Musiikillinen avantgardismi? 1
megatherium
20.10.2003 21:39:32
Mitkä teokset ansaitsevat mielestänne tulla mainituiksi 1700-, 1800- ja/tai 1900-lukujen säveltaiteessa avantgardismin merkkipaaluina kutakin eri musiikin lajia, teostyyppiä ja sävellysmuotoa koskien?
Silloin tällöin nimittäin kuulee väitettävän pianistien taholta Beethovenin Hammerklavier, vasaraklaveeri-, sonaattia avantgardismin merkkipaaluksi 1800-luvun pianokirjallisuudessa. En kuitenkaan millään muotoa voi yhtyä heidän näkemykseensä asiassa ensinnäkin jo siitä nimenomaisesta syystä johtuen, että teos varsin selkeästi noudattelee pianosonaattina perinteellisiä klassisia muotorakenteita (esim. hidas osa on työstetty mitä täydellisimpään sonaattimuotoon puhumattakaan finaalin taaksepäin katsovasta 3-äänisestä fuugasta, jossa Chopin näki hänet Bachin vaikutuksen alaisena), joihin eivät fantasia-muotoiset rapsodiset teokset ole luonteensa vuoksi sidoksissa.
Oikeampaa olisi mielestäni luonnehtia Hammerklaviersonaatin säveltäjää antiavantgardiksi, sillä hänhän ei juurikaan kokeillut sitä säveltäessään enää olennaisesti uusia ilmaisukeinoja vaan pikemminkin ikivanhoja, jo 1700-luvun puolelle tultaessa aikansa eläneitä musiikin muotoja, kuten esim. fuugaa.
Laajentamalla käsitettä pianomusiikki nelikätiseen pianoduettokirjallisuuteen ulottuvaksi olisin itse valmis pitämään jopa Schubertin 13-vuotiaana, v. 1810, säveltämiä, etenkin D 1, nelikätisiä pianofantasioita monessa suhteessa Beethovenin Hammerklaviersonaattia avantgardistisempina pianoteoksina, niin naiivilta, epätodennäköiseltä ja paradoksaaliselta kuin se saattaa meistä tuntuakin ja niin mielivaltaista kuin tällaisten leimojen lyöminen yksittäisiin teoksiin usein onkin.
Tietenkin on tältä istumalta mahdotonta arvioida missä määrin 13-vuotiaan Schubertin sävellykset olivat ainoita tai ensimmäisiä laatuaan 1800-l. tai sitä varhaisemmassa pianokirjallisuudessa, teokset, nimenomaan 22-minuuttinen D 1, joita leimaavat nopeasti vaihtuvat tunnetilat, nopeat tempo-ja sävellajivaihdokset. Nuoren Schubertin harmoninen vapaus ja keksintä on hämmästyttävää ja vaikuttavaakin pannen aavistelemaan eräänä erityisen arvoituksellisena hetkenä, moduloidessaan odottamattomasti, Beethovenin myöhäistuotantoa ja jopa varhaista Schönbergiä taikka ennakoimalla liedin Erlkönig kiihkeitä purkauksia As-duuriepisodissa prestossa.
Sitä paitsi tässä aiheiden paljoudessa ja Schubertin viljelemässä teatraalisessa fortissimo grandeurissa on jotakin oopperamaista, jota tuskin aikaisemmin oli samassa mittakaavassa koettu klassisessa pianokirjallisuudessa mahdollisesti joitakin muunnelmamuotoisia teoksia lukuunottamatta. Kyseessä on kuin tulevan dramaatikon! ja balladisäveltäjän varhainen manifestaatio instrumentaalimusiikin kaapuun puettuna etenkin D 1, joka on kuin improvisatorisen oopperaparafraasin esikuva à la Liszt, vaikka ei pianotekstuuriltaan kovin dramaattisesti ja olennaisesti vielä poikkeakaan klassisten esikuvien, Mozartin ja varhaisen Beethovenin pianotuotannosta lisäksi muutamine Mozartin ja Beethovenin vaikutuksesta kielivine episodeineen.
Kuitenkin muodosta piittaamattomina vapaamuotoisina kompositioina, diffuuseina struktuureina teoksia voi muodollisessa katsannossa pitää aikaansa nähden hyvinkin avantgardistisina luomuksina pianomusiikissa jättäen tässä suhteessa jopa itsensä suuren Ludwig van Beethovenin kauas jälkeensä, jonka pianosonaatti n:o 29 B-duuri "avantgarden merkkipaalu" on Schubertin fantasiaan D 1 nähden sonaattimuotoisena jopa helpottavan perinteinen pianosävellys.
megatherium
20.10.2003 21:39:32
Mitkä teokset ansaitsevat mielestänne tulla mainituiksi 1700-, 1800- ja/tai 1900-lukujen säveltaiteessa avantgardismin merkkipaaluina kutakin eri musiikin lajia, teostyyppiä ja sävellysmuotoa koskien?
Silloin tällöin nimittäin kuulee väitettävän pianistien taholta Beethovenin Hammerklavier, vasaraklaveeri-, sonaattia avantgardismin merkkipaaluksi 1800-luvun pianokirjallisuudessa. En kuitenkaan millään muotoa voi yhtyä heidän näkemykseensä asiassa ensinnäkin jo siitä nimenomaisesta syystä johtuen, että teos varsin selkeästi noudattelee pianosonaattina perinteellisiä klassisia muotorakenteita (esim. hidas osa on työstetty mitä täydellisimpään sonaattimuotoon puhumattakaan finaalin taaksepäin katsovasta 3-äänisestä fuugasta, jossa Chopin näki hänet Bachin vaikutuksen alaisena), joihin eivät fantasia-muotoiset rapsodiset teokset ole luonteensa vuoksi sidoksissa.
Oikeampaa olisi mielestäni luonnehtia Hammerklaviersonaatin säveltäjää antiavantgardiksi, sillä hänhän ei juurikaan kokeillut sitä säveltäessään enää olennaisesti uusia ilmaisukeinoja vaan pikemminkin ikivanhoja, jo 1700-luvun puolelle tultaessa aikansa eläneitä musiikin muotoja, kuten esim. fuugaa.
Laajentamalla käsitettä pianomusiikki nelikätiseen pianoduettokirjallisuuteen ulottuvaksi olisin itse valmis pitämään jopa Schubertin 13-vuotiaana, v. 1810, säveltämiä, etenkin D 1, nelikätisiä pianofantasioita monessa suhteessa Beethovenin Hammerklaviersonaattia avantgardistisempina pianoteoksina, niin naiivilta, epätodennäköiseltä ja paradoksaaliselta kuin se saattaa meistä tuntuakin ja niin mielivaltaista kuin tällaisten leimojen lyöminen yksittäisiin teoksiin usein onkin.
Tietenkin on tältä istumalta mahdotonta arvioida missä määrin 13-vuotiaan Schubertin sävellykset olivat ainoita tai ensimmäisiä laatuaan 1800-l. tai sitä varhaisemmassa pianokirjallisuudessa, teokset, nimenomaan 22-minuuttinen D 1, joita leimaavat nopeasti vaihtuvat tunnetilat, nopeat tempo-ja sävellajivaihdokset. Nuoren Schubertin harmoninen vapaus ja keksintä on hämmästyttävää ja vaikuttavaakin pannen aavistelemaan eräänä erityisen arvoituksellisena hetkenä, moduloidessaan odottamattomasti, Beethovenin myöhäistuotantoa ja jopa varhaista Schönbergiä taikka ennakoimalla liedin Erlkönig kiihkeitä purkauksia As-duuriepisodissa prestossa.
Sitä paitsi tässä aiheiden paljoudessa ja Schubertin viljelemässä teatraalisessa fortissimo grandeurissa on jotakin oopperamaista, jota tuskin aikaisemmin oli samassa mittakaavassa koettu klassisessa pianokirjallisuudessa mahdollisesti joitakin muunnelmamuotoisia teoksia lukuunottamatta. Kyseessä on kuin tulevan dramaatikon! ja balladisäveltäjän varhainen manifestaatio instrumentaalimusiikin kaapuun puettuna etenkin D 1, joka on kuin improvisatorisen oopperaparafraasin esikuva à la Liszt, vaikka ei pianotekstuuriltaan kovin dramaattisesti ja olennaisesti vielä poikkeakaan klassisten esikuvien, Mozartin ja varhaisen Beethovenin pianotuotannosta lisäksi muutamine Mozartin ja Beethovenin vaikutuksesta kielivine episodeineen.
Kuitenkin muodosta piittaamattomina vapaamuotoisina kompositioina, diffuuseina struktuureina teoksia voi muodollisessa katsannossa pitää aikaansa nähden hyvinkin avantgardistisina luomuksina pianomusiikissa jättäen tässä suhteessa jopa itsensä suuren Ludwig van Beethovenin kauas jälkeensä, jonka pianosonaatti n:o 29 B-duuri "avantgarden merkkipaalu" on Schubertin fantasiaan D 1 nähden sonaattimuotoisena jopa helpottavan perinteinen pianosävellys.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olisit jatkanut vaan tuolla höpönassu-nikilläsi!
Nikkilässäkös tuollaisia nikkejä kasvaa ja avo- vai suljetullako osastolla sitä tekstiä syntyy tuohon malliin?
Pahan kerran on mopo päässyt karkaamaan käsistä! Jutut ovat samaa luokkaa kuin urheiluselostajalla: näppäimistö/suu käy ja kuola pärskyy, vaikka ajatus on katkennut jo aikoja sitten eikä tietsikkaparkakaan ehdi ottaa vastaan jokaista lyöntiä.
Vastakkainasettelussa sonaatti ja fantasia eivät ole oikein yhteismitallisia. Fantasia toteuttaa perinteisesti omaa "villiä" muotoaan ja sonaatti taas sidottua. Siitä kuinka suuria sisällöllisiä vapauksia vanhoja muotorakenteita kehittäen ja niiden rajoja koetellen säveltäjä on tuottanut, voidaan arvioida teoksen suhteellinen "avantgardius". Esittämäsi logiikan mukaan voitaisiin väittää vaikka Telemannin huilufantasioita avangardistisemmiksi kuin lähes mitä tahansa 1900-luvun muotonimikkeellä luonnehdittua kamarimusiikki- tai orkesteriteosta.
Hammerklavier-sonaatti on aika vaikea teos analysoitavaksi. Moni on sitä yrittänyt, mutta lähes kaikki väsyneet kesken. Jyväskylän yliopiston gradujen joukosta löytyy muistaakseni vuodelta 2003 ansiokas analyysi ko. teoksesta ja sen lähdeluettelosta kattavasti suunnilleen kaikki mitä vähänkään syvällisempää sonaatista on kirjoitettu. Saatat huomata etteivät koko sonaattimuodon, polyfonian ja fuugan ilmenemismuodot ja analyysikoulukuntaiset lähestymistavat ole niin yksiselitteisiä ja kaavamaisia kuin musiikinteoriaan tai jopa musiikkitieteen aineopinoihin liittyvissä analyysiopinnoissa voi helposti päästä tuudittautumaan.
4-kätisiä yli 20-minuuttisia pianofantasioita ei liene juurikaan sävelletty ennen Schubertia, jossa tämä jo ennakoi jopa 1900-luvun musikillista sanontaa tai Beethovenin myöhäistyyliä, ollen totta kai vielä paljossa velkaa wieniläisklassisille ja galanteille eleille, hyödyntäen vieläpä samassa kastikkeesa barokin musiikillisia absoluuttista kontrapunktista fuuga-muotoa ja tarjoillen kuorrutuksena Lisztille tyypillisten oooperaparafraasien virtuoosista ilotulitusta. Yllättävät modulaatiot kruunaavat koko herkun.