Hei
Suora lento Helsinki-Vantaalta Roomaan oli reittipiirturin mukaan puolivälissä, kun vierelläni istuva häiritsevän kömpelö miesmatkustaja onnistui tiputtamaan haarukastaan lihapullan penkin ja reiteni väliin. Itse en onneksi syönyt, sillä en pidä lentokoneruoasta. Lisäksi turistiluokka oli niin ahdas syödä, ettei itse syömisestä tullut mitään. Matkustajakumppanini vuoti vuolaasti anteeksi pyyntöjä aiheuttamastaan mielipahasta ja ikävistä tahroista, ja tuntui olevan aidosti noloissaan, eikä suhtautunut onnettomuuteen kuin normaali lentopsykopaatti, jollaiselta ei ymmärrystä omille toimilleen riittänyt. Näin ajattelin hetken, mutta kun olin saanut kaivetuksi lihapullan näkyviin, kanssamatkustaja otti sen hyppysiinsä ja söi sen. Mies esitteli itsensä liikutellen leukaansa vasten pään yläosaa. Hän kuulosti savolaiselta, mikäli murteita tunsin. Lentoemäntä käväisi kysymässä oliko kaikki hyvin. Vastasimme yhteen ääneen, että oli.
Matka Monica Belluccin luokse näytti olevan kivinen ja ryteikköinen. Ensinnäkin matkalaukkuni hajosi, sitten lainalaukun kanssa eksyin väärään osaan lentokenttää, ja rajavartiomiehet saattelivat minut pois kansainväliseltä alueelta takaisin Schengenin piiriin. Löydettyäni portin, josta koneeni oli määrä lähteä, en löytänyt matkalippujani mistään, ja hetken paniikin jälkeen huoamasin niiden olevan kädessäni.
Tunsin olevani hieman sekaisin. Rooma oli minulle kuin kuu taivaalla, ja kuun loistava olemus itse Monica. Olin lähes kauhuissani, ja vetelyys tuntui uhkaavan jokaisen ajatuksen takana valmiina lässähtämään päälleni. En tuntenut voivani keskittyä mihinkään. Olin avuttomuuden kielekkeellä sentin päässä kaiken hallinnan menettämisestä. Puristin lentolippuja kädessäni etteivät ne olisi lentäneet kuin linnut pois.
Soitto Roomasta oli ollut pyörryttävä kokemus. En muista sanoinko mitään Monicalle, sillä hänen äänensä oli huumaava, pyörryttävä ja tumma, mutta täynnä iloa ja uuden ihmisen tapaamisen riemua. Kovasti hän oli kyllä puhelias - onneksi, sillä en keksinyt mitään sanottavaa. Olin kuin mykkä puheterapeutilla, kun Monican syvältä rinnasta kumiseva öinen sanasolina helkkyi auringossa ja kimalsi. Hän oli niin kaikella tavalla kaunis, että vetelöidyin ja puhelin putosi vahingossa lattialle.
Monica huhuili minulle räsymatolta, kaukaa Roomasta, jossa jumalat ja heidän ratsunsa asuivat. Hän, Monica, luuli kai luuli, että olin hieman tyhmä tai muuten vain onneton ihmistapaus, koska makasin vetelänä lattialla Suomessa, enkä vastannut Roomasta saapuviin huhuiluihin.
Kurotuin puhelimeen kuin valtamerellä oljenkorteen, ja sain kuin sainkin kiinni siitä. Ruudulla oli Monican nimi. Olin niin rakastunut. Niin rakastunut ja niin vetelä.
- Si, kuiskasin.
(Hihitystä)
Suora lento Helsinki-Vantaalta Roomaan oli reittipiirturin mukaan puolivälissä, kun vierelläni istuva häiritsevän kömpelö miesmatkustaja onnistui tiputtamaan haarukastaan lihapullan penkin ja reiteni väliin. Itse en onneksi syönyt, sillä en pidä lentokoneruoasta. Lisäksi turistiluokka oli niin ahdas syödä, ettei itse syömisestä tullut mitään. Matkustajakumppanini vuoti vuolaasti anteeksi pyyntöjä aiheuttamastaan mielipahasta ja ikävistä tahroista, ja tuntui olevan aidosti noloissaan, eikä suhtautunut onnettomuuteen kuin normaali lentopsykopaatti, jollaiselta ei ymmärrystä omille toimilleen riittänyt. Näin ajattelin hetken, mutta kun olin saanut kaivetuksi lihapullan näkyviin, kanssamatkustaja otti sen hyppysiinsä ja söi sen. Mies esitteli itsensä liikutellen leukaansa vasten pään yläosaa. Hän kuulosti savolaiselta, mikäli murteita tunsin. Lentoemäntä käväisi kysymässä oliko kaikki hyvin. Vastasimme yhteen ääneen, että oli.
Matka Monica Belluccin luokse näytti olevan kivinen ja ryteikköinen. Ensinnäkin matkalaukkuni hajosi, sitten lainalaukun kanssa eksyin väärään osaan lentokenttää, ja rajavartiomiehet saattelivat minut pois kansainväliseltä alueelta takaisin Schengenin piiriin. Löydettyäni portin, josta koneeni oli määrä lähteä, en löytänyt matkalippujani mistään, ja hetken paniikin jälkeen huoamasin niiden olevan kädessäni.
Tunsin olevani hieman sekaisin. Rooma oli minulle kuin kuu taivaalla, ja kuun loistava olemus itse Monica. Olin lähes kauhuissani, ja vetelyys tuntui uhkaavan jokaisen ajatuksen takana valmiina lässähtämään päälleni. En tuntenut voivani keskittyä mihinkään. Olin avuttomuuden kielekkeellä sentin päässä kaiken hallinnan menettämisestä. Puristin lentolippuja kädessäni etteivät ne olisi lentäneet kuin linnut pois.
Soitto Roomasta oli ollut pyörryttävä kokemus. En muista sanoinko mitään Monicalle, sillä hänen äänensä oli huumaava, pyörryttävä ja tumma, mutta täynnä iloa ja uuden ihmisen tapaamisen riemua. Kovasti hän oli kyllä puhelias - onneksi, sillä en keksinyt mitään sanottavaa. Olin kuin mykkä puheterapeutilla, kun Monican syvältä rinnasta kumiseva öinen sanasolina helkkyi auringossa ja kimalsi. Hän oli niin kaikella tavalla kaunis, että vetelöidyin ja puhelin putosi vahingossa lattialle.
Monica huhuili minulle räsymatolta, kaukaa Roomasta, jossa jumalat ja heidän ratsunsa asuivat. Hän, Monica, luuli kai luuli, että olin hieman tyhmä tai muuten vain onneton ihmistapaus, koska makasin vetelänä lattialla Suomessa, enkä vastannut Roomasta saapuviin huhuiluihin.
Kurotuin puhelimeen kuin valtamerellä oljenkorteen, ja sain kuin sainkin kiinni siitä. Ruudulla oli Monican nimi. Olin niin rakastunut. Niin rakastunut ja niin vetelä.
- Si, kuiskasin.
(Hihitystä)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.