Jokaisella varmaan omanlaisensa tyyli. Onko jokin ikävän tunne helpompi ylikäytävä kuin toinen? Onko joku niin sanottu :) ikävöintityyli toista parempi. Entä jos tuntee vain jotakin kaipausta, palan tunnetta kurkussa? Onko väliä sillä, mitä ikävöit?
Kertokaa, miten te ikävöitte?
Anonyymi
3563
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Mulla on ikävä mun koiraa..
Se tykkäs halata mun jalkaa.
Joskus kun ukko tuli mua hakemaan töistä, se ties jo missä mun huone on ja etutassut vinksallaan juoks mun jalkaan kiinni. Otti kunnon tassuotteen, eikä päästänyt irti.
Eli muistelemalla ikävöin.
Vaikea sanoa, kun vähän joka juttua ikävöi eritavalla... Menettämisen vuoksi voi ikävöidä ja sitten vaikka jonkun muun esteen takia voi ikävöidä... On niin monioikoinen tunne, riippuen kohteesta. Itse tunnetta olen jotenkin aikojen saatossa oppinut sietämään paremmin. Jos sanoisin, että sen lohduttomuutta olen pehmittänyt ja saanut sen tuntumaan sellaiselle kultareunukselliseksi, koska sitähän ikävöi jotain mukavaa tunnetilaa mikä on joskus ollut, niin eihän sitä voi kukaan enää pois viedä. Se on jo ja pysyy. :o)
Kaipauskin on samaa... Eikä mitään tarvitse lokeroida kuitenkaan.
Se lohduttomuuden tunnetila on ihana saada jonnekin kauemmaksi, ihan vaan ajattelemalla niitä ihania hetkiä, mikä sai kaipaamaan tai ikävöimään. Tulee oikeasti vaan lämmin olo ja hymy väkisin vääntää suupieltä. Minulla on niin paljon hyvää jo muistoissa vaikka mistä. Olen onnekas. :o)
Joo, mun ikäväni kääntyy niihin hyviin hetkiin. Ja joo, tulee oikeasti lämmin, hyvä ja herkkä olo. Läikähtää käuniisti, kun palaa muistoissaan siihen hetkeen.
xL
Siis niistähän se ikävä tulee, mutta niitä voi miettiä niin, että on saanut ne kokea. Ja voihan niitä tuntea yhä.
Jotenkin karsee ajatella, että jotkut haluu unohtaa jotain? Miks? Ettei ikävä tekis kipeää? No ei muistoja oikeasti voi mihkään unohtaa ilman lobotomiaa, mutta ne voi kyllä kääntää ihaniks ainutlaatuisiks kokemuksiks. Eikä niitä hetkiä saakaan uudelleen... kaikki on uniikkeja.
Mut minusta kun mä oon tään jotenkin oivaltanut, osaan paremmin nauttia jokaisesta nykyisestä fiiliksestä, sekä janoan lisää huomiselta. 😊👌
Mä erottelisin tässä surun ja ikävän. Surun tuska, luopumisen tuska on jotain muutakin kuin terävää ikävää. Kun pahin murhe on surtu, siitä jää ikävä. Ikävä on tunteena jotenkin kaunis ja positiivinen. Adjektiivina taas jotain muuta... :)
xLiner
Totta... Varmaan mulla tuli tässä surullisessa ajassa mieleen suru, mutta kyllä mä tiedän, että tää taittuu ikäväksikin vielä, se onkin sen ja surun välissä. Ja ehkä mä vasta maistelen näitä tuntemuksia oikeasti ekaa kertaa elämässä oikein, enkä sysää sivuun. Vaikea keskenkaiken sanoittaa... :o)
Mutta mä luulen, että mä alan jo paremmin ja paremmin händlää nää jutut.. :o)
"Mutta mä luulen, että mä alan jo paremmin ja paremmin händlää nää jutut.. :o)"
Mä luulen kans. Sulta tulee aika fiksua tekstiä noin yleensäkin. Jaksat vielä selittääkin niitä asioita kaiken maailman pöllöille.
xL
No just töissä sellainen hetki, että ei muuten tulis yhtään mitään järkevää, jos antaisin tulla kaikki ulos.... Voi hevosen pissielin sentään...kaikki ihan päin ulostusaukkoa...
Mut kyl se tästä....
Ryyppäämällä, laulamalla ja soittamalla. :D
Kelle sä soitat?
Itselleni lähinnä. Joskus silloin tälloin muillekin.
Annalle pitää soittaa..
https://youtu.be/fxDlafTNEAc
Hyi helvetti! En soita Annaa enkä Annalle.
Mut tämän ajattelin ottaa seuraavaksi käsittelyyn... :)
https://www.youtube.com/watch?v=IeUbj_xpv7c
Ei huono.
Mä oon diggaillut Bauhausista todella pitkään. Eikä Peter Murphy soolonakaan ole odotuksiani pettänyt. Kertakaikkiaan mainio artisti... :)
Ei nää nykyajan nuoret muusikkoplantut enää osaa... :(
https://www.youtube.com/watch?v=z_TUh3Ta7mw&t=5s
Mulla on ikävä erästä lähisukulaista, on ollut jo kohta parikyt vuotta :( Kysymys on katoamisesta ja se on erilaista ikävää, kuin mikään muu ikävä. Siihen auttaa vain aika. Toivo auttaa tavallaan myös, mutta vuosien kuluessa se luonnollisesti hiipuu, vaikkei mitään ruumista koskaan löydettäisikään.
Rakkaussuhteisiin tai vaikka ihastumiseen liittyvä ikävä on hyvin erllaista, siinä on tietynlaista hyvää haikeutta, se voi olla jopa energistä, kuten tässä siekkareiden biisissä: https://www.youtube.com/watch?v=j_AueSnueQo
Sitten on tosiaan sellaista pala kurkussa haikeutta, jota on vaikka tässä :
https://www.youtube.com/watch?v=whWxnuv0htg
Näitä kahta biisiä tuli teini-iässä kuunneltua uudestaan ja uudestaan, useamman vuoden ajan. Vieläkin voin tavoittaa sen fiiliksen. Ehkä siinä iässä on lähes koko ajan vähän pala kurkussa ja jotain vailla. Tai ainakin minä olin:)
Tuo on se kaikkein kamalin ikävän muoto, jota kenenkään ei pitäisi joutua kohtaamaan.
Ainakin paskin, mitä itse tiedän.
Mietin että vielä kun kerran saisi halata.
Olen itkenyt paljon, kuunnellut musiikkia, kulkenut luonnossa ja lukenut runoja. Itkeminen on tapani purkaa painetta ja surun tunteitani. Tunnistan, että itken myös joka kerta jotain muutakin asiaa, esim. edesmenneitä läheisiä, rakkaita ihmisiä.
Ja toisinaan menee kalsarikännien puolelle...
Muistelemalla, katselemalla kuvia, käymällä vanhoissa paikoissa. Joskus musiikki nostaa myös tunteita pintaan ja myös toimii mullistuksia rauhoittavasti.
Mun ikävä on aina voimakasta. Mikä ei tunnu voimakkaasti on lähinnä jotain muuta kuin ikävää. :)
Ikävän aiheuttanut syy on pääroolissa, eli tapahtumaketju.
Ex-naisia olen ikävöinyt muutaman viikon olemalla passiivinen. Yksin kotona kuunnellut musiikkia silmät kiinni ja kelaillut elämää. Sitä akuuttia suruaikaa kestää muutamia viikkoja, lievempää vuoden pari. Hyvästä suhteesta eroaminen on kuin tunteiltaan kuoleman koittelema, ei helppo käsitellä.
Olen käsitellyt ikävää lähinnä kuntoilemalla, auttaa nostattavasti mielentilaan.
Läheisten hautajaiset, tieto satuttaa ja hautajaiset huojentavat tietoisuutta.
Life must go on, ei tuossa paljon muita tuntemuksia ole tai tule. Kuoleman suhteen tulee kai jossain vaiheessa kyyniseksi ja ajattelee sen kuuluvan elämään, ainakin vanhassa iässä luonnollisena ja lopullisena.
AsianVierestä
Ikävä on
kylmä kivi vatsassa
puristava vanne pallealla
kuristava tunne kurkulla
salpautunut hengitys
juoksematon järki
kuumat kyyneleet
alieni joka pyrkii takaraivosta kallon läpi ulos
Joinakin päivinä ikävä jää avomerelle
kuiskii kaukaa
kutittelee hellästi varpaita rantahietikossa
kuin lempeän kesäpäivän aallokko
Aina joskus se äityy perkeleeksi
hyökyy ylle tsunamina
minä murrun helpommin kuin Myrkyluodon Maija
-flowersreally-
Välittyi vahva tunne noista sanoista.
Silti siitä jäi pois se nurkassa kyyhöttävä, räkä poskella nyyhkyttävä ihmisrätti, jonka kaikki sisuskalut näyttäisivät pyrkivän ulos kerralla kannibaalien kivuaalisti kaluamiksi.
-flowersreally-
Voi..😕
Kannibaaleille kuonokoppa!!
No worries, ei se ole juuri nyt läsnä, ehkä juuri siksi en päässyt niihin kaikista syvimpiin vesiin asti.
Etkö ole koskaan tuntenut niin voimakasta tunnetta (ikävää, surua), että tuntisit sen kehollisena kipuna?
-flowers-
Olen, siksi sun sanat koskettikin. Löysin niistä itseänikin.
Ok.
Mä ajattelen että se kuonokoppa on huono juttu. Ajattelen että tunteet pitää tuntea, kannibaalitkin. Se on ainoa tapa ”hallita” niitä. Kuonokoppa tuo vaan ongelmia, kannibaalit kapseloituu jonnekin sisälle tuottaen tunnelukkoja. Mutta tästä me on jutskattu muistaakseni joskus aiemminkin 😊
-flowers-
Oot aivan oikeessa, kaikki tunteet tarttee tuntea ja käydä läpi. ☺️
Kuonokoppa oli joku suojelureaktio. Defenssi. Mut kauttarantain se suojelureaktio tuli siitä, että haluis suojautua paitsi ite kannibaaleilta myös toista suojella niiltä. Niiltä kivuilta, kun ne tietää kipeiksi.
Yleensä ikävöin korkeassa polviasennossa. Telemark on toinen ehdoton suosikkini.
Ei kuitenkaan kuulu slaavikyykky? :oD
Se asento on pyhitetty erääseen toiseen toimenpiteeseen.
Onko keskijäsenesi silloin miten sijoiteltu?