Äärimmäinen ärtymys ja VIHA sisällä

En nyt ehkä ihan koko ajan, mutta usein. Ihmiset osaavat olla niin ajattelemattomia ja typeriä.

Ensimmäisen askelen olet jo ottanut, kun voit tunnistaa ja sanoittaa tunteesi. Ei vihassa ole mitään vikaa. Siihen on syynsä, kuten kerrot.

Jos löytyy joku, jonka kanssa voit rauhassa käydä asioita läpi, ja joka ei tuomitse eikä ohjaile, vaan antaa sinun olla ja kokea mitä koet, viha voi mennä ohi. Ei sillä tavalla, että antaisit jotenkin "periksi" tms, muokkaisit itseäsi. Vaan sillä tavalla, että saat ne tunteet eletyksi läpi, täysipainoisesti, niin etteivät ne rasita sinua enää niin paljon kuin nyt. Ja tulee tilaa helpotukselle ja muille kivemmille oloille. Toimintakenttäsi laajenee monessa suhteessa, kun saat vihantunteet käyttöösi, hallintaan, ja niiden energiapotentiaalia voi suunnata positiivisessa ja rakentavassa muodossa monenlaiseen tekemiseen.

Etkä anna enää rikkoa rajojasi. Vihahan on puolustusreaktio koettua uhkaa vastaan. Pidä siitä kiinni, koeta kestää että se tuntuu välillä ehkä ylivoimaiselta. Jakaminen ja puhuminen, pikkuhiljaa sen kautta löydät vihan läpi ja sinusta tulee vahvempi ihminen, joka ei anna lannistaa itseään eikä muitakaan heikommassa asemassa olevia.
Anonyymi
3.8.2019 9:57

"Tunnen jatkuvaa vihaa ja katkeruutta. Olen tuntenut aina. Kaikki tämä kumpuaa kokemuksista, että olen arvoton muille, näkymätön, en yhtä hyvä kuin muut, nolla. Tämä on minulle selväksi tehty nuorena ja aikuisena vielä miesten taholta. Olen leikkikalu ja vitsi."
Sinun pitäisi päästä uhriajattelusta. Olet valinnut uhrin osan ja elät siinä, mutta siitä on mahdollista oppia pois. On mahdollista rakentaa tervettä itsetuntoa ja --.kunnioitusta sekä osata ja uskaltaa rakentaa terveet rajat. Tähän tarvitset apua. Edellinen kirjoittaja kirjoittaa viisaasti.

Olen kokenut samaa. Yhä koen välillä, vaikka en haluaisi. Olen käynyt terapiassa ja saanut sieltä paljon apua. Olen opetellut puhumaan tunteistani. Olen saanut harjoitella vaikeita tilanteita.
Katkeruus ja vaillejääminen nostaa päätään välillä. Ajattelen kuitenkin jo nykyään itsestäni lämpimästi ja osaan puolustaa itseäni. Pystyn sanomaan EI. Ennen en pystynyt.
Vähitellen löytyy oman näköinen elämä ja tyytyväisyys.
Toivon sinulle kaikkea hyvää. Voimia!

Katkeruutta on, mutta syyt siihen melko erilaisia kuin aloittajalla.

Yllä oli monia hyviä kommentteja, ja tuo on kyllä mielestäni aika hyvä yksinkertaistus, että katkeruus kasvaa läpikäymättä jääneistä vihoista. Siitä vapautuminen on vaikeaa, mutta vihan läpikäynnin kautta se lähinnä onnistuu, ehkä muuta "oikotietä" ei ole (ja tarvitseeko toisaalta ollakaan?). Suunnilleen noin on ainakin omalla kohdallani.

Toisena asiana tuli mieleen, että voisihan se jossain vaiheessa tehdä hyvää, jos löytäisit lähellesi ihmisiä, jotka eivät olisi kusipäitä vaan voisivat antaa sinulle kokemuksia arvostuksesta ja rakastetuksi tulemisesta - molemmin puolin tietty. Sellainen on monesti jotenkin ihmeellisen eheyttävää... Kaikki ihmiset eivät ole ihan täysiä paskoja kuitenkaan, vaikka toki paljon paskaa riittää, ja sitä täytyy pyrkiä olemaan vastaanottamatta, samalla kun etsii elämässä hyvää ja oikeaa...

Toisten ihmisten kohtaamisia ei tietysti täysin voi itse hallita, eikä niiden varaan siten rakentaa. Ts. ei voi odottaa, että joku tulee ja auttaa sinua voimaan paremmin. Yllättäen niinkin voi käydä, mutta sitä on vaikea ennakoida.

Minäkin olen ollut vihainen, katkera ja kateellinen. Ajattelen että syystäkin. Olen aina jäänyt kaikesta hyvästä ja kehittävästä paitsi koska lapsuuden perheeni eli erityksissä, köyhyydessä ja olin nuorin ei-toivottuna syntynyt koko perheen kiusaama ja vihaama. Omakin luonteeni vinoutui hyvin negatiiviseksi, vaikka pääsin siitä ympäristöstä pois, en pystynyt korjaamaan itseäni.

Nyt on ikää ja masennus ja pelkotilat vaivaa aika ajoin. En ole saavuttanut haluamaani itsenäisyyttä ja turvallista elämää. Olen myös tavallaan vankina pienessä elämässäni, toimeentulo on pientä. Täytyy sanoa että taistelussa pahaa vastaan olen ollut aina tappiolla.

Toivon että sinä saat mitä tarvitset ja pääset pysyvästi onnellisuuden puolelle.

Kuulostaa lähes samalta kuin mun tilanne. Itsekkin olen alkanut lähes vihata kaikkia ihmisiä sosiaalisten tilanteiden pelon, kouluaikaisen kiusaamisen ja joidenkin huonojen kokemuksien takia vaikka useimmista niistäkin on jo todella pitkä aika.

Ärsyttää sekin kun asuu kerrostalossa ja joku utelias naapuri änkee melkein aina juttusille kun nähdään ja kyselee kaikenlaista mun elämäntilanteesta. Melkein tekis mieli sanoa että lakkaa ny jo kyselemästä mut ei kehtaa.

AhdistunutMies

Ajatuksen tasolla näissä on ehkä sellainen kiero, että kuvittelette että teidän pitäisi jotenkin täyttää jokin mitta ja määritelmä. Ja sitten se kääntyy niin, että kuvittelette kohtaamienne toisten ihmisten täyttävän jonkin sellaisen.

Niin ei ole. Määrittelette itse itsenne. Kuten tekevät muut. Joista te ette tiedä ennalta mitään. Tuntemattomuuskin voi olla eräänlaista vapautta...

Tämä ei tunteita ja kokemuksia välttämättä ratkaise tai läpikäy. Eikä ole tarkoituskaan. Mutta voi silti ehkä auttaa jossain kohdin. Vai miltä kuulostaa?