Kokemus perustuu kyllä vain omaan, (ainoan lapsen) kokemukseen lapsuudestani joten eihän tätä voi yleistää mutta tässä yksi esimerkki.
Meillä oli ns. normaali perhe, ei siis mitään alkoholismia tai eroja tms. vaikeuksia.
Itseäni pidettiin lapsena sylissä paljon tai ainakin koin niin, paljon myös halailtiin ja osoitettiin hellyyttä ja huomiota. Kävimme paljon yhdessä retkillä ja olimme muutenkin paljon perheen kesken.
No ehkä se meni lapsena mutta nyt aikuisena
( yli 30v.) niin en voi sietää halailua,hellyttely lässyttelyä ym. sellaista huomioon ottamista.
Nyt yritän olla erossa vanhemmistani niin paljon kun vain voin mutta se ei aina onnistu.
Äitini soittaa kerran kuukaudessa ja valittaa ikävää kun ei oo nähnyt lastaan ja yrittää kaikin keinoin esim. lahjoilla, rahalla saada että tulisin käymään.
Parkuu joka kerta että jos vaikka oot kuollu kun ei oo mitään kuulunut.Lohdutan aina että poliisit on sitä varten että kertoo jos näin käy =)
Itse sanoin vanhemmilleni kun muutin 16-vuotiaana pois niin että tosiaankin lähden enkä sitten oo enään mikää teidän pikku vauva.
Eikä ole tielleni sen jälkeen tullut mitään mihin olisin vanhempieni apua tarvinnut eikä asiaa mitä olisin heille kertonut.
Täytyy kyllä sanoa että se ns. äidin rakkaus lasta kohtaan voi kyllä mennä liiallisuuksiin.
En ymmärrä miksi te äidit ette päästä lapsistanne irti? Miten kuvittelette että ootte lapsellenne vielä aikuisenakin jotain ihmeellisiä ihmisiä joita ilman ei voi tulla toimeen?
Meillä oli ns. normaali perhe, ei siis mitään alkoholismia tai eroja tms. vaikeuksia.
Itseäni pidettiin lapsena sylissä paljon tai ainakin koin niin, paljon myös halailtiin ja osoitettiin hellyyttä ja huomiota. Kävimme paljon yhdessä retkillä ja olimme muutenkin paljon perheen kesken.
No ehkä se meni lapsena mutta nyt aikuisena
( yli 30v.) niin en voi sietää halailua,hellyttely lässyttelyä ym. sellaista huomioon ottamista.
Nyt yritän olla erossa vanhemmistani niin paljon kun vain voin mutta se ei aina onnistu.
Äitini soittaa kerran kuukaudessa ja valittaa ikävää kun ei oo nähnyt lastaan ja yrittää kaikin keinoin esim. lahjoilla, rahalla saada että tulisin käymään.
Parkuu joka kerta että jos vaikka oot kuollu kun ei oo mitään kuulunut.Lohdutan aina että poliisit on sitä varten että kertoo jos näin käy =)
Itse sanoin vanhemmilleni kun muutin 16-vuotiaana pois niin että tosiaankin lähden enkä sitten oo enään mikää teidän pikku vauva.
Eikä ole tielleni sen jälkeen tullut mitään mihin olisin vanhempieni apua tarvinnut eikä asiaa mitä olisin heille kertonut.
Täytyy kyllä sanoa että se ns. äidin rakkaus lasta kohtaan voi kyllä mennä liiallisuuksiin.
En ymmärrä miksi te äidit ette päästä lapsistanne irti? Miten kuvittelette että ootte lapsellenne vielä aikuisenakin jotain ihmeellisiä ihmisiä joita ilman ei voi tulla toimeen?
Vastaukset 13
Vanhimmat
ole onnellinen äidistäsi.tulee vielä aika ettei hän ole enää lähelläsi.tämä on vain minun mielipiteeni ja siihen vaikuttaa varmasti se että olen joutunut jo luopumaan omasta rakkaasta äidistäni.ja toisaalta,minusta tuo kuullosti ihanalta kuinka paljon sinusta välitetään...
