vastuutta

"Mutta jos isi päätti etsiä parempaa elämää koska ei ole yhtä onnellinen eikä ihastunut vaimoonsa enää yhtä paljon niin ei lapset siitä kärsi, ei sitä tarttee edes näyttää."

Tällaista asennetta täällä yritetään viljellä. Itsekkäät eronneet sulkevat lasten suut ja mölisevät vieressä, että lapset kyllä ovat onnellisia. Puhuvatko he vain itselleen vai luulevatko, että joku uskoo?

"Lasten ei kuulu sopeutua eroon, vaan vanhempien kuuluu yhdessä kasvattaa lapsia"

Näin juuri on asia. Hienoa, että sanot tämän näin selvästi. Ymmärrän kyllä, miksi.

"Lapsiperheen arkielämä on usein hemmetin raskasta...ei sinkut sitä ymmärrä"

Mutta toisaalta, miten he voisivatkaan? Tämä on hyvä kommentti siinä mielessä, että monet varmaankin luulevat helpon sinkkuelämän jatkuvan myös avioliitossa ja lapsiperheessä. Näin ei suinkaan ole, vaan pitkämielisyyttä ja erilaisten asioiden sietämiskykyä vaaditaan aivan toisella tavalla. Onneksi monet pystyvät tähän, sillä vastuuntunto kehittyy koko ajan. Jotkut taas eivät pysty, valitettavasti. Ja monet heistä kirjoittelevat tällä palstalla ja kehuvat järjestämiään avioeroja.

"Kun mun vanhemmat erosivat, itkin yötä päivää."

Mitä? Etkö ollutkaan iloinen? Kaikki avioeron kehujat voisivat kommentoida tätä, kun lapsi ei olekaan iloinen upeasta eroratkaisusta. Miten tämä voi olla mahdollista?

"Mutta se on vain mun mielipide asiasta, kirjoitin koska olen ehkä ainoa joka ajattelee näin..."

Et ole. Meitä on ainakin kaksi.

palata mielikuvien tasolla seurustelun alkuaikoihin.

Kun muistelee parisuhdetta ennen asuntolainoja, työhuolia, lapsia; unohtaa hetkeksi yhteisen historian kriisit ja vaikeudet, fyysiset muutokset jne., onkin edessä se sama ihminen, johon ihastui ja rakastui.

Uudet ihastukset tuntuvat milenkiintoisilta ja "paremmilta", koska puuttuu yhdessä koetut vaikeudet ja huolet; voi tavallaan elää laput silmillä: kaikki hyvin!

Mutta niin vain se menee, että viehättävin ja charmanttisinkin kumppani "näyttää" erilaiselta arjessa, johon liittyy aina huolia ja murheita, mutta myös iloa ja onnea.

Itse toivoisin, että parisuhde olisi jollain tapaa ystävyyttä syvempään kumppanuuteen perustuvaa. Suhde, missä eteenpäin kulkeva aika ja yksilöiden muuttuminen osataan kääntää suhteen vahvuudeksi. Niin kuin ystävyydessä myös parisuhteessa toivoisi ajan olevan vahvistava elementti. Valitettavasti osaamme vaalia ystävyyssuhteita ja ymmärrämme niiden arvon ja annamme niille tilaa muuttua ja kasvaa; parisuhde on ikään kuin vähempi arvoinen kuin ystävyys.

Olisikohan parisuhde loppujen lopuksi niin "tylsää", jos siihen soveltaisi samoja periaatteita kuin ystävyyssuhteisiin?

Lapsiperheessä on jo aika kasvaa aikuiseksi ja ottaa vastuuta muustakin, kuin omasta elämästä.
Aina ei ole kivaa.
Arki on usein raskasta, mutta täynnä ilonaiheita jos ne vaan huomaa.
Joiltakin puuttuu arjen sietäminen.
Ja oikeasti se aika, kun lapset ovat pieniä on todella lyhyt.
Joistakin ihmisistä ei tosin koskaan ole isäksi tai äidiksi.
Lapset ovat ihania!!!

Olen todella samaa mieltä, mutta nykyihmiselle tuntuu olevan vaikea käsittää, ettei arki olekaan ihanaa ja ruusuista ja joka hetki ei ollakaan onnellisia. Ja sitäpaitsi mitä se onnellisuus on? Mun mielestä onnellisuus on loppujen lopuksi aika pieniä hetkiä elämässä, vaikka rauhallinen koti-ilta hyvän leffan ääressä tai vasta siivottu koti.

Minä ainakin olen loputtoman kyllästynyt ihmisiin, jotka hakevat kokoajan sitä täydellistä onnellisuutta. Heille tiedoksi, ettei sellaista ole. Ja kuten siinä uudessa sarjassakin sanotaan, monet asiat elämässä ovat loppujen lopuksi tahdon asioita, rakastaminenkin on sitä.

Niin, aivan. Se onkin just ihmeellistä että ne puhuvat toisten suulla ja varsinkin lasten suulla! Ne kuvittelevat asioita, joita ei oikeesti ole edes olemassa. Ei lapsi sopeudu, vaan sen on pakko!

Kyllä lapsi kärsii, vaikka ei sitä aina näytä. Ei lapsen ole helppo hyväksyä sitä että toinen vnhemmista jättää hänet. Ei se ole sama, jos esim. iskää näkee jokatoinen viikonloppu tai kerran kuussa! Ennenkun näki joka päivä. Ja pahimmassa tapauksessa hän on joutunut luovuttamaan isänsä vieraalle lapselle, jos sillä naisella on lapsia!

On järkyttävää, kuinka lapsesta ei välitetä, hänen tunteistaan. Kuvitellaan, että aika parantaa haavat ja unohtuu, mutta ei ne asiat unohdu.

Ja kuinka joku vieras ihminen voi lapsen kustannuksella puhua, kuinka on parempi jos isä ja äiti eroaa? Ja vain sen takia, että ei itse tuntisi huonoa omaa tuntoa siitä, että on osallisena siihen, että mies on jättänyt perheensä. Heille se on helppoa, kun ei ole lapsia, jotka jäävät ilman isää, mutta mitä ajattelisivat sitten, jos heitöltä jäisivät lapset isää kaipamaan.

Kyllä lapsi kärsii ja paljon, mutta on ihmisiä joille se ei merkitse mitään. Mutta onneksi lapset muistavat, mitä heille on tehty, osaavat sitten joskus toimia joissakin tilanteissa samalla lailla.

Todella hienoja kirjoituksia vastuusta,näitä asioita ei kysellä tarpeeksi lapsilta itseltään.
Lapset kärsii erosta aina eniten,me aikuiset emme vain ymmärrä sitä.
Asioita pitäisi miettiä tarkemmin jo ennenkuin
lapsia aletaan tekemään,lapsi perheessä eläminen on aivan jotain muuta kuin seurustelu vaihe.

Olet oikeassa.
Aikoinaan kun erottiin tai oikeammin vaimo laittoi lähtemään, niin eron peruste oli se että hänen vanhempansa eivät älynneet erota? Tiedä sitten että mitä tarkoitti sillä, sen tiedän että hänellä oli raskas lapsuus ja oli syyttelyä ja vaikka mitä siinä perheessä ja vaikka asuivatkin yhdessä niin se oli sitä että mies oli poissa yöhön asti ja tuli vaan kotiin nukkumaan, eli vaikka ex:ä sanookin että eivät eronneet niin kuitenkin he erosivat kun eivät ollleet toistensa kanssa tekmisessä 10 vuoteen.
Sen ne saivat aikaan käytöksellään että lapsiin jäi syvät haavat ja sitten aikuisena kun oli aika perustaa omaa perhettä, niin tuli sitten lapsuuden aikaiset kärsimykset esille ja haettiin lohdutusta kärsimyksille siitä että vanhemmiten eroaa ja ajatellaan että lapsen parhaaksi siinä toimitaan.

Tiedä sitten että onko lapsen parasta se että ei voi olla kokonainen, vaan on sitten sitä toista jatkuvasti ikävä, ei ole hyvä olla missään, vaan jos on äidin luona niin ikävöi isää ja isän luona sitten äitiä.
Joskus sitä miettii kuinka hirvittävän teon ollaan tehty lapselle ja rikottu lapsen perusturvallisuus, olisi ollut varmasti muitakin vaihtoehtoja olemassa, mutta yksin on hankala lähteä mitään eheyttämään jos toisella ei ole haluakaan siihen.
Minun salainen toive on se että lapsi saisi kokea molempien rakkauden samaan aikaan ja ettei tarttisi olla jatkuvasti ikävissään.

Joskus on ex:n kanssa oltu päivä yhdessä ja on ollut tosi mukavaa katsoa sitä kuinka poika nauttii kun on molemmat siinä vieressä läsnä ja tulee miettineeksi että täytyy olla muitakin vaihtoehtoja kuin eroaminen että ei saisi olla itsestään selvyys ero.
Monesti sitä ajattelee että oliskohan parempi pojan suhteen se että ei enää tapaisi poikaa, kun kerta tulee sitten ikävä, ehkä se helpottaisi sitten aikanaan, nyt vaan tuntuu siltä että tämä on aikamoista repimistä pojan suhteen. Ehkä tuo ex:ä löytäisi uuden miehen niin voisi sitten isäpuoli antaa pojalle sitä mitä itse en pysty antamaan, yhdessä oloa yhdessä.
Rakastan poikaani kuitenkin hyvin paljon ja siksi ajattelenkin ehkä näin laskelmoidusti, muttta mulle on tärkeintä pojan hyvinvointi ja itse en enää meinaa lähteä naisen kanssa minkäänlaiseen suhteeseen, mulle on tullut astia täyteen, siitä mielivallasta mitä olen saanut kokea, ehkä jostakin kuitenkin vielä löytyy sellainen nainen joka haluaisi tasavertaisen suhteen ja jolla on elämän reaaliteetit kunnossa.