Täällä jotkut kirjotteli yksinäisyydestä. Olen 22-vuotias ja ensimmäistä kertaa sinkkuna. Tiesin, että jos tämä päivä koittaa kuolen yksinäisyyteen, eikä se kaukana olekaan. Kaikki pelkoni kävivät toteen. Ei ole kurjempaa elämä koskaan ennen ollut, vaikkei parisuhteessakaan aina niin hyvin ole mennyt, mutta ei silti vedä vertoja tällaiselle paskaelämälle. Aamuisin kun herään kyyneleet ovat silmissä jo ennen kuin saan niitä auki, koska tiedän että jälleen kerran herään yksin, syön yksin, tulen kotiin yksin, käyn kaupassa yksin, katson telkkaria yksin ja menen nukkumaan yksin. Elämästä on tullut pelkkää ajan kuluttamista. Yritän järjestää päivät täyteen ohjelmaa ja tavata kavereita ja ystäviä, ettei tarvitsisi olla yksin. Koulusta tai töistä ei ole mitään kiirettä kotiin kun tietää, että siellä odottaa taas yksinäisyys. En pysty nauttimaan elämästä vaan toivon, että se kuluisi äkkiä loppuun kuitenkaan tahtomatta tappaa itseäni. Haaveni on aina ollut perhe, koti ja lapsia. Urasta en niin kauheasti ole perustanut, vaikka hyvin toimeen haluankin omillani tulla. Nyt minulla ei ole mitään mistä lähteä rakentamaan omaa unelmaani. Perhettä, kotia, lapsia ja rakkautta.
Ensimmäistä kertaa
yksin
6730
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
On teillä lapsukaisilla ongelmia. Sellaista se on kun suoraan vanhempien helmasta siirtyy poikakaverin kainaloon, jää osa psykologisista kehitystehtävistä suorittamatta.
Osa aikuisuuden kriteereistähän on se, että pystyy olemaan ja elämään myös yksin. Riippuvuussuhde vanhempiin on katkaistu ja itsenäistyminen saavutettu. Sinun oireet viittaavat siihen, että olet yhä lapsenomaisessa riippuvuussuhteessa johonkin auktoriteettiin, etkä kykene elämään itsenäisenä yksilönä.
Yksineläminen on nuorelle tärkeä kehitysvaihe, jonka aikana oman identiteetin vakiintuminen saavutetaan.
Sinulla on tuollainen myöhäinen itsenäistymisen vaihe (kriisi) meneillään.
Kannattaisi kuitenkin muistaa että terveydestään voi aina olla onnellinen. Kuka tahansa kokee elämässään vastoinkäymisiä, mutta niistä voi selvitä. Itselläni on melkein sama tilanne kuin sinulla. Olen kaksikymmentä, puolitoistavuotta sitten muuttanut pois kotoa, ja nyt olen asunut 4kk poikaystäväni kanssa. Yllättäen mekin erottiin tässä hiljattaen. Meillä oli koiranpentu ja siitä piti luopua. Kyllä silti on pakko pyrkiä eteenpäin....
Olen samanikäinen ja lähes aina ollut yksin. Ei seurustelusuhteita, vain yksi hyvä kaveri. Kyllä yksinäisyyteen aikanaan tottuu, mutta pahalta se tuntuu sellaiselle, joka on tottunut olemaan toisen ihmisen seurassa. Mikä estäisi sinua hankkiutumaan eroon sinkkuudesta?
Olen seurustellut suurimman osan elämästäni, mutta välillä on sinkkukausiakin. Nautin niistä suunnattomasti! Saa olla tosi itsekäs ja katsoa telkkarista tasan sitä kanavaa kuin haluaakin, valvoa silloin kun huvittaa ja nukkua silloin kun huvittaa ja syödä silloin kun huvittaa. Ei tarvi ottaa toisia huomioon mitään suunnitelmia tehtäessä. Voit rauhassa päättää, mitä teet kesälomalla ja ketä tapaat ja vaikka mitä. Sinkkukautesi tuskin kestää kovin pitkään, ota ilo irti siitä!
jaksanut aina ajatella, että sinkkuus ei kestä kauan!Minun ainoa (kyllä :)) murhe on tällä hetkellä, että en löydä enää niin hyvää kuin edellinen poikaystävä (oltiin yhdessä 8 vuotta!) ja jään yksin. Hurjaa, eikö vaan. Mutta kai sitä ihminen pelkää "uudessa" tilanteessa luonnollisesti tuollaista. Ympärillä on niin paljon hyviä ystäviä, jotka ovat olleet vuosia pitkän suhteen jälkeen yksin. Eikä kysymys ole siitä, etteikö heille olisi kelvannut. Ei vain ole tullut ketään eteen.
Hiukan positiivista asennetta... Ensinnäkin sulla taitaa olla joku asennevamma sinkkuutta kohtaan. Et varmaan ikinä viihdykään yksin jos ajattelet yksin olemisesta noin. Ehkä teille tuli ero juurikin siitä syystä että pelkäsit yksin jäämistä niin paljon. Nyt opettelet ensin olemaan ja elämään yksin ennen kuin otat uuden kumppanin niin ei tarvi sitten ainakaan pelätä sitä että jäät yksin, koska sillon tiät pärjääväsi varmasti yksin jos ero tulee.
Tottakai se on alkuun vaikeeta, mut siihen tottuu ja siitä alkaa nauttia. Kaikkeen tottuun. Nyt kun oon ollu muutaman vuoden yksin, niin on aika kynnys edes harkita ottavansa miestä vierelleen tai ainakin sen pitää olla tosi supersankari, jonka kanssa elämänlaatu ei huonone vaan vain paranee. Tsemppii elämään, kyllä se helpottaa. Ala nauttiin pienistä arkisista asioista ja potki ittes liikkeelle harrastusten pariin.