Mä kans ihmettelen itseäni. Kyllä äiti huolen meistä piti, ni miks mä en halua nähdä äitiäni? Tiedän että pitäis käydä katsomassa, mutta mutta...joku ihme sen vaan estää. Eikä ole ees paha mieli! Onko se joku äiti-tytär suhde? Itse en kyllä pitänyt kii kun 19 vuotias muutti pois kotoa, olin jopa tyytyväinen että niin kävi. Kai se on niin että jospa ei ole saanut kuitenkaan tarpeeksi rakkautta kotona lapsena, niin sama toistuu sitten jälkikasvussa. Näin vissiin.
Minun vanhempani näkevät lapsiani viikoittain. Mieheni äiti VÄHINTÄÄN sen kerran kuussa. Onko nyt kyse siitä mitä sinä siedät, vai siitä mihin lapsillasi on oikeus. Lapsillasi on oikeus isovanhempiinsa. Anna heidän edes viettää aikaa keskenään, mene sinä vaikka elokuviin.
Olet hölmö!
Siis meillä ei oo lapsia! En kylläkään tekis sitä lapsilleni etteivät näkis isovanhempiaan sen päättäkööt itse.
Kyse on siis vain yksin minusta...
jos äitis olisi juoppo tai narkkari niin varmaan ruikuttaisit täällä siitä että en halua tavata kun se on aina kännissä tai pilvessä tms. Sinä olet kuule niitä ihmisiä jolla EI OLE KOSKAAN HYVÄ MISSÄÄN......mene kasvamaan ja tule sitten taas juttelemaan mukavia...
Äitiys, tai miksei isyyskin..siis vanhemmus, on oikeastaan aika kummallinen juttu. Kun kerran sen pienen nyytin olet synnytyslaitokselta sylissäsi kantanut, olet sen äiti tai isä koko lopun elämääsi. Halusit tai et. Eikä asiaa muuta miksikään ,jos se rastatukkainen hakaneulanaamainen "nyytti" tulee jonain päivänä ilmoittamaan, että "vi**tu saa**tana mä teiän lapsi ole".
Jokainen rakastaa omaa lastaan parhaan kykynsä mukaan. Mun mielestä kuitenkaan "liiallinen rakkaus" ei ole sylissä pitämistä, halailua, lässyttelyä eikä yhdessä harrastamista. Jos ihminen aikuisena kokee tavallisen ja normaalin lapsuuden ahdistavana, kannattaa jutella ammattilaisen kanssa.
Rahalla on turha yrittää lastaan ostaa, pikemminkin pitäisi miettiä, mikä meni pieleen. Syy ei aina ole vanhempien, joskus vaan lapsista tulee sellaisia, ettei niistä ota pirukaan selvää. Kun vanhempi tuntee menettävänsä oman lapsensa ymmärtämättä syytä, useimmat vanhemmat siinä tilanteessa tekisivät melkein mitä vaan saadakseen lapsensa takaisin. Koittaisivat ostaa vaikka rahalla.
Oletko sinä ap kertonut vanhemmillesi suoraan, mikä heissä sua v*tuttaa? Vai annatko vanhempiesi elää koko loppuelämänsä miettiessään, mitä tekivät väärin? Usko huviksesi...vaikka sinun vanhempiasi ovatkin, hekään eivät ole ajatustenlukijoita.
Mä olen itse jo keski-ikäinen, mulla on sekä aikuisia että murrosikäisiä lapsia. Vanhempani ovat elossa, mutta olleet jo pitkään eläkkeellä. Minä henkilökohtaisesti tuntisin epäonnistuneeni omassa elämässäni, jos välini vanhempiini tai omiin lapsiini ei olisi kunnossa. Tietenkään emme ole aina samaa mieltä asioista. Mutta jos joka v**tutuksesta olisin jonkun läheiseni poistanut elämästäni, niin oikeastaan elämäni ei olisi sen jälkeen enää minkään arvoinen. Ihan eri juttu on, jos kokee elämässään väkivaltaa tms.
Maailmassa on miljoonia ihmisiä joita kukaan ei rakasta. Jos omien vanhempiesi rakkaus häiritsee sinua, kerro se heille ja miettikää yhdessä, mitä asialle voisitte tehdä.
Jokainen elää tavallaan ja itse toivon, että omat lapseni aikanaan kasvattaisivat myös tulevat lapsenlapseni siihen, että veri on vettä sakeampaa. Ja osaisivat myös itsekin toimia tukena - joskus kriittisenäkin sellaisena - lapsilleen.
Kysyit "Miten kuvittelette että ootte lapsellenne vielä aikuisenakin jotain ihmeellisiä ihmisiä joita ilman ei voi tulla toimeen? " On ikävää, että sinun suhteesi vanhempiisi on se mitä on. Mutta älä yleistä...moni mummo ja pappa vielä vanhainkodissa muistelee lämmöllä omaa äitiään tai isäänsä. Ja mun äitini täyttää ensi vuonna 80 vuotta ja mä olen ihan hirmuisen iloinen siitä, että mulla on vielä elossa oleva äiti. Useimmilla ystävilläni nimittäin ei ole.
Jos sulla on jotain patoutunutta vihaa vanhempiasi kohtaan, niin puhu hyvä ihminen jollekin ammattiauttajalle. Voit menestyä elämässäsi niin maineeltasi kuin talouidellisestikin, mutta jos kukaan ihminen ei sisnusta oikeasti välitä, niin mitä arvoa elämälläsi on? Toki voit mädäntyä omassa kämpässäsi muutaman viikon ennenkuin naapurit havahtuvat hajuun, mutta eikö kuitenkin olisi miellyttävämpää, jos joku ihan oikeasti välittäisi? Ilman raadon hajuakin?
itse ole eronneesta perheestä ja en ole vanhempieni kanssa tekemisissä. Molemmilla on omat elämät joihin tiedän että olen lämpimästi tervetullut mutta olen onnellinen kun olen löytänyt oman elämäni ja kuljen sitä polkua eteenpäin miettimättä vanhempiani. En ole kaivannut heitä ollenkaan vaikka välillämme ei ole mitään riitaa tms.
Itse olen suuren perheen nuorin. Tuo paapominen kuulosti jotenkin tutulta. Itsekin sain sitä osakseni eikä vaadittu mitään. Esim. kotitöiden tekoa ei vaadittu eikä siten myöskään opetettu. Sitä saikin sitten aikuisena hävetä monta kertaa... Tosin joissakin asioissa kyllä käytettiin sitten tietynlaista henkistä väkivaltaa.
Itse halusin ottaa etäisyyttä, koska tunsin, että äiti ei kohtele minua kuin aikuista. Aina oli jokin lässytys päällä (vaikka olin siis aikuinen työssä käyvä ja omat asiani hoitava ihminen) ja koin hänet jotenkin tarrautuvaksi. Hänen vakiolause oli, kuinka hän on niin huolissaan siitä ja tästä. Aina oli huolissaan jostain ja minun olisi kai pitänyt kokea syyllisyyttä hänen huolissaan olosta. Kerran kun olin taas lähdössä lomamatkalle ja alkoi tämä huolissaanolemisvirsi, vastasin hänelle, että ole ihan vapaasti huolissasi jos kerran haluat olla. Minä aion kuitenkin nauttia matkastani. Silloin kai olin oikeastaan tajunnut, että hän jotenkin yrittää syyllistää minua siitä, etten ole riippuvainen hänestä ja elän elämääni eri tavoin kuin hänen mielestään pitäisi.
Hän yritti sotkea minun ja sisaruksieni välejä kohtelemalla minua eri tavalla kuin muita. Hän esimerkiksi lupaili yhtä sun toista: "Tämän SINÄ saat sitten kun minä kuolen." Annoin mennä toisesta korvasta ulos.
Minulla kesti kauan ennen kuin tajusin, ettei minun tarvitse olla ihmisen kanssa, josta en pidä, vaikka hän onkin äitini. Siihen saakka (n. 30 ikävuoteen) olin esim. viettänyt jokaisen jouluni vanhempien luona vaikka puolet niistä olin tyytymätön. Sitten tajusin, että eihän minun ole pakko ja vietinkin muutaman joulun jopa yksin. Se oli hyvä ratkaisu. Vähensin vierailujani. Jos olisin toiminut täysin tahtoni mukaan, en olisi käynyt siellä ollenkaan. Tiedostin kuitenkin sen, että vanhemmat ovat niin vanhoja, että ei tiedä koska elämä loppuu. Niinpä sitten tein kylmästi päätöksen, että käyn heidän luonaan 3 viikon välein (muodollisuuskäynnin), ettei tarvitse jälkikäteen syyttää itseään siitä, että ei käynyt. Näin sitten teinkin heidän asuessaan kotona ja myöhemmin vanhainkodissa. Yhtään yötä en enää heidän luonaan viettänyt. Nyt molemmat ovat kuolleet enkä kadu "irtiottoani". Olisinpa tehnyt sen aiemmin.
Oman kokemukseni perusteella ymmärrän siis varsin hyvin ajatuksiasi. En tiedä ovatko syyt samantyyppiset vai jotain ihan muuta. Tuli kuitenkin mieleeni, pyrkiikö äitisi tavallaan pitämään sinua "riippuvaisena" itsestään eikä ymmärrä, että tytärtä ei voi omistaa.
P.s. Muutkaan sisarukseni eivät erityisesti viihtyneet vanhempieni luona. Käsittääkseni heidänkin käyntinsä olivat enemmän muodollisia ja velvollisuudentuntoisia kuin aitoa halua tavata vanhemmat. Isä valitettavasti kärsi äidin vuoksi...
Todellakin puit alkuperäisen viestini paremmin sanoiksi ku itse olin osannutkaan. Omalta kohdaltani tilanne on ehkä vielä hankalampi koska olen ainokainen eikä ole sisaruksia joihin voisi takertua. Minulla tilannetta kärjistää vielä se että kaiken muun huolenpidon ja muun ohella ulkonäköni ei jostain syystä kelpaa vanhemmilleni. Olen ylipainoinen ja vetoavat siihen että se on riski sairastua ym ym..No kaikkihan sen tietävät ja minä jos kukaan koska olen terveydenhoito alalla töissä. Itse olen sinut itseni kanssa.
Kysyivät myös kerran että miksi en meikkaa kun tulen heille kylään? Mitä V***un väliä sillä on jos olen samalla lenkillä enkä ole laittanut itseäni juhla kuntoon..
Mikään ei heille riitä..ei koulutukseni ei ulkonäköni, ei tunnu todellakaan riittävän mikään...
Ja sitten se iän ikuinen lause:---mutta kun me ajatellaan vaan sun parasta!
Olen yrittänyt puhua asiasta mutta heikoin tuloksin koska en halua riidellä heidän kanssaan vaikka en olekkaan tekemisissä.
Minulta kyllä vaadittiin lapsena todella paljon ja tuntuu että vieäkin..=)
No olen kuitenkin nyt onnellisesti naimisissa ja 18 vuotta jo yhdessä ollaan oltu.
Ainoa asia joka kummittelee mielessäni on se että en uskalla hankkia lapsia koska jos olen samanlainen äiti lapselleni. En todellakaan halua jatkaa tätä vielä toiselle sukupolvelle.
"Mikään ei heille riitä..ei koulutukseni ei ulkonäköni, ei tunnu todellakaan riittävän mikään..."
He katsovat siis oikeudekseen puuttua pienimpiinkin henkilökohtaisiin asioihisi ja arvostella miten vain. Törkeää. Tuosta voisit kyllä yrittää sanoa heille. Miksi kävisit heidän luonaan, jos he eivät hyväksy sinua sellaisena kuin olet?
"Ja sitten se iän ikuinen lause:---mutta kun me ajatellaan vaan sun parasta!"
Just! Aina jos minä yritin ottaa jonkin ongelman äidin kanssa keskusteluun, se loppui aina tuohon lauseeseen. Olisin vain halunnut, että äiti olisi kerran myöntänyt, että hänkin on voinut toimia väärin/olla väärässä, mutta eihän hän voinut koska hän oli mielestään aina oikeassa eikä koskaan tehnyt mitään väärin.
"Olen yrittänyt puhua asiasta mutta heikoin tuloksin koska en halua riidellä heidän kanssaan vaikka en olekkaan tekemisissä."
Minä olin jo aika vanha, ennen kuin todella yritin puhua äidille näistä vaivaavista asioista, joita oli jäänyt myös lapsuudesta mieltä kaihertamaan. Keskustelu loppui aina lyhyeen ja tuohon em. lauseeseen. Äitini oli myös niitä ihmisiä, jotka ovat aina oikeassa, oli kyse mistä tahansa. Hänen mielipidettään ei kukaan saanut koskaan kyseenalaistaa tai se oli riitelemistä. Ja riidellä ei saa. (Kun suomeksi sanotaan niin luonnevikainen) Lopulta tajusin, että minun on aivan turha yrittää selvittää asioita hänen kanssaan. Pian hän alkoikin jo dementoitua. Päätin, että hän on sellainen kuin on ja minun ei tarvitse pitää sellaisesta ihmisestä, ja tein aiemmassa viestissäni kertomani "toimintasuunnitelman" oman mielenrauhani turvaamiseksi. Omista asioistani en juuri mitään kertonut noiden viimeisten vuosien vierailuilla ja puheenaiheet olivat muutenkin aika vähissä mutta saipahan äiti sanoa, että tytär on käynyt eikä minun tarvitse syyttää itseäni heidän kuolemansa jälkeen siitä, että en käynyt.
Minä kasvoin riitaisassa kodissa. Inhosin sitä tunnelmaa, joka kodissamme vallitsi. Ainaista epävarmuutta. En koskaan tiennyt kotiin mennessä, ovatko vanhempani sovussa vai riidoissa. Kumpaankaan vanhempaani en saanut läheistä suhdetta. Minulle ei ole koskaan luettu iltasatuja, en muista olleeni kenenkään sylissä. Kun kasvoin, isäni arvosteli minua alati, ja hoki: teistä ei koskaan tule mitään - meitä oli kolme sisarusta.
Äitini ei haukkunut, mutta oli jotenkin etäinen.
Olen ottanut ikään kuin eron vanhemmistani, pikku hiljaa. Varsinkin äitini käy hermoilleni. Hän soittelee minulle joskus, ja haluaisi aina, että menisin käymään. Jos menen (velvollisuuden tunteen vuoksi) hän iskee kahta kauheammin. Yrittää tulla itse kylään, ja taas pitäisi minunkin mennä. Siksi pysyn syrjässä.
Välillä hän selittää minulle, kuinka hän nyt, vanhoina päivinään (60 ) haluaa pitää välit kaikkiin tyttäriinsä. Hmm. Ei niitä lämpöisiä välejä ollut ennenkään, joten mistä ne nyt tulisivat? Olenhan jo 42. En enää tarvitse äitiä.
Isän kanssa aloin tulla toimeen siten, että päätin ajatella häntä lähinnä sukulaismiehenä, en isänä. Hassua, mutta se toimii. Voimme keskustella ilman riitelyä.
Luulisin, että toi on aika normaalia. Äitis ja isäs on kasvattanu sut hyvin, koska olet valmis ja kypsä elämään omaa elämääsi. Yleensä jos on ollut huonompia kokemuksia, niin kuin minulla, niin jää ehkä liiaksi miettimään mitä he olisivat voineet tehdä toisin ja jää tavallaan turvaton olo. en ole saanut pienenä tarpeeksi rakkautta ja yritän sitä hakea vanhemmiltani edelleen miellyttämällä heitä ja ajattelemalla joka asiasta, että mitä äiti ja isä tähänkin sanoisivat. Sinä vain olet saanut kaiken minkä olet tarvinnut.
Kuulostaapa tosi oudolta; et halua olla missään tekemisissä äitisi kanssa eikä sinulla ole mitään syytä siihen? Äitisi itkee puhelimeen perääsi ja sinä olet niin kylmä ja tunteeton ettet välitä? Puhelu kuukaudessa on sinulle liikaa? Toivottavasti minulle ei käy noin kun joskus saan lapsia, etteivät halua olla missään tekemisissä :( Äitisi ansaitsisi kyllä parempaa lapseltaan.