Olemme seurustelleet nyt 8 kuukautta, asumme yhdessä ja kaikki on mennyt hyvin ja kokoajan parempaan. en okein nyt tiedä onko tämä oikea paikka kirjoittaa mutta tuntuu siltä että on pakko puhua tästä jollekkin ja jonnekkin. mieheni lähti lauantaiaamuna ulkomaille töihin 9kkdeksi ja tulee sieltä 1-2kkden välein kotona käymään. lauantaina kun näin hänen lähtevän pihalta, tajusin sitten vasta että mitä tapahtuu ja sorruin täysin ja itkin monta tuntia putkeen nuuhkutellen hänen paitaansa. tuleehan hän takaisin mutta silti tuntuu niin tyhjältä tulla kotiin tietäen että ovi ei käy kuukauteenl. tämä ikävä on niin tuskallista, kumpa voisin vain kadota siksi aikaa syvään uneen kunnes hän taas palaa takaisin. ruoka ei maistu, mikään ei tunnu niin kivalta ja mukavalta ilman häntä, jotenkin lamauduin aivain, mitään ei jaksaisi oikein tehdä. aargh, en kestä tätä ikävää ja tuskaa...tahtoisin nyt vain halia ja pusutella ja käpertyä hänen kainaloonsa nukkumaan. voi luoja, vasta toinen yö menossa erossa ja minä jo meinaan tulla hulluksi..monta yötä vielä edessä, masentavaa...ajattelen häntä lakkaamatta, elämääni tuli epätasapaino..miksi pitääkin olla näin herkkä ihminen että reagoi näinkin voimakkaasti..eihän hän kuollut ole tai lähtenyt elämästäni lopullisesti...kaipaan sinua rakkaani!!!!!
tyhjyyttä sisälläni..
nuunuu
61015
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Yksin ei ole hän, jolla on joku jota odottaa.
Olen itse kokenut saman, mutta toisin päin. Lähdin itse Saksaan puoleksi vuodeksi ja poikaystäväni jäi Suomeen. Olimme seurustelleet vähän kauemmin kuin te ja olin viime kuukaudet asunut hänen luonaan. Itkin koko lentomatkan Saksaan ja siellä ensimmäisen viikon aina kun olin yksin. Sitten helpotti ja näin että voin sielläkin pitää hauskaa ja löytää ystäviä. Yhteydenpito sujui tekstareilla ja s-postilla. Parin kuukauden päästä tavattiin ja tunne oli mahtava, suru tuli taas kun toinen lähti, mutta ei niin kovana. Aina voi ajatella että parin kuukauden päästä nähdään ja se ei ole niin kovin pitkä aika.
Muista että sinulla on täällä elämä ja ystäviä. Heihin voit tukeutua, eikä sinun tarvitse surra koko aikaa kun miehesi on poissa. Tiedän että alussa on vaikeaa, mutta pian helpottaa. Tsemppiä ja jaksamista!
tämä tuntuu jotenkin niin ylitsepääsemättömältä...olen aivan lamautunut ja en pysty keskittymään mihinkään enkä tekemään mitään. eniten vielä se pahentaa oloani että en ole edes kuullut miehestäni mitään, sanoin hänelle että voisi edes viestiä laittaa että tietääkö hän yhtään kuinka vaikeaa tämä minulle on, koska tämä on.tämä on vaikeampaa kuin luulin...jotenkaan mikään suhteen loppuminenkaan ei ole tuntunut näin pahalta..rakastanko tosiaan sitten niin paljon??
tuntuu niin pahalta...aaaargh!!!!pitäisi tehdä iso kasa koulutehtäviäkin mutta ei pysty ja vain tämä viikko aikaa...hulluksi tulen...
mutta usko pois aika auttaa tässäkin. Viimeisen 5 vuoden aikana olemme olleet mieheni ulkomaan komennusten takia erossa 2kk.den jaksoissa n. 14 kertaa ja kaikesta on selvitty. Kuukauden kuluttua hän lähtee puoleksi vuodeksi tai kenties pidemmäksikin aikaa...se tuntuu tällä hetkellä pelottavalta. Jäänhän nyt todellakin yksin pyörittämään tätä "rumpaa"=useampi lapsi talossa ;) Mutta uskon selviytyväni, pakkohan se on. Itke, jos se helpottaa ainakin se pienentää sitä "möykkyä", joka tällä hetkellä rinnassasi painaa, tiedän kokemuksesta. Ei sitä itkuakaan loputtomiin jatku...
Jälleentapaamiset ovat aivan ihania ja onneksi elämme s-posti/tekstari- aikakautta. Älä lamaannu, tapaa ystäviäsi jne. 2kk menee yllättävän nopeasti!
Aurinkoista kevään odotusta!!!
varmaan meneekin ohi...ja 2kktta menee nopeasti mutta odottajallehan se ei tunnu yhtään menevän nopeasti...huokaus...ja silloinkin kun hän tulee hän on vain 4 päivää ja tahtoisin vain omia hänet kokonaan itselleni, ei yhtään muita siihen pyörimään...mutta sehän ei ole mahdollista. varmaankin hyvin itsekästä ajatella niin mutta...meillä ei lapsia ole, niitä tosin yritämme saada kokoajan, ei vain ole tärpännyt ja ehkä jos meillä olisi lapsi niin ei tämä möykky ja tyhjyys sisälläni niin tuntuisi.tai noh, en tiedä.. kaikki kaverini asuvat minusta 550km päässä niin heidän tapaaminen on hyvin hankalaa, että yksin tässä olen...itkettyä on tullut tosi paljon...onneksi on tuo nuuhkupaita niin saa edes jotenkin unen päästä kiinni. minusta on mukavaa että on näinkin paljon kohtalotovereita siis eihän tämä ole kellekkään mukavaa olla erossa rakkaastaan mutta siis mukavaa että on sellaisia jotka tietävät mitä se on ja heidän kanssa voi keskustella asiasta, tietävät tarkkaan mistä puhutaan..kiitos sinullekkin vastauksesta, eiköhän tässä pärjätä, nainen on kuitenkin aina se vahvempi osapuoli vaikka onkin tunteellisempi. näin olen ainakin sen käsittänyt kokemuksien myötä.
itsekkin näen mieystävääni kuukuden ja välillä kahdenkin välissä.. mutta silti sitä jaksaa kumminkin..
ja on kumminkin niin monta tapaa pitää yhteyttä myös erossa. toki ei siltä tyhjyydeltä välty.. se on totta ja valillä tuntuu todella kurjalta.. mutta jos tunteet on vahvat kyllä sen kestää:)
jaksamisia;)