Umpikujassa

Elän kaukosuhteessa. Näemme näin talvisin ehkä kerran kuukaudessa muutaman päivän verran. Välimatkaa on todella paljon. Olemme olleet yhdessä 14 kk.

Melkein koko ajan mulla on kuitenkin ollut tunne, että jotain puuttuu tai jokin on vinossa. Miehessä on monia asioita, joihin olen epätyytyväinen ja monesti olen pettynyt. Aina olen ajatellut, että rakkaus on toisen virheiden hyväksymistä ja jatkanut. Tuntuu että olen jatkuvasti kätkenyt pettymykset itseltäni piiloon ja uskotellut kaiken olevan loistavasti. Oikeasti hän on monella tapaa sellainen ihminen, josta en pidä. Miksi siis väkisin roikun hänessä kiinnni?? olen jopa pakkomielteinen.

Olen pohtinut asiaa jo vuoden, mutta en vain kykene jättämään häntä saatikka sitten keskustelemaan hänen kanssaan asiasta. Olen aivan neuvoton. On kuin minussa olisi kaksi puolta: järki ja tunne. Järki huutaa unohtamaan koko mies mutta tunne itkee raivosta jos riitelemme ja lietsoo ikävää.

Mistä voi saada voimaa? Onko niin, että olen vain niin hurmaantunut itse seurustelun käsitteestä, että suljen itseltäni totuuden?
0296
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset

Vanhimmat

Ei vielä vastauksia

Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.

Kommentoi aloitusta


June kirjoitti:

Elän kaukosuhteessa. Näemme näin talvisin ehkä kerran kuukaudessa muutaman päivän verran. Välimatkaa on todella paljon. Olemme olleet yhdessä 14 kk.

Melkein koko ajan mulla on kuitenkin ollut tunne, että jotain puuttuu tai jokin on vinossa. Miehessä on monia asioita, joihin olen epätyytyväinen ja monesti olen pettynyt. Aina olen ajatellut, että rakkaus on toisen virheiden hyväksymistä ja jatkanut. Tuntuu että olen jatkuvasti kätkenyt pettymykset itseltäni piiloon ja uskotellut kaiken olevan loistavasti. Oikeasti hän on monella tapaa sellainen ihminen, josta en pidä. Miksi siis väkisin roikun hänessä kiinnni?? olen jopa pakkomielteinen.

Olen pohtinut asiaa jo vuoden, mutta en vain kykene jättämään häntä saatikka sitten keskustelemaan hänen kanssaan asiasta. Olen aivan neuvoton. On kuin minussa olisi kaksi puolta: järki ja tunne. Järki huutaa unohtamaan koko mies mutta tunne itkee raivosta jos riitelemme ja lietsoo ikävää.

Mistä voi saada voimaa? Onko niin, että olen vain niin hurmaantunut itse seurustelun käsitteestä, että suljen itseltäni totuuden?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu