Kuinka vapaudun tästä kärsimyksestä?

Nykyisin kaikki pyörii itsen ympärillä. Toisin sanoen ihmisen elämä rakentuu, sairastuneen kulttuurimme vuoksi, itsen eli kuvitellun minuuden ympärille.

Itse on kokija. Buddhan mukaan juuri tämä, että olemme "itse", jonka kautta määritämme maailmaa, aiheuttaa meille kärsimystä.

Meidän tulisi vapautua itsestä. Meidän tulisi nähdä, että kukaan ei ole "itse". Itse, eli kuviteltu minuus, on kärsimyksen alkujuuri. Itseä ei ole muualla kuin oman päämme sisällä.

Toki meillä on ruumis, joka tarvitsee ravintoa. Meillä on mieli eli sielu. Ja uskoakseni meillä on myös henki.

Minuus on mielikuvitusta. Se on mielen luomaa. Mieli haluaa olla "minä". Ja minä haluaa erilaisia asioita. "Minä" haluaa olla pysyvä. Se tahtoo säilyä "hengissä".

Koska "minä" haluaa olla pysyvä, kaiken keskus, se ei anna valtaansa pois helpolla. Se ei halua kadota. Mutta sen loppu on kadotus. Se tulee väistämättä katoamaan, kun ruumis kuolee.

Itsen, ja sen halujen, ympärillä pyöriminen on kärsimyksen alkusyy. Ja kuitenkin siihen meidät kasvatetaan. Sosiaalinen media on vahvistanut tätä. Se on vahvistanut itsen ympärillä pyörimistä - selfie ja pelfiet, päivitykset ja twiitit.

Kun kuviteltu "itse" saa paljon tykkääjiä tai seuraajia, sen olemassa olo vahvistuu. Tämä on unen kaltainen tila. Nukumme. Kuvittelemme itsemme olevaksi. Ja kun meistä tulee olemassa olevia, alamme kärsiä, sillä se "itse", joksi itsemme kuvittelemme on aina tyytymätön.

Ainoa keino vapautua tyytymättömyydestä, on vapautua "itsestä". Tähän on monia erilaisia metodeja.

Kristinuskon mukaan valheellinen itse on naulattu ristille yhdessä Kristuksen kanssa. Siellä se tekee kuolemaa. Samanaikaisesti todellisuus, eli tietoisuus, meissä herää, ylösnousee.

Kun pyrin vapautumaan "itsestä", se pyrkii tuottamaan minulle sitä enemmän kärsimystä, mitä pidemmälle edistyn.

Kun en suostu huomioimaan sitä, se alkaa pitää meteliä. Kaikki paska tunkee aivoihini väkisinkin. Se saa minut valtaansa. Sen tuottamat negatiiviset ajatukset saavat minut tuntemaan tuskallisia ja epämukavia tunteita.

Näinä hetkinä toivon vain kuolemaa. En pysty muuta. Mutta en toivo ruumiilleni kuolemaa, vaan ainoastaan mielelleni, niille ajatuksille, jotka aiheuttavat minulle kärsimystä ja tuskaa.

Toki mieli samaistaa minut "itseksi" myös ruumiina. Itsemurhalla tarkoitetaankin oman ruumiinsa surmaamista. Minulle itsemurha tarkoittaa "itsen" murhaamista, ei siis tämän kehon tappamista, vaan sen "itsen", joksi itseni mielessäni kuvittelen.

Haluaisin olla vapaa "itsestä ", eli vapaa kärsimyksestä, kokonaan. Tätä tilaa kutsutaan buddhalaisuudessa nirvanaksi.

Mutta tämäkin on vain halu. Haluaisin jotakin. Tulla valaistuneeksi. Tämä paljastaa että kysymyksessä on jälleen "itse", joka tahtoisi olla vapaa kärsimyksestä.

Kärsimyksestä voi olla vapaa vain niinä hetkinä, jolloin "itse" on poissa pelistä. Niinä hetkinä, jolloin katsomme maailmaa suoraan, ilman että peilaamme sitä itsemme kautta tai lävitse. Ilman, että mieli ehtii tehdä siitä yhtään mitään tulkintaa. Ilman, että mieli ehtii tuottaa yhtään halua, yhtään ajatusta, yhtään mitään tunnetta.

Kun "itse" lakkaa olemasta, ihminen on vapaa sielu. Elämä ikäänkuin virtaa tai tapahtuu lävitsemme. Kuljemme, mietiskelemme, teemme työtä, juhlimme, mitä hyvänsä. Elämä vain kulkee lävitsemme ja asioita sekä kohtaamisia tapahtuu. Ilman itseä. Sen enempää omaa kuin toisenkaan itseä.