Hei,
Olen 31-vuotias vaimo ja olemme yrittäneet mieheni kanssa lasta jo 5 vuotta. Olemme käyneet julkisella ja yksityisklinikoilla, iso liuta epäonnistuneita yrityksiä ja kaksi keskenmenoa takana. Lääkärit ovat alusta lähtien osoitelleet miestäni syyttävällä sormella että hänessä on vika ja nämä jatkuvat epäonnistumiset rasittavat suhdettamme. Nyt kun tilanne alkaa kallistua siihen suuntaan että meidän pitäisi ostaa lahjasoluja niin hän vetää hätäjarrusta. Onko se miehelle tosiaan noin kova paikka? Olen koko ajan luullut että hän haluaa perheen ja itse olen jo siinä pisteessä että en välitä kuka lapseni isä on kunhan sen vain nyt saisi. Aina kun hän väläyttelee minulle spermapankin kotisivuja ja näkee toivon silmissäni niin siitä alkaa hirveä syyttely, tappelu ja haistattelu.
Silloin alan niin häpeämään halujani äitiydestä ja huoran merkki polttaa otsassani, kun olen valmis ottamaan vieraan miehen spermat pilluun.
Viime aikoina mielessäni on käynyt jopa niin synkkiä ajatuksia että pyytäisin yhtä mieheni kokoista työkaveriani heittämään mällinsä purkkiin kun mies on työmatkalla ja tekisin inseminaation itse. Tiedän että se on hirvein petos mitä voi tehdä, mutta en vain ymmärrä miksi hän puhuu minulle spermapankkiin menemisestä kun se inhottaa häntä niin paljon? Oma lapsi pitää saada, mutta jos se on geenivirheen takia mahdotonta niin mitä vaihtoehtoja tähän jää? Rakastan häntä yli kaiken, mutta kun hän ei suostu ymmärtämään minua tässä asiassa. Tunnen kuolevani aina kun menemme anoppilaan ja näen raskaana olevat kälyni ja heidän lapsensa.
En voi sille mitään että haluaisin jo olla äiti, mutta jonon ohi ei kiilata, mieheni sanoo. Tämä lapsettomuushoitojen tuska on vain kestettävä niin kuin kaikkien muidenkin.
Olen 31-vuotias vaimo ja olemme yrittäneet mieheni kanssa lasta jo 5 vuotta. Olemme käyneet julkisella ja yksityisklinikoilla, iso liuta epäonnistuneita yrityksiä ja kaksi keskenmenoa takana. Lääkärit ovat alusta lähtien osoitelleet miestäni syyttävällä sormella että hänessä on vika ja nämä jatkuvat epäonnistumiset rasittavat suhdettamme. Nyt kun tilanne alkaa kallistua siihen suuntaan että meidän pitäisi ostaa lahjasoluja niin hän vetää hätäjarrusta. Onko se miehelle tosiaan noin kova paikka? Olen koko ajan luullut että hän haluaa perheen ja itse olen jo siinä pisteessä että en välitä kuka lapseni isä on kunhan sen vain nyt saisi. Aina kun hän väläyttelee minulle spermapankin kotisivuja ja näkee toivon silmissäni niin siitä alkaa hirveä syyttely, tappelu ja haistattelu.
Silloin alan niin häpeämään halujani äitiydestä ja huoran merkki polttaa otsassani, kun olen valmis ottamaan vieraan miehen spermat pilluun.
Viime aikoina mielessäni on käynyt jopa niin synkkiä ajatuksia että pyytäisin yhtä mieheni kokoista työkaveriani heittämään mällinsä purkkiin kun mies on työmatkalla ja tekisin inseminaation itse. Tiedän että se on hirvein petos mitä voi tehdä, mutta en vain ymmärrä miksi hän puhuu minulle spermapankkiin menemisestä kun se inhottaa häntä niin paljon? Oma lapsi pitää saada, mutta jos se on geenivirheen takia mahdotonta niin mitä vaihtoehtoja tähän jää? Rakastan häntä yli kaiken, mutta kun hän ei suostu ymmärtämään minua tässä asiassa. Tunnen kuolevani aina kun menemme anoppilaan ja näen raskaana olevat kälyni ja heidän lapsensa.
En voi sille mitään että haluaisin jo olla äiti, mutta jonon ohi ei kiilata, mieheni sanoo. Tämä lapsettomuushoitojen tuska on vain kestettävä niin kuin kaikkien muidenkin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mikä on siis sanottu klinikalla syyksi?
Julkisella puolella lääkäri syytti heti miestäni kun oli katsonut hänen solujaan tarkemmin. Niitä on vähän, ne ovat epämuodostuneita sekä eivät jaksa uida. Joten julkisen sektorin lääkäri heti ehdotti luovutettua spermaa ja se sai mieheni veren kiehumaan. No, yksityisellä klinikalla todettiin että veressäni on liian vähän rautaa ja muutenkin hormooni taso on korkealla, mikä saattaa estää alkion kiinnittymisen ja yksi toimenpide onkin odottaa että noin 10 vuoden päästä tasot alkavat laskea.
Siis mikä vika miehessä?
Mies tuottaa huonolaatuista spermaa.
Mitä vikaa on adoptiossa, joko Suomesta tai ulkopuolelta?
Isä ja äiti eivät suinkaan ole ne jotka siittävät ja synnyttävät lapsia. Isä ja äiti on vanhemmat jotka kasvattavat, ohjaavat, tukevat ja rakastavat lasta aina aikuisuuteen saakka. Täysin vapaaehtoisesti (vaikka laki tietenkin asettaa myos omat vaatimuksesa).
Täydellisen turhaa pelkoa on huolehtia lapsen geeniperiytmistä tai sairauksista. Nuo saattavat aivan yhtä hyvin tulla omalle synnyttämälleen lapselle. sitäpaitsi lääketiede pystyy hoitamaan suurimman osan sairauksista, tuli ne omista tai muiden geeneistä.
Adoptiossa on mieheni mukaan se vika että hän ei pysty kiintymään lapseen joka ei varmasti ole hänen omansa. Hän on niin kunnian himoinen että se on aina hänen ansiotaan jos lapsi menestyy luonnon tieteissä ja on muutenkin fiksu ja älykäs. Hänen pitää saada olla ylpeä jälkikasvustaan ja hänen pitää olla seuraava Einstein. Eilen mieheni sai sellaisen älynväläyksen että vuokraamme kohdun Englannista. Ajattelin tänään että mikä minä sitten olen sille lapselle jos se onnistuu saada aikaiseksi mieheni siemenellä? Se lapsi kasvaa vieraan naisen sisällä sen 9 kuukautta ja sitten saapuu meille, ihmisille joihin sillä ei ole mitään sidettä. Se ei ole kuullut ääntäni, ei sydäntäni ja eikä minulla olisi antaa sille maitoakaan. Geneettisesti se saattaisi olla minun ja mieheni jälkeläinen, mutta siihen se sitten jääkin. Koko kohdussa vietetyn ajan vauva opettelee rakastamaan sitä kantavaa äitiä, joka ei ole minä vaan vuokrattu kantaja. Luonto ei ymmärrä tällaisia asioita ja heti synnyttyään se vauva voi traumatisoitua siitä että se viedään pois tutusta kieliympäristöstä vieraiden keskelle. Mikäli saamme vuokrakohdun Englannista niin minulla ei ole varaa asua siellä yhdeksää kuukautta ja toistella että minä olen oikea äitisi, vaikka olet toisen naisen sisällä.
Kuulostaa provolta koko tekstisi. Osaat manipuloivastisti jatkaa keksitysti vain seliseliseliseli...
Jos todella joskus väsyt seliseliseli provosointiin ja hankit lapsen... voi sitä pientä poloista millaset vanhemmat hän joutuukin kohtaamaan!
Lapsen haluaminen on elämän suuria asioita. Jos puolison kanssa lasta ei synny, on täysin ok erota puolisosta kaikessa ystävyydessä ja rakkaudessa.
Myöskin miehesi vaisto on täysin hyväksyttävä. Hänen ei ole mikään pakko pyhittää elämäänsä toisen miehen jälkeläiselle. Kaikki eivät osaa erottaa biologiaa tunteistaan, eikä heidän tarvitsekaan.
Suosittelen teille eroa. Jos päätät jäädä suhteeseen, tulet todennäköisesti tuntemaan vuosikymmenet, että elämä on valunut hiekkaan. Samaten on arvattavissa, ettet enää jaksa innostua miehestäsi seksuaalisesti -- mikä taas on miehellesi ymmärrettävä syy erota sinusta.
(Tosin lasten syntymän jälkeen menettäisit suurella todennäköisyydellä kiinnostuksen mieheesi joka tapauksessa, niin kuin useimmille äideille käy. Siinä vaiheessa miehesi tosin olisi nalkissa, eikä eroaminen enää onnistu ilman uhreja.)
Eroon lapsettomuus lopulta johtaa. kokemusta tuosta miehen roolissa kun vaimo ei kyenyt saamaan. Lapsen hyväksyminen varmaankin se suurin haaste miehelle on jos se ei ole ns. omaa verta. Parempi kuitenkin olisi ollut kun vain tavalla tai toisella olisi lapsi tullut mutta ei. Itse olisin hyväksyn myös luovutus siitiöt tavalla tai toisella. Nonjoo lapseton olen edelleen lukuunottamatta ehkä lapsia ilman vastuuta vaikka se ei omaa lapsettomuuden tunnetta poistakaan.