Mitä ulkomusiikillisia assosiaatioita koet tai liität tietoisesti tai tiedostamatta kuuntelemaasi musiikkiin?
Eräään kriitkon arvostelussa esiin putkahtamaan mielleyhtymään viitatakseni, ei jostain syystä mieleeni assosioidu itävaltalainen maaseutu leikkokukkineen ja lehmineen ( pikemminkin metsä ) Schubertin (6.) tai Haydnin (82.) sinfonioita kuunnellessani, vaikka tiedetäänkin, että Schubert samoili ja retkeili hyvin mielellään luononhelmassa sekä kotikaupunkinsa Wienin vehreäsä ympäristössä, että alppimaisemissa Tyrolissa, josta otaksuttaqvasti ammensi inspiraationsa sävellystyöhönsä.
Sen enempää lehmänkellot kuin kukkaniitytkään, ehkäpä viimeksi mainittujen soinnillista väriloistoa lukuunottamatta, joka niin usein loistaa poissaolollaan Beethovenin kömpelösti orkestroitujen sinfonioiden raasta sointikuvasta, nämä maalaismaisemat eivät mahdu asosioihini edes ns. pienestä C-duuri sinfoniasta, vaikka hyvin suuresti Rossinin ja hänen buffomaneeriensa vaikutuksen alainen wieniläinen lyyrikko tässä suhteessa teoksessaan esittäytyykin.
Ellei sitten ollut niin, että lehmiä olisikin käytetty tuohon aikaan itävallan keisarillisen armeijan ratsuväkiosastojen kuljetuskalustona, kun verovaroja niellyt Turkin sotakaan ei osoittautunut menetykselliseksi ja voittoisaksi valtion taloutta paikkaavaksi yritykseksi; vain janitsaarimusiikin vaikutteet eksoottisine instrumentteineen toivat lisäpippuria wieniläisklassismin hillittyn säädylliseen ulkokuoreen ja korrektiin hovietikettiin, liehakointiin ja koketeriaan; pitsinnypläykseen.
Sillä sävellajia lukuunottamatta, C-duuri, marssiefektinen militarismi on yhteisenä nimittäjänä kahden muutoin niin eritavalla ajattelevan sinfonikon teoksissa; nimittäin rytmikkäät fanfaarirytmit ja terävärytmiset marsintapaiset lisäaiheet tai motiivit, jotka Haydnilla liittyvät orgaanisemmin sinfonian rakenteelliseen motiivityöhön, kun Schubertilla huomion keskipisteenä on usein teemassa itsessään, sen melodisessa kehittelyssä ja absoluuttisessa sointi-ja väriefekteissä.
Aiemmin olen assosioinut Haydnin musiikin uskonnolliseen symboliikkaan ja "pyhyyden" tuntemuksiin, mikä onkin mielestäni hyvin ymmärrettävissä ja inhimillistä hänen musiikiinsa maanläheistä ja lapsekkaan iloista taustaa vasten, kätkien sisäänsä enemmän salaisuuksia kuin tekijöidensä summa.
Schubertin mielsin aiemmin makrotaon luonnonilmiöinä ja luonnon mysteereinä, kun Beethovenia saivat palvella mikrotason tapahtumat. Mozart taas johonkin, mikä symboloi äärimmäistä viattomuutta, joksi yleensä mielletään pienten lasten viattomuus. Vaika onkin ehkä parasta kuulla musiikki puhtaasti littämättä sitä mihinkään erityisiin luonnonilmiöihin. Semminkin, kun normaali-ihminen näkee erityisesä aina vai eritytisen sellaisenaan, kun taas nero erityisessä aina yleisen. Neron havaintoa eivät suinkaan muodosta erityisoliot, vaan niissä isensä ilmaisevat Platonin ideat. Vai mikä on johtopäätöksenne?
Eräään kriitkon arvostelussa esiin putkahtamaan mielleyhtymään viitatakseni, ei jostain syystä mieleeni assosioidu itävaltalainen maaseutu leikkokukkineen ja lehmineen ( pikemminkin metsä ) Schubertin (6.) tai Haydnin (82.) sinfonioita kuunnellessani, vaikka tiedetäänkin, että Schubert samoili ja retkeili hyvin mielellään luononhelmassa sekä kotikaupunkinsa Wienin vehreäsä ympäristössä, että alppimaisemissa Tyrolissa, josta otaksuttaqvasti ammensi inspiraationsa sävellystyöhönsä.
Sen enempää lehmänkellot kuin kukkaniitytkään, ehkäpä viimeksi mainittujen soinnillista väriloistoa lukuunottamatta, joka niin usein loistaa poissaolollaan Beethovenin kömpelösti orkestroitujen sinfonioiden raasta sointikuvasta, nämä maalaismaisemat eivät mahdu asosioihini edes ns. pienestä C-duuri sinfoniasta, vaikka hyvin suuresti Rossinin ja hänen buffomaneeriensa vaikutuksen alainen wieniläinen lyyrikko tässä suhteessa teoksessaan esittäytyykin.
Ellei sitten ollut niin, että lehmiä olisikin käytetty tuohon aikaan itävallan keisarillisen armeijan ratsuväkiosastojen kuljetuskalustona, kun verovaroja niellyt Turkin sotakaan ei osoittautunut menetykselliseksi ja voittoisaksi valtion taloutta paikkaavaksi yritykseksi; vain janitsaarimusiikin vaikutteet eksoottisine instrumentteineen toivat lisäpippuria wieniläisklassismin hillittyn säädylliseen ulkokuoreen ja korrektiin hovietikettiin, liehakointiin ja koketeriaan; pitsinnypläykseen.
Sillä sävellajia lukuunottamatta, C-duuri, marssiefektinen militarismi on yhteisenä nimittäjänä kahden muutoin niin eritavalla ajattelevan sinfonikon teoksissa; nimittäin rytmikkäät fanfaarirytmit ja terävärytmiset marsintapaiset lisäaiheet tai motiivit, jotka Haydnilla liittyvät orgaanisemmin sinfonian rakenteelliseen motiivityöhön, kun Schubertilla huomion keskipisteenä on usein teemassa itsessään, sen melodisessa kehittelyssä ja absoluuttisessa sointi-ja väriefekteissä.
Aiemmin olen assosioinut Haydnin musiikin uskonnolliseen symboliikkaan ja "pyhyyden" tuntemuksiin, mikä onkin mielestäni hyvin ymmärrettävissä ja inhimillistä hänen musiikiinsa maanläheistä ja lapsekkaan iloista taustaa vasten, kätkien sisäänsä enemmän salaisuuksia kuin tekijöidensä summa.
Schubertin mielsin aiemmin makrotaon luonnonilmiöinä ja luonnon mysteereinä, kun Beethovenia saivat palvella mikrotason tapahtumat. Mozart taas johonkin, mikä symboloi äärimmäistä viattomuutta, joksi yleensä mielletään pienten lasten viattomuus. Vaika onkin ehkä parasta kuulla musiikki puhtaasti littämättä sitä mihinkään erityisiin luonnonilmiöihin. Semminkin, kun normaali-ihminen näkee erityisesä aina vai eritytisen sellaisenaan, kun taas nero erityisessä aina yleisen. Neron havaintoa eivät suinkaan muodosta erityisoliot, vaan niissä isensä ilmaisevat Platonin ideat. Vai mikä on johtopäätöksenne?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minä en koe ulkomusiikillisia assosiaatioita, tai jos ne ovet tullakseen, torjun ne, koska ne häiritsevät. Tietenkin ohjelmamusiikki pois luettuna, mutta sellaista minä en kuuntele, paitsi herttaisia vallankumouksellisia laulelmia.
Absoluuttinen musiikki ei siis tuo mitään konkreettista ulkomusiikillista mieleen (onneksi). Platonin dorkasta ideaopista viis, mutta en koe edes mitään jungilaisia arkkityyppejä, ainakaan visuaalisia. Välillä sanon: WOW, mutta se ei ole ulkomusiikillinen WOW. Toisinaan huokaan: SKEIDAA, mutta en silloinkaan (onneksi) miellä konkreettista SKEIDAA enkä muutakaan konkreettista.
Minä taas naskalina innostuin Bethovenista nopeiten ja heti oli saatava kaikki sinfoniat levyllä, Mozart kun tuli hyvänä kakkosena ja muut hyvän matkaa perässä, vaikka jo tuolloin kunnioitin Schubertia ja h-molli sinfoniaa.
kyllä Beethovenilla hyveensä on ja keskittymällä musiikin sisältöön pelkän kuoren sjaan, vaatii tutuiista teemoista eroon pääsemistä ts. niiden unohtamista ja tajunnassa taka-alalle työntämistä, ennen kuin musiiki todella vasta aukeaa.
Siinä voi myös auttaa jokin tavallista suurempi kielteinen tunnelataus, jokin suuri murhe tai vastaava, mutta myös mikrotason mielleyhtymien käyttämien tajunnassa, jolloin suljetaan kaikki tutuimmat ja vetoavimmat elementit pois, jotka saattaisivat olla esteenä syvätasolle porautumisessa ja syvällisestä lepotilasta kumpuavan transsin saavuttamiseksi jossa joissakin myöhäisissä teoksissa, kvartetoissa etc voi tuntea aluksi, kuin valtimot hakkaisivat ulos raajoista.
Mutta Mozartlla tämä kokemus menee pisimmälle myös fysiologisine oireineen, shokkkitilankaltaisine minuuden menettämisen tuntemuksineen, jota voi kutsua valon ja rakauden hengeksi, kylmän hien valuessa levollisesta ruumiista, jossa valtimot pumppaavat verta sydämestä aivoihin, muun vartalon ollessa kuin jääkaapissa, ja valonhehkuisen näyn tulviessa näköaistimeen silmien ollessa suljetut. Harva pääsee tähän korkeimpaan henkistyneeseen olotilaan, ja olen joskus ollut se valittu.
Mutta kyllä minä Schubertista pidän paljon enemmän kuin Beethovenista; se vetoaa yleensä välittömästi tunteisiini romanttisella sydämellisyydellään ja lämmöllään, ja lyyrisellä herkyydellään, eikä näitä tunteita tarvitse hakemalla hakea ja maanitella esiin labraolosuhteissa äärimmäisellä keskitymisellä, jossa maailma ja oma minä katoaa tajunnasta. Se on toki myös mahdollista kokea Schubertista, jossa tuntuu, kuin avaisi ovaen ikään kuin toiseen maailmaan, jossa ei muista koskaan käyneensä, runollista.