannut etten ota asiaa enää puheeksi.. mutta olen sanonut miehelleni etten odota kosintaa/ lapsen tekoa koko elämääni... minulla on vain tämä yksi elämä ja haluan toteuttaa tiettyjä asioita sen aikana!