Haluaisin tietää kuinka moni teistä eronneista on tosiaan rakastanut kumppaniaan naimisiin mennessä ja kuinka moni mennyt esim järkisyistä naimisiin tai kun ei parempaakaan löytänyt tms? Kun en vielä nelikymppisenäkään jaksa uskoa että oikea rakkaus noin vain lopahtaisi jos kumpikin pitää suhteesta huolta ja oikeasti rakastaa.
Se oikea
Venla
152770
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mulle kävi ainakin niin, että menin naimisiin 18-vuotiaana tapaamani rakkaani kanssa. Naimisiin menin siis vasta 24-vuotiaana.
Nyt olen 27 ja olen alkanut heräämään omaan elämääni. Olen katsellut ympärilleni ja huomaan toimineeni kuin kone. Elämässä on tapahtunut muutoksia, paikkakuntaa on vaihdettu jne., mutta nainen on pysynyt rinnalla. Kun ei ole ollut mitään ongelmia. Samalla sitä tottuu toiseen eikä tilanne muutu miksikään.
Nyt on kuitenkin alkanut tuntua siltä (pidemmän aikaa), että sitähän on vain eletty yhdessä vaikka suoranaista rakkaustarinaa ei olekaan. Sitä vain jatkaa samalla tavalla, kun mitään ongelmia ei tule.
Paitsi, nyt ongelma esiintyi. Tapasin toisen naisen, joka on luonteeltaan täydellinen, itseäni ajatellen ... ja mitä teen? Eroa mietin.
Sanot: "Paitsi, nyt ongelma esiintyi. Tapasin toisen naisen, joka on luonteeltaan täydellinen, itseäni ajatellen ... ja mitä teen? Eroa mietin."
Noin se tunutuu nyt sinusta. Jos vaihtaisit, niin huomaisit myöhemmin että ei se ruoho olekaan vihreämpää aidan toisella puolella.
Se että sinulla on mennyt "kuin kone" on merkki myös siitä että nykysuhteesi on ongelmaton.
Kaikki pitkät suhteet arkipäiväistyy vuosien varrella. Vaali sitä. Ehkä huomaat sen arvon vasta sitten kun on liian myöhäistä.
Minä olen rakastanut ja rakastan jollain tapaa vieläkin vaikka olen yrittänyt "lopettaa" rakkauteni häneen. Mutta ei varmaankaan riitä että yksin rakastaa, vaikka luulin ja olisin voinut vaikka vannoa että hänkin rakasti. Löysi kuitenkin rakkaudelleen uuden kohteen.
Sanotaan että tosirakkaus punnitaankin vasta siinä vastamäessä ......
Rakastin miestäni enemmän kuin itseäni, hän oli unelmieni mies, rakkauteni, kaikkeni.
Varsin alkuvaiheessa huomasin, että hän ei minua rakastanut kuin minä häntä.
15 vuotta meni ja rakastin ja toivoin parempia aikoja.
Tuli se päivä, jolloin hän ei enää halunut yrittää koska oli löytänyt toisen.
Siitä on nyt vuosi kun hän lähti.
Nyt hän asuu sen toisen kanssa.
Ja minä näin heidät tänään kaukassa ja taas aloin itkemään.
Itken ja itken, rakastan häntä vieläkin, luulen niin.
Kaipaan häntä vieläkin, tunnen sen.
On tosi raastavaa tulla jätetyksi.
sinulle:))
kun sulla oli tuo vaisto, että ukko ei antanut suhteeseen samalla mitalla kuin juurin sinä, miksi syöksyit siihen suhteeseen täysillä? vaistoihin kannattaa luottaa, itse miehenä olen niin tehnyt ja jutut ovat menneet aina juuri niin kuin tiesin niiden menevän jo 15 minuutin tutustumisen jälkeen vaikka suhede olisi kestänyt vuosia. Ne loppui juuri sen toisen puolen toimesta, jonka tiesin jo alussa että niin siinä tulee käymään, mutta sainpa ainakin todistettua itselleni että vaistoni ovat oikeassa.
Nykyinen (10v) suhde näytti heti alkuun siltä että se tulee toimimaan.
miksi rakastin minua huonosti kohtelevaa ihmistä?Ettei vaan olisi sieltä lapsuudesta saatu malli,silloinkin luuli että kun saa selkäänsä,vanhemmat halusi vaan minun parasta,näin sitä selitettiin.
Toinenkin hali sinulle!
sitouduin kun muutkin kaverit tekivät niin eli en halunnut jäädä yksin... en tuntenut ex miestäni kohtaan sitä suurta rakkautta mutta turvallisuutta kylläkin ja siksi menin naimisiin. no sitä kesti 14 v ja sit ero se oli siis "turvallisuuden" kaipuuta...Uskon että se suuri rakkaus joka vie jalat alta on mutta MILLOIN sen koen sitä en tiedä vai koenko ollenkaan, jos en niin ennen olen lasteni kanssa yksin sillä enää en samaa virhettä tee...
kun aika kuluu. Se mitä pitää raukkautena joskus aikaisemmin ei ehkä tunnu rakkaudelta myöhemmin. Ja kumpikin tunne voi olla ihan aito ja oikea, mutta eri aikana. Minä olen eroamassa - koska tuntuu että se mitä pidin rakkautena kymmenen - kaksikymmentä vuotta sitten - ei ole tarpeeksi pitämään suhdetta koossa. Ihmettelen vain, mitä se oikea rakkaus sitten olisi - ehkä en saa koskaan tietää. Mutta väärin olisi myös jatkaa suhdetta jos tuntuu että rakkautta ei ole.
Koska sen voi tietää kun rakkaus on loppunut? Luulen paljon olevan kyse tavasta elää; siis yksin vai kaksin. Minulle ystävät ovat ystäviä niin kauan kun on luottamus, eikä se ole oleellista miltä tuntuu.
kyllä se rakkauden kaipuu tuntuvan olevan kova,Herätkää nyt hyvät ihmiset,eihän sellaista jalat alta vievää rakkautta ole olemassakaan.
Rakkautta on kun jaksaa toisen kanssa vaikeinakin aikoina.
minäkin! Kun koko ajan höpötetään siitä suuresta rakkaudesta, niin vähemmästäkin alkaa tuntua, että pitäisi lähteä etsimään sellaista jalat alta-tunnetta. Nykyisin kyllä ei olla tyytyväisiä enää mihinkään. On liikaa aikaa pohtia eikä ihmiset ole siitä yhtään sen onnellisimmiksi tulleet. Halutaan vain nopea ratkaisu arjesta pakoon pääsemiseksi. Etsitään sellainen ihminen johon rakastutaan tukka putkella ja ajatellaan, että tästä se onni syntyy. Pitäisi vähän ottaa vastuuta itsekin ja ajatella laajemmin.
Ei kaikki suhteet ole tulisia. Joskus mennään yhteen, kun on turvallista ja välitetään. Ei se ole sen huonompi vaihtoehto. Ei varmasti tule eroja sen enempää kuin niissä tulisissa suhteissakaan.
Väsyttää jo jankuttaa itsestäänselviä asioita..
kun ei selkäänsaaminen lopu!Jalat menee alta kun lamaantuu mutta viimein pääsee irti,näin väkivaltasuhteessa